Vaikka Bright Eyes -aliaksella (ja nyttemmin omalla nimellään) musiikkia tekevä Conor Oberst on eräs 2000-luvun puhutuimpia indieartisteja, oma tuttavuuteni hänen tuotantonsa kanssa on viitteellinen. Ainoat kuulohavaintoni taitavat olla yhtä aikaa ilmestyneistä I'm Wide Awake, It's Morning ja Digital Ash in a Digital Urn -levyistä. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti hyvältä, mutta jostain syystä tarkempi perehtyminen aiheeseen jäi.
Tämä kiekko taas on paljon vanhempaa Oberstia, aivan vuosituhannen alusta, jolloin hän kulttimaineensa rakensi, vaikka Suomessa harva oli koko jätkästä kuullutkaan. Olen ollut siinä uskossa, että alkupään Bright Eyes oli hyvinkin vahvasti roots-americanaa, mutta All Music Guidessa Fevers and Mirrorsia verrataankin 90-luvun brittipop-nimiin. Otetaanpa selvää.
Levy alkaa pitkällä nauhoitteella, jossa pieni lapsi tankkaa tekstiä jostain kirjasta; ystävä on muuttamassa pois. Tunteellinen viba saadaan heti aikaiseksi. A Spindle, a Darkness, a Fever and a Necklace on suunnilleen olettamani kaltaista kitaran näppäilyä ja intiimiä tunnelmaa. Oberstin värisevä, hauras ja hieman mumiseva laulu on oikein stereotyyppistä sydän vereslihalla -osastoa. Biisin edetessä haitari ja koskettimet nostattavat intensiteettiä varovasti. Sitten se päättyy. Kyllähän tämä mielenkiinnon vangitsee.
A Scale, a Mirror And Those Indifferent Clocks saattaisi nimensä puolesta olla eräänlainen vaihtoehtoinen johdanto levylle. Siinä on mukana rytmisektiokin, vaikka aika hitaassa tempossa ja ilman suurempaa meteliä edetään edelleen. Amerikassa on parin vuosikymmenen sisään tehty melkoiset määrät tällaista musiikkia. Vaihtoehtorockbiisin kaava, mutta instrumentaatiossa vaikutteita juuriosastolta. Ei vakuuta hirveästi.
The Calendar Hung Itself pistää lisää pökköä pesään jankkaavine ja sätkivine rytmeineen ja kolisevine soundeineen. Tässä kuten edellisessäkin kappaleessa Oberst laulaa nuhaisella soundilla, jonka vetää paikoitellen särkymisen rajoille asti. Kertosäkeentapaisessa lainataan You Are My Sunshinea. Tekstiä riittää, säkeet tulevat vähintään täyteen, mutta eipä niistä tällä kuuntelumenenetelmällä vielä otetta saa. Olen ymmärtänytkin Oberstin olevan tarinankertojan sijaan Dylan-koulukuntaa, vertauskuvien miehiä.
Something Vague hidastaa taas tempoa, vaikka bändibiisi sekin on, keskitempoinen veto, jossa uljaina helisevät kitarat ja urkuharmoni luovat jonkinasteista mahtipontisuutta. Oikeinkin hyvä laulu, kaiketi paras tähän asti. Meno ei ole kovin rootsia, mutta ei brittipoppiakaan. Jenkki-indietähän tämä.
Juuri kun pääsin tuon sanomasta, The Movement of a Handissa taustan hypnoottista tavoitteleva kosketinkuvio itse asiassa tuo mieleen Karma Policen. Läheskään yhtä hyvä biisi tämä ei tietenkään ole, jos ei huonokaan. Oberstin laulut tuntuvat hyvin tekstivetoisilta, melodioissa hän ei ole vahvimmillaan. Toisaalta tässä genressä tämä on niin yleistä, että mieli tekee epäillä tietoista ratkaisua. Onko jenkkimuusikoilla jokin fiksaatio siihen suuntaan, että liian helpot ja nostattavat melodiat tekevät musiikista epäuskottavaa? Jos näin, niin kyse on pahasta arviointivirheestä.
Arienettessa anellaan jotain mimmiä jäämään, ja harras tunne on taas pinnassa. Oberstin ääni värisee, akustinen kitara, urut ja aavistus kuoroa taustalla kuovat elegistä ilmapiiriä. Puolen välin jälkeen laulu muuttuu epätoivoiseksi raakunnaksi: "This house has nothing but memories!" Ollaan siis populaarimusiikin suurimpien kliseiden äärellä, paitsi että talo toiminee tässä sentään ovelasti vertauskuvanakin, koskapa: "Stay with me Arienette, till the walls are away..." Ehdottomasti levyn paras biisi tähän asti, lajissaan klassikkoainesta.
When The Curious Girl Realizes She Is Under Glass on vessaäänityksen kuuloinen pieni laulelma ja ilmeinen täytebiisi, jossa kiinnostavinta on nimi. Haligh, Haligh, a Lie, Haligh liittyy omituisten nimien kerhoon, mutta jostain emännästähän siinäkin taidetaan laulaa. Toki imperfektissä ja aika katkeran kuuloisesti. Oberstin tapa kertoa tällaiset jutut alkaa hahmottua yksityiskohtien ja pienten havaintojen viljelemiseksi; tällaista tavataan kai pitää "kirjallisena". Taas akustisen kappaleen intensiteetti kasvaa sitä mukaa, kun vokalistin ääni särkyy. Ei huono, tällaisten tunnetilojen kuvaajana sankarimme taitaa olla parhaimmillaan.
The Center of the World noudattaa sekin samantyyppistä kaavaa. Tämänkin levyn ongelma on, että irtoesityksinä sinänsä muotovaliot biisit seuraavat toisiaan aika samankaltaisina, ja kun meininki ei ihan täysin omaan makuhermoon iske, saattaa kyllästyminen olla vaarana. Fevers and Mirrorsin teho perustuu pitkälti Oberstin kaikkialla läsnä olevaan persoonaan. Kuinka pahasti pitää ihmissuhde-elämässään epäonnistua, jotta tällaisia levyjä syntyy?
Sunrise, Sunset perustuu väljästi musikaaliklassikkoon, mutta Oberst improvisoi siihen aivan omaa tilitystään petoksista ja naamioista ja rakastetun kusemisesta silmään. Välillä herkistellään, sitten rymistellään aggressiivisesti ja laulu kuulostaa suorastaan vihamieliseltä - tosin tässä kai syytetään lähinnä itseä hölmöydestä. Meno alkaa käydä jo hieman raskaaksi, niin syvissä vesissä tässä uidaan. Ja seuraavaksi on huolestuttavasti vuorossa 8,5 -minuuttinen kappale.
An Attempt To Tip The Scalesin mitta johtuukin siitä, että itse sekava biisi loppuu äkkiä ja antaa tilaa (toivottavasti näytellylle) Oberstin radiohaastattelulle. Yli-innokas eikä kovin välkky juontaja kyselee symboliikasta ja biisien teemoista. Keskustelussa on hauskat kohtansa: haastattelija haluaa tietää Arienettesta, Oberst sanoo, ettei halua puhua tästä siltä varalta, että tämä sattuisi kuuntelemaan. "Oh, I didn't realize she's a real person", juontaja toteaa. "She's not, I made her up", Oberst vastaa. Loppu keskustelusta on täynnä vastaavia ristiriitaisuuksia, kunnes juonta lopulta toteaa: "I'm feeling sick." Ilmeisesti tässä pelleillään kaverin oletetun vaikeaselkoisen taiteilijuuden kustannuksella. Mielestäni jää kyllä perustelematta, miksi tämä show piti levylle lätkäistä...
Lopuksi Oberst ilmoittaa soittavansa uuden kappaleen nimeltä A Song To Pass The Time, minkä jälkeen tämä biisi kuullaan. Karu lo-fi -äänimaisema saa helposti uskomaan sen kämäisen radioaseman studiossa tallennetuksi. Pari jätkää laulaa taustoja ja joku lyö triangelia. Esitys ei perustele viiden ja puolen minuutin mittaansa. Mutta siihen levy päättyy.
Loppua kohti homma hajosi pahasti käsiin, ja tietty yksipuisuus vaivaa, mutta parhaimmillaan tämä oli erinomaista musiikkia. En osaa olla pitämättä Fevers and Mirrorsia vielä harjoitustyönä, vaikka se näyttääkin olleen jo kolmas Bright Eyes -levy. Tuleekohan blogin mittaan vastaan niitä uudempiakin?
maanantai 26. huhtikuuta 2010
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
The Go! Team: Thunder, Lightning, Strike
Tätäkään puoli vuosikymmentä sitten kovin muodikasta kokoonpanoa en ole koskaan tietoisesti kuunnellut. Go! Teamin yhteydessä on puhuttu lo-fista, genrejen sekoittamisesta ja makuuhuoneäänityksistä. Beckin Odelayhin on viitattu. Sehän on erinomainen levy, mutta en välttämättä haluaisi kuulla kehnompaa versiota siitä. Katsotaanpa.
Levy polkaistaan vauhdilla käyntiin. Panther Dash on erinomaisen virkeä liki-instrumentaali, jossa on surfia, hieman autotallirokin rosoa, liidisoittimena jokin lelupuhaltimen kuuloinen vekotin ja yleisesti oikein hyvä meininki. Ladyflash lisää keitokseen huomattavan määrän uusia aineksia: tyttöbändimäistä laulua, naiivia funkkia, pieni ripaus vielä naiivimpaa räppäystä, hälyääniä. Helvetin letkeä meininki, ei voi muuta sanoa. Ei tämä ehkä suurta tai syvää musiikkia ole, mutta tästä tulee hyvälle tuulelle ainakin tähänastisella annostuksella. Äänikuvassa vilisee vitusti kaikenlaista, mikä ei haittaa, kun groove pitää biisin koko ajan kasassa. Lo-fi ei ole kyllä ensimmäisenä mieleen tuleva käsite.
Lyhyen Feel Good By Numbersin nimi saattaa olla leikkisä viittaus kappaleeseen itseensä: hyvän mielen musaa tämäkin, mutta kenties instrumentaalisena ja kompaktina enemmänkin täyteraita. Hyvä boogie silti. The Power Is On! on lähes kakofoninen sekoitus ilmavaa biittiä, lapsikuoron räppäystä (?), torvia ja handclapseja. Täytyy sanoa, että The Go! Team on nimensä mukaisesti helvetin energistä musiikkia. Tempo ei ole toistaiseksi hellittänyt hetkeksikään. Voin kuvitella, miten sivistyneen nousuhumalaiset indienuoret vuoden 2005 hipster-diskoissa ryntäsivät tanssilattialle minkä tahansa levyn kappaleen lähtiessä soimaan. Mutta eihän se väärin ole.
Get It Together on periaatteessa lisää samaa, mutta pisteet nokkahuilun käyttämisestä liidisoittimena - kenties ensimmäinen kerta ns. jorausmusiikin historiassa. Pisteet täytyy antaa levyn rumpuosastolle. Ilmeisesti kyse on elävästä rumpalista, mutta niin tai näin, aggressiivisen kovaäänisenä paukkuva biitti muistuttaa kerrassaan ikivanhaa ja ajat sitten haudattua big beat -musiikkia. Kun levyn muut musiikilliset palikat on haalittu paljon Chemical Brothersia laajemmalta alueelta, tuo rytmiikka toimintaan kaivattua jämäkkyyttä.
We Just Won't Be Defeatedilla kuullaan kohottavia torvia, ja samainen lapsikuoro hokee uhmakkaasti kuin kuudennen luokan koulujen välisen futisottelun katsomossa otsikon lausetta. Leikkikenttäkapinallisuutta! Siltähän The Go! Team muutenkin kuulostaa. He kuulostavat kuitenkin olevan vilpittömiä asenteensa kanssa, muutenhan tämä olisikin jo alkanut ärsyttää.
Junior Kickstartin alku hämää kuulostamalla kämäiseltä versiolta jostain luolaparta-aikojen hardrock-hehkutuksesta, mutta vaikka biisi pysyykin suht suoraviivaisena jyräyksenä, ottavat puhaltimet sentään taas hallitsevan roolin. Svengi pysyy yllä, mutta pikkuisen tässä alkaa ensi-innostus herpaantua. Kokonaisen tanssikäyttöisen levyn kuuntelussa yksin kotioloissa on omat ongelmansa. Jokin uusi vaihde saattaisi olla nyt tarpeen.
Bottle Rocketin naisräppäri kuulostaa näsäviisaalta 14-vuotiaalta tytöltä, Casio piipittää ja torvijuttujen tilalle alkaa kaivata jo muitakin sovitusideoita. Vasta nyt alkaa tiettyä ironian makuakin olla ilmassa. Toivottavasti tyypit jaksavat kunnialla levynsä loppuun asti!
Odelayhin verrattuna tämä on selkeämmin hyvän mielen musiikkia, ja ehkä albumimitassa juuri muiden tunnelmien puute alkaakin vähän nakertaa.
Friendship Updaten nimi ei kai levyn iän puolesta voi viitata Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Tempo rauhoittuu sopivasti vaikkakaan ei paljoa, enemmän funkia taas kehissä ja kaikenlaista kivaa kilinää ja kellonhelähdystä. Spectorin oppeja tässä lie jonkun verran, ei niin että soundi olisi retro, vaan ihan sovitusten tyylissä kasata kaikenlaista höttöä jotenkin juhlavan kuuloiseksi massaksi. Tässä biisissä on hienoja melodiajuttuja ja nostetta, diggaan. Ärsyttäviä naisräppäreitä tai muitakaan ihmisääniä ei kuulla.
Kaksi biisiä jäljellä, sinänsä toimivasti puksuttava ja koliseva ja lapsikuoroa taas viljelevä Huddle Formation ei ainakaan tuo kehiin mitään olennaisesti uutta. Jalka kyllä taas vipattaa, hetkeksi jo kyllästyttyään. Kannattaako The Go! Teamin motiiveja taiteensa tekemiseen edes pohtia? Ilmiselvästi tämä levy on tehty siksi, että on osattu tehdä sellainen. Jos itselle ja muille saadaan samalla bileet käyntiin, niin mikäs siinä.
Levyn viimeinen biisi on klassisesti sen pisin. Everyone's a VIP to Someonen nimi tuo huvittavalla tavalla mieleen 30-49 -vuotiaiden naisten harrastamat jääkaappiaforismit. Se alkaa kantrihenkisella banjolla, joka vajoaa kuitenkin pian elementiksi muiden helistimien sekaan. Kappaleen tunnelma on pari astetta seesteisempi kuin edeltävien, venyessään se kehkeytyy suorastaan juhlavaksi, taustalle tulee synteettisiä jousia. Täysin positiivisia viboja tässäkin viljellään, surumieltä ei ole aistittavissa. Sovelias päätös tälle sävelteokselle, joskaan ei ehkä klassikko itsessään.
Levy on ohi alle 40 minuutissa, eikä sen olisi yhtään pidempi tarvinnut ollakaan. Sen alkupuoli ansaitsee kyllä paikkansa 2000-luvun ehdottomasti kiinnostavien musiikkielämysten joukossa. Luulen, että tulen kuuntelemaan sitä lisääkin. Mutta mitä tapahtui The Go! Teamille? Onko heistä kuultu vuosiin? Totesivatko he, ettei samaa juttua voi tehdä kahdesti, eikä muuhunkaan riitä kapasiteettia?
Levy polkaistaan vauhdilla käyntiin. Panther Dash on erinomaisen virkeä liki-instrumentaali, jossa on surfia, hieman autotallirokin rosoa, liidisoittimena jokin lelupuhaltimen kuuloinen vekotin ja yleisesti oikein hyvä meininki. Ladyflash lisää keitokseen huomattavan määrän uusia aineksia: tyttöbändimäistä laulua, naiivia funkkia, pieni ripaus vielä naiivimpaa räppäystä, hälyääniä. Helvetin letkeä meininki, ei voi muuta sanoa. Ei tämä ehkä suurta tai syvää musiikkia ole, mutta tästä tulee hyvälle tuulelle ainakin tähänastisella annostuksella. Äänikuvassa vilisee vitusti kaikenlaista, mikä ei haittaa, kun groove pitää biisin koko ajan kasassa. Lo-fi ei ole kyllä ensimmäisenä mieleen tuleva käsite.
Lyhyen Feel Good By Numbersin nimi saattaa olla leikkisä viittaus kappaleeseen itseensä: hyvän mielen musaa tämäkin, mutta kenties instrumentaalisena ja kompaktina enemmänkin täyteraita. Hyvä boogie silti. The Power Is On! on lähes kakofoninen sekoitus ilmavaa biittiä, lapsikuoron räppäystä (?), torvia ja handclapseja. Täytyy sanoa, että The Go! Team on nimensä mukaisesti helvetin energistä musiikkia. Tempo ei ole toistaiseksi hellittänyt hetkeksikään. Voin kuvitella, miten sivistyneen nousuhumalaiset indienuoret vuoden 2005 hipster-diskoissa ryntäsivät tanssilattialle minkä tahansa levyn kappaleen lähtiessä soimaan. Mutta eihän se väärin ole.
Get It Together on periaatteessa lisää samaa, mutta pisteet nokkahuilun käyttämisestä liidisoittimena - kenties ensimmäinen kerta ns. jorausmusiikin historiassa. Pisteet täytyy antaa levyn rumpuosastolle. Ilmeisesti kyse on elävästä rumpalista, mutta niin tai näin, aggressiivisen kovaäänisenä paukkuva biitti muistuttaa kerrassaan ikivanhaa ja ajat sitten haudattua big beat -musiikkia. Kun levyn muut musiikilliset palikat on haalittu paljon Chemical Brothersia laajemmalta alueelta, tuo rytmiikka toimintaan kaivattua jämäkkyyttä.
We Just Won't Be Defeatedilla kuullaan kohottavia torvia, ja samainen lapsikuoro hokee uhmakkaasti kuin kuudennen luokan koulujen välisen futisottelun katsomossa otsikon lausetta. Leikkikenttäkapinallisuutta! Siltähän The Go! Team muutenkin kuulostaa. He kuulostavat kuitenkin olevan vilpittömiä asenteensa kanssa, muutenhan tämä olisikin jo alkanut ärsyttää.
Junior Kickstartin alku hämää kuulostamalla kämäiseltä versiolta jostain luolaparta-aikojen hardrock-hehkutuksesta, mutta vaikka biisi pysyykin suht suoraviivaisena jyräyksenä, ottavat puhaltimet sentään taas hallitsevan roolin. Svengi pysyy yllä, mutta pikkuisen tässä alkaa ensi-innostus herpaantua. Kokonaisen tanssikäyttöisen levyn kuuntelussa yksin kotioloissa on omat ongelmansa. Jokin uusi vaihde saattaisi olla nyt tarpeen.
Bottle Rocketin naisräppäri kuulostaa näsäviisaalta 14-vuotiaalta tytöltä, Casio piipittää ja torvijuttujen tilalle alkaa kaivata jo muitakin sovitusideoita. Vasta nyt alkaa tiettyä ironian makuakin olla ilmassa. Toivottavasti tyypit jaksavat kunnialla levynsä loppuun asti!
Odelayhin verrattuna tämä on selkeämmin hyvän mielen musiikkia, ja ehkä albumimitassa juuri muiden tunnelmien puute alkaakin vähän nakertaa.
Friendship Updaten nimi ei kai levyn iän puolesta voi viitata Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Tempo rauhoittuu sopivasti vaikkakaan ei paljoa, enemmän funkia taas kehissä ja kaikenlaista kivaa kilinää ja kellonhelähdystä. Spectorin oppeja tässä lie jonkun verran, ei niin että soundi olisi retro, vaan ihan sovitusten tyylissä kasata kaikenlaista höttöä jotenkin juhlavan kuuloiseksi massaksi. Tässä biisissä on hienoja melodiajuttuja ja nostetta, diggaan. Ärsyttäviä naisräppäreitä tai muitakaan ihmisääniä ei kuulla.
Kaksi biisiä jäljellä, sinänsä toimivasti puksuttava ja koliseva ja lapsikuoroa taas viljelevä Huddle Formation ei ainakaan tuo kehiin mitään olennaisesti uutta. Jalka kyllä taas vipattaa, hetkeksi jo kyllästyttyään. Kannattaako The Go! Teamin motiiveja taiteensa tekemiseen edes pohtia? Ilmiselvästi tämä levy on tehty siksi, että on osattu tehdä sellainen. Jos itselle ja muille saadaan samalla bileet käyntiin, niin mikäs siinä.
Levyn viimeinen biisi on klassisesti sen pisin. Everyone's a VIP to Someonen nimi tuo huvittavalla tavalla mieleen 30-49 -vuotiaiden naisten harrastamat jääkaappiaforismit. Se alkaa kantrihenkisella banjolla, joka vajoaa kuitenkin pian elementiksi muiden helistimien sekaan. Kappaleen tunnelma on pari astetta seesteisempi kuin edeltävien, venyessään se kehkeytyy suorastaan juhlavaksi, taustalle tulee synteettisiä jousia. Täysin positiivisia viboja tässäkin viljellään, surumieltä ei ole aistittavissa. Sovelias päätös tälle sävelteokselle, joskaan ei ehkä klassikko itsessään.
Levy on ohi alle 40 minuutissa, eikä sen olisi yhtään pidempi tarvinnut ollakaan. Sen alkupuoli ansaitsee kyllä paikkansa 2000-luvun ehdottomasti kiinnostavien musiikkielämysten joukossa. Luulen, että tulen kuuntelemaan sitä lisääkin. Mutta mitä tapahtui The Go! Teamille? Onko heistä kuultu vuosiin? Totesivatko he, ettei samaa juttua voi tehdä kahdesti, eikä muuhunkaan riitä kapasiteettia?
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Herbert: Bodily Functions
Tuottaja Matthew Herbert on tässä tehnyt levyn, jonka samplet ovat ilmeisesti peräisin ruumiin äänistä - hampaiden kalisuttelusta, hiusten harjaamisesta jne. Miehellä on myös ollut jonkinlainen oma dogmasäännöstä kontrolloimassa tekemisen teknistä puolta. Kuulostaa hirveältä runkkailulta, mutta annamme hänellekin mahdollisuuden.
No, levyn avaava pariminuuttinen You're Unknown To Me on kuitenkin vain Herbertin tuolloisen tyttöystävän Dani Sicilianon laulama herkkä, hieman klassiselta balladiviihteeltä kuulostava vinjetti. Sama naisihminen on äänessä myös pitkällä It's Onlylla, jolla melankolisen lauluosuuden taustalle isketäänkin suhteellisen kiivas housebiitti. Tämähän on varsin tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia.
Foreign Bodiesissa levyn taustatarina alkaa tunkea esiin. Taustalla oleva klipattava rytmi on helppo mieltää juuri joksikin hampaiden kalisuttamiseksi. Sicilianon hokemat monotoniset sanat tuntuvat kertovan kesken seksin heräävästä vieraantuneisuuden ja inhonkin tunteesta: kuka tuo on, ja miksi sen alaston vartalo on tuossa? Tämä on konseptuaalisesti mielenkiintoista, mutta itse biisi on kuitenkin aika tylsä.
Suddenly on taas melankolista housea, ihan kivaa sellaista. I Know taas vetää instrumentaaliseksi jazziksi - ymmärtääkseni tämä on lähinnä bebop-tyyppistä kamaa. Minun korviini tämä on aina kuulostanut akateemisen kalsealta musiikilta. Leave Me Now tarjoilee lisää housea ja melankoliaa. Taustamusiikkina tämä menee ihan hyvin, mutta mitään sen syvempää en menossa kuule. Periaatteessa tämä on äänitapettia, sohvapöytäkamaa.
The Last Beat on laulettua jazzia, pianoryöppyjä, kontrabasson kuminaa. Raukea, aluksi vaikuttava biisi, merenrantatunnelma, aallot hyökkäävät kallioita vasten. Lopulta kevyesti unettava tämäkin. Suurin osa levystä tuntuu kertovan ruumiin toimintojen sijaan parisuhde-nimisestä sosiaalisesta konstruktiosta ja varsinkin sen päättymisestä.
You Saw It All on jokseenkin liian pitkä, hermostuneesti nykivä biisi, jossa lauluosuudet hoituvat vuoropuheluna aneemisen kuuloisen miehen (hra taiteilija itse?) ja Sicilianon välillä. Sitä ei jaksa kuunnella, kun ei melodiaakaan oikein ole. On Reflectionissa nättiä jazzia vähän hiekoitetaan taas hermostuneella klipatuksella.
About This Time Each Day pitää jazzin instrumentaalisena ja uneliaana ja on kiva välipala. Suggestiivisen nimen takana olevat tunnelmat eivät tosin tästä selkiydy. Pitkä Addiction onkin sitten levyn parhaita, hauraasta alusta kasvava hieman kaoottinen ja taas varsin surumielinen sävelteos. Ihmissuhderiippuvuus tuntuisi olevan aihe. Alan miettiä levyn konseptia tarkemmin, perusajatuksen voimakas fyysisyys on ehkä vertauskuva sille hämmentävälle symbioosille, jonka tiivis parisuhde muodostaa? Tosin tällaiset sinänsä nokkelat ideat eivät vielä tee musiikista hyvää.
I Miss Youssa Siciliano onnistuu kuulostamaan hieman robottimaiselta, mutta tämänkin biisin hypnoottista leikkivä tunnelma tuppaa lähinnä unettamaan. Lyhyt, hauras ja abstrakti It's Only a Reprise ei kyllä muistuta lainkaan alkuperäistä It's Onlya. Ja sitten levy jo päättyykin The Audienceen, joka reilun kuuden minuutin mittaan kasvaa aiemmin kuultuja jazz- ja housesävyjä varsin toimivasti yhdisteleväksi eepokseksi. Biisi on myös huomattavan positiivinen, levy loppuu siis yllättäen kohottaviin tunnelmiin.
Hyvistä hetkistä ja ovelasta tausta-ajatuksesta huolimatta tämä on sittenkin vain sisäsiistiä, tyyppihyväksyttyä 2000-luvun alun konemusaa. Se ei ole niin poikkeuksellinen, että genreen epäluuloisesti suhtautuvan tekisi mieli kuunnella sitä toistamiseen. Ei varsinaista vikaa, ei nerouden säkenöivää kosketustakaan.
No, levyn avaava pariminuuttinen You're Unknown To Me on kuitenkin vain Herbertin tuolloisen tyttöystävän Dani Sicilianon laulama herkkä, hieman klassiselta balladiviihteeltä kuulostava vinjetti. Sama naisihminen on äänessä myös pitkällä It's Onlylla, jolla melankolisen lauluosuuden taustalle isketäänkin suhteellisen kiivas housebiitti. Tämähän on varsin tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia.
Foreign Bodiesissa levyn taustatarina alkaa tunkea esiin. Taustalla oleva klipattava rytmi on helppo mieltää juuri joksikin hampaiden kalisuttamiseksi. Sicilianon hokemat monotoniset sanat tuntuvat kertovan kesken seksin heräävästä vieraantuneisuuden ja inhonkin tunteesta: kuka tuo on, ja miksi sen alaston vartalo on tuossa? Tämä on konseptuaalisesti mielenkiintoista, mutta itse biisi on kuitenkin aika tylsä.
Suddenly on taas melankolista housea, ihan kivaa sellaista. I Know taas vetää instrumentaaliseksi jazziksi - ymmärtääkseni tämä on lähinnä bebop-tyyppistä kamaa. Minun korviini tämä on aina kuulostanut akateemisen kalsealta musiikilta. Leave Me Now tarjoilee lisää housea ja melankoliaa. Taustamusiikkina tämä menee ihan hyvin, mutta mitään sen syvempää en menossa kuule. Periaatteessa tämä on äänitapettia, sohvapöytäkamaa.
The Last Beat on laulettua jazzia, pianoryöppyjä, kontrabasson kuminaa. Raukea, aluksi vaikuttava biisi, merenrantatunnelma, aallot hyökkäävät kallioita vasten. Lopulta kevyesti unettava tämäkin. Suurin osa levystä tuntuu kertovan ruumiin toimintojen sijaan parisuhde-nimisestä sosiaalisesta konstruktiosta ja varsinkin sen päättymisestä.
You Saw It All on jokseenkin liian pitkä, hermostuneesti nykivä biisi, jossa lauluosuudet hoituvat vuoropuheluna aneemisen kuuloisen miehen (hra taiteilija itse?) ja Sicilianon välillä. Sitä ei jaksa kuunnella, kun ei melodiaakaan oikein ole. On Reflectionissa nättiä jazzia vähän hiekoitetaan taas hermostuneella klipatuksella.
About This Time Each Day pitää jazzin instrumentaalisena ja uneliaana ja on kiva välipala. Suggestiivisen nimen takana olevat tunnelmat eivät tosin tästä selkiydy. Pitkä Addiction onkin sitten levyn parhaita, hauraasta alusta kasvava hieman kaoottinen ja taas varsin surumielinen sävelteos. Ihmissuhderiippuvuus tuntuisi olevan aihe. Alan miettiä levyn konseptia tarkemmin, perusajatuksen voimakas fyysisyys on ehkä vertauskuva sille hämmentävälle symbioosille, jonka tiivis parisuhde muodostaa? Tosin tällaiset sinänsä nokkelat ideat eivät vielä tee musiikista hyvää.
I Miss Youssa Siciliano onnistuu kuulostamaan hieman robottimaiselta, mutta tämänkin biisin hypnoottista leikkivä tunnelma tuppaa lähinnä unettamaan. Lyhyt, hauras ja abstrakti It's Only a Reprise ei kyllä muistuta lainkaan alkuperäistä It's Onlya. Ja sitten levy jo päättyykin The Audienceen, joka reilun kuuden minuutin mittaan kasvaa aiemmin kuultuja jazz- ja housesävyjä varsin toimivasti yhdisteleväksi eepokseksi. Biisi on myös huomattavan positiivinen, levy loppuu siis yllättäen kohottaviin tunnelmiin.
Hyvistä hetkistä ja ovelasta tausta-ajatuksesta huolimatta tämä on sittenkin vain sisäsiistiä, tyyppihyväksyttyä 2000-luvun alun konemusaa. Se ei ole niin poikkeuksellinen, että genreen epäluuloisesti suhtautuvan tekisi mieli kuunnella sitä toistamiseen. Ei varsinaista vikaa, ei nerouden säkenöivää kosketustakaan.
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Okkervil River: Black Sheep Boy
Black Sheep Boy on 60-luvun heroiininarkkarilauluntekijä Tim Hardinin kappale, joka on itselleni tuttu ennen kaikkea Scott Walkerin karismaattisena versiona. Okkervil River taas on amerikkalainen, kai jonkinlaiseksi alt countryksi luokiteltava kokoonpano, joka on lähteideni perusteella tehnyt tässä konseptialbumin Hardinin traagisesta elämästä. Taas pitäisi siis kyetä kuuntelemaan sanoituksia tarkemmin kuin puolella korvalla. Tsekataanpa.
Levy alkaa lyhyellä tiivistelmällä samaisesta Black Sheep Boysta, laulaja kuulostaa hieman käheältä, synnynnäisesti melankoliselta. Ensimmäinen varsinainen biisi For Real ei niinkään ole mitään alt countrya kuin ihan amerikkalaista vaihtoehtorokkia. Meininki on rosoinen ja lo-fi, hillitympien säkeistöjen väliin heitetään rujoja särökitarapurskahduksia, sitten kämäinen kitarasoolo. Vokalisti vetää kevyesti epävireessä, ääni meinaa särkyä, folkie-versio Kurt Cobainista tulee mieleen. Lähes viisiminuuttinen biisi yltyy loppua kohden intensiiviseksi metelöinniksi. Hieno esitys, tarinaa en kyllä pystynyt seuraamaan, tai edes yrittänyt, kun musiikissakin riitti fiilisteltävää.
Hauras, hidas ja hyvin surumielinen In a Radio Song taustoittuu minimalistisesti näppäillyllä kitaralla, jonka taakse tulee ensin varovaista klipatusta kuin rumpukapuloita kalisteltaisiin varovasti yhteen, sitten jo vähän selloakin. Hyvä kun biisi ei hajoa käsiin. Ihan hyvin se pitää silti otteessaan. Tulee mieleen vaikkapa Eelsin taipumus rytmittää levyjään rivakampien ja mietteliäämpien biisien vuorottelulla. Amerikkalaisten vaihtoehtotyyppien surumieli ei juuri koskaan ole melodraamaa, vaan tällaista oikeastaan aika rauhoittavaa hempeilyä, jossa itsemurhaiskelmiin tottunut kuulija erottaa aikamoisen annoksen toivoakin.
Ja jep, kuinka ollakaan, seuraavaksi tulee kiivas, rokkikomppinen Black. Suht melodinen pala on klassinen esimerkki toimivasta jenkkiläisestä väliinputoajarockista. Tämäkin on tempoonsa nähden aika pitkä, mutta vokalistin intohimoinen tulkinta ja soiton jatkuvasti kasvava kiihko pitävät mielenkiintoa yllä. Vola kaakkoon -biisi. Tarinan kulusta ei edelleenkään mitään havaintoa.
Get Big on aika klassinen balladiduetto jonkun naisen kanssa. Tunnetta piisaa, ja nyt tulee jo vähän mietittyä levyn aihemaailmaakin. Hardinhan seurusteli jonkun rikkaan perheen tytön kanssa ja kirjoitti tästä tunnetuimpiin ja parhaisiin biiseihinsä lukeutuvan Lady Came From Baltimoren. Jotenkin tämän biisin mieltää näiden kahden väliseksi dialogiksi. Unelmista ja todellisuudesta hankalan parisuhteen kontekstissa taitaa olla kyse. Onko tämä nyt sitten synkkää musiikkia, kun kerran kertoo kaverista, jolla oli synkkä kohtalo? Ei mielestäni, ei toistaiseksi. Tässä on monenlaisia tunteita pelissä.
A King and a Queen voisi nimensä perusteella jatkaa samaa teemaa, nyt äänessä on kuitenkin vain mieslaulaja. Puoliballadi saa mausteekseen hieman fanfaarimaiset torvet ja jatkaa tasaisen vahvojen esitysten sarjaa. A Stone on tälle luontevaa jatkoa, Calexicon torvisovitukset tulevat mieleen, komppi on tasaisen vakaa, laulaja laulaa naisesta, joka "rakastaa kiveä, koska se on tumma ja koska se on koti". Hiljalleen kasvava kappale taitaa olla levyn parhaita. Siitä saisi sovitettua hienon yhteislaulun, mutta tällaisenaan se kuulostaa vähän nuhjuisalta ja kotoisalta siinä missä levyn muutkin biisit.
The Latest Toughs kiihdyttää taas vähän tahtia, puhaltimet tuntuvat nyt jumittuneen pysyvästi levyn äänikuvaan. Laulaja tavoittelee isompaa ääntä ja naiskuoro tukee kliimaksikohdissa. Biisi kuulostaa vähän epämääräiseltä ensi alkuun, mutta kyllähän se sieltä hahmottuu, ei huono. Vihainen ja voitonriemuinen meno yhtä aikaa, jotenkin.
Muutama biisi on jäljellä, yksi niistä kahdeksanminuuttinen. Mitä tämä Okkervil River nyt sitten on? Hyvin emotionaalista ja ilmaisultaan väkevää musiikkia, lähtökohdat periaatteessa autotallista, mutta sieltä on vaan päätetty kurottaa jo sellaisille taajuuksille, joita yleensä tavoitellaan vain konserttisaleissa. Täysin ammattitaitoista, suvereenin musikaalista kamaa. Briljantti yksittäinen kappale puuttuu, mutta tavallaan se kuuluu konseptiin. Mahtaisiko kestokuuntelussa tarinakin sieltä taustalta hahmottua? Vielä ei, mutta sen voi sanoa, että nämä sanoitukset kuulostavat tarkemman perehtymisen arvoisilta.
So Come Back, I'm Waiting on se kahdeksanminuuttinen kappale. Se on klassinen voimaballadi siirrettynä merkillisen rupusakki -tex mexin kontekstiin. Se kasvaa ja kasvaa oikeastaan huomaamatta, kitaroihin tulee säröä, jousetkin saatana taustalle, laulaja runtelee taas äänihuuliaan huolella. Jostain äärimmäisestä tuskan ja yksinäisyyden tunteesta se kertoo. Se tulee ihon alle ja osoittautuu Okkervil Riverin ylivertaiseksi magnum opukseksi. On aina hienoa, kun levyn kunnianhimoisin biisi on myös paras.
Tällaisen jälkeen ei voi tulla enää kuin jokin seesteinen loppuherkistely. A Glow on sellainen, ei mikään turha biisi kuitenkaan, sävelmänä vähän vähemmän nerokas mutta tunnelmaltaan just siinä. Ajattelen: tarina ei tainnut jatkua Hardinin vuonna 1980 tapahtuneeseen överikuolemaan asti, vai ehdittiinkö jo edetä toiselle puolelle? Toisaalta tämä lienee, hakiakseni vertailukohtaa suomalaisesta elokuvamaailmasta, enemmän Pölösen Badding kuin koivusalolainen suurmiespatsas. Snapshot elämästä, joka muistetaan, ei triviaalien käänteidensä vaan sen mittaan syntyneen taiteen takia.
Hieno levy, ehdottomasti lisäkuunteluun.
Levy alkaa lyhyellä tiivistelmällä samaisesta Black Sheep Boysta, laulaja kuulostaa hieman käheältä, synnynnäisesti melankoliselta. Ensimmäinen varsinainen biisi For Real ei niinkään ole mitään alt countrya kuin ihan amerikkalaista vaihtoehtorokkia. Meininki on rosoinen ja lo-fi, hillitympien säkeistöjen väliin heitetään rujoja särökitarapurskahduksia, sitten kämäinen kitarasoolo. Vokalisti vetää kevyesti epävireessä, ääni meinaa särkyä, folkie-versio Kurt Cobainista tulee mieleen. Lähes viisiminuuttinen biisi yltyy loppua kohden intensiiviseksi metelöinniksi. Hieno esitys, tarinaa en kyllä pystynyt seuraamaan, tai edes yrittänyt, kun musiikissakin riitti fiilisteltävää.
Hauras, hidas ja hyvin surumielinen In a Radio Song taustoittuu minimalistisesti näppäillyllä kitaralla, jonka taakse tulee ensin varovaista klipatusta kuin rumpukapuloita kalisteltaisiin varovasti yhteen, sitten jo vähän selloakin. Hyvä kun biisi ei hajoa käsiin. Ihan hyvin se pitää silti otteessaan. Tulee mieleen vaikkapa Eelsin taipumus rytmittää levyjään rivakampien ja mietteliäämpien biisien vuorottelulla. Amerikkalaisten vaihtoehtotyyppien surumieli ei juuri koskaan ole melodraamaa, vaan tällaista oikeastaan aika rauhoittavaa hempeilyä, jossa itsemurhaiskelmiin tottunut kuulija erottaa aikamoisen annoksen toivoakin.
Ja jep, kuinka ollakaan, seuraavaksi tulee kiivas, rokkikomppinen Black. Suht melodinen pala on klassinen esimerkki toimivasta jenkkiläisestä väliinputoajarockista. Tämäkin on tempoonsa nähden aika pitkä, mutta vokalistin intohimoinen tulkinta ja soiton jatkuvasti kasvava kiihko pitävät mielenkiintoa yllä. Vola kaakkoon -biisi. Tarinan kulusta ei edelleenkään mitään havaintoa.
Get Big on aika klassinen balladiduetto jonkun naisen kanssa. Tunnetta piisaa, ja nyt tulee jo vähän mietittyä levyn aihemaailmaakin. Hardinhan seurusteli jonkun rikkaan perheen tytön kanssa ja kirjoitti tästä tunnetuimpiin ja parhaisiin biiseihinsä lukeutuvan Lady Came From Baltimoren. Jotenkin tämän biisin mieltää näiden kahden väliseksi dialogiksi. Unelmista ja todellisuudesta hankalan parisuhteen kontekstissa taitaa olla kyse. Onko tämä nyt sitten synkkää musiikkia, kun kerran kertoo kaverista, jolla oli synkkä kohtalo? Ei mielestäni, ei toistaiseksi. Tässä on monenlaisia tunteita pelissä.
A King and a Queen voisi nimensä perusteella jatkaa samaa teemaa, nyt äänessä on kuitenkin vain mieslaulaja. Puoliballadi saa mausteekseen hieman fanfaarimaiset torvet ja jatkaa tasaisen vahvojen esitysten sarjaa. A Stone on tälle luontevaa jatkoa, Calexicon torvisovitukset tulevat mieleen, komppi on tasaisen vakaa, laulaja laulaa naisesta, joka "rakastaa kiveä, koska se on tumma ja koska se on koti". Hiljalleen kasvava kappale taitaa olla levyn parhaita. Siitä saisi sovitettua hienon yhteislaulun, mutta tällaisenaan se kuulostaa vähän nuhjuisalta ja kotoisalta siinä missä levyn muutkin biisit.
The Latest Toughs kiihdyttää taas vähän tahtia, puhaltimet tuntuvat nyt jumittuneen pysyvästi levyn äänikuvaan. Laulaja tavoittelee isompaa ääntä ja naiskuoro tukee kliimaksikohdissa. Biisi kuulostaa vähän epämääräiseltä ensi alkuun, mutta kyllähän se sieltä hahmottuu, ei huono. Vihainen ja voitonriemuinen meno yhtä aikaa, jotenkin.
Muutama biisi on jäljellä, yksi niistä kahdeksanminuuttinen. Mitä tämä Okkervil River nyt sitten on? Hyvin emotionaalista ja ilmaisultaan väkevää musiikkia, lähtökohdat periaatteessa autotallista, mutta sieltä on vaan päätetty kurottaa jo sellaisille taajuuksille, joita yleensä tavoitellaan vain konserttisaleissa. Täysin ammattitaitoista, suvereenin musikaalista kamaa. Briljantti yksittäinen kappale puuttuu, mutta tavallaan se kuuluu konseptiin. Mahtaisiko kestokuuntelussa tarinakin sieltä taustalta hahmottua? Vielä ei, mutta sen voi sanoa, että nämä sanoitukset kuulostavat tarkemman perehtymisen arvoisilta.
So Come Back, I'm Waiting on se kahdeksanminuuttinen kappale. Se on klassinen voimaballadi siirrettynä merkillisen rupusakki -tex mexin kontekstiin. Se kasvaa ja kasvaa oikeastaan huomaamatta, kitaroihin tulee säröä, jousetkin saatana taustalle, laulaja runtelee taas äänihuuliaan huolella. Jostain äärimmäisestä tuskan ja yksinäisyyden tunteesta se kertoo. Se tulee ihon alle ja osoittautuu Okkervil Riverin ylivertaiseksi magnum opukseksi. On aina hienoa, kun levyn kunnianhimoisin biisi on myös paras.
Tällaisen jälkeen ei voi tulla enää kuin jokin seesteinen loppuherkistely. A Glow on sellainen, ei mikään turha biisi kuitenkaan, sävelmänä vähän vähemmän nerokas mutta tunnelmaltaan just siinä. Ajattelen: tarina ei tainnut jatkua Hardinin vuonna 1980 tapahtuneeseen överikuolemaan asti, vai ehdittiinkö jo edetä toiselle puolelle? Toisaalta tämä lienee, hakiakseni vertailukohtaa suomalaisesta elokuvamaailmasta, enemmän Pölösen Badding kuin koivusalolainen suurmiespatsas. Snapshot elämästä, joka muistetaan, ei triviaalien käänteidensä vaan sen mittaan syntyneen taiteen takia.
Hieno levy, ehdottomasti lisäkuunteluun.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Mountain Goats: Tallahassee
All Music Guiden kuvauksen perusteella tässä on levy, joka saattaisi sopia minulle kuin nyrkki silmään. Mountain Goats -nimellä musaa tekevä John Darnielle on niitä amerikkalaisia lo-fi -heppuja, jotka ovat allekirjoittaneelle jääneet vain nimeltä tutuiksi. Nyt kyseessä näyttäisi kuitenkin olevan teema-albumi erään avioliiton viinanhuuruisesta tuhosta. Väkisin tulee mieleen niin romaanina kuin elokuvana pysäyttävä Revolutionary Road. Tällaisista romantiikkaa ja inhorealismia yhdistelevistä tarinoista olen aina tykännyt. Mutta mutta, blogin konsepti ei salli kovin syvällistä perehtymistä teksteihin, joten musiikinkin pitäisi ehdottomasti toimia. Katsotaanpa.
Levyn avaava nimibiisi on intiimin oloisesti äänitetty palanen mies ja kitara -musaa: herkältä, mietteliäältä folkjampalta kuulostava Darnielle laulaa ja näppäilee kitaraa. Ilmeisesti biisissä pariskunta saapuu Floridan Tallahasseehen, tuollaiseen Turun kokoiseen jenkkicityyn, viettämään kesää. Tunnelmasta saa otteen, vaikka sävellys ei itsessään ole erityisen muistettava. On kuuma, puolet kaupungista lomilla jossain. Ei käy ilmi, miksi pääpari sinne lentokentän kautta saapuu, mutta toisaalta kertojan - oletan hänet pariskunnan miesosapuoleksi - ajatukset ovatkin vain naisessa ja heidän umpikujassaan.
The First Few Desperate Hours nostaa rämpyttelyn temmon rivakammaksi ja on aika kyyninen: "We keep up a good fight to keep our spirits light." Ja: "Let the good times roll through these first few desperate hours." Kyllä tämän kitkerän mutta tunteellisen fiiliksen tavoittaa aika vaivatta.
Southwood Plantation Road kuvaa pariskunnan asumusta paikassa, jossa voimajohdot humisevat - ja asumuksen muuttumista paikaksi, jossa "paholainen kulkee" eikä mikään pysy haudattuna. Darniellen laulutapa tuo tässä mieleen jotenkin sen jampan Counting Crowsista. Game Shows Touch Our Lives taas on satiirisesta nimestään huolimatta mietteliäämpi. Mies katselee, kuinka nainen "polttaa kuin korsteeni". "People say friends don't destroy one another / What do they know about friends?", mies ihmettelee. Ehkä kaikki on hyvin jo huomenna, tai ylihuomenna, tai... Tunnelma huokuu hiljaista turhautunutta vihaa asioiden tilaan. Darniellen ääni kiihkeytyy viiltäväksi, halveksivaksi nasaaliksi kuin Dylanilla vittumaisimmillaan. Vaikuttavaa.
The House That Dripped Blood paljastaa jo nimellään, ettei kaikki kääntynytkään sitten parhain päin. Musa on edelleen periaatteessa samaa rämpytystä, mutta nyt tunnelma on painostava. Särkyneitä pulloja lojuu ympäriinsä, kellarinovi - cellar door oli Tolkienin mielestä englannin kielen kaunein ilmaus - muistuttaa avointa kitaa. Lopussa vedellään kiihkeästi huuliharpulla. Jotain pahaa on tapahtunut, mitä?
Idylls of the Kingissä elämänmeno näyttää palanneen samaan varovaiseen pahojen asioiden odotukseen. Miehen unissa korppikotkat, heinäsirkat ja muut raamatullisten vitsausten odotukset ympäröivät rivistöinä taloa. Hän pohtii, kuinka kauan kestää, ennen kuin jompikumpi romahtaa.
No Children onkin sitten todella pirteä biisi. Se alkaa heti lauseella: "I hope our few remaining friends give up tryin' to save us." Mies toivoo muitakin asioita, kuten että vaimo kuolee tai mieluummin he molemmat. Ja ettei hän enää koskaan joutuisi olemaan selvänä. Musiikillisesti suht valoisa biisi tuntuu vievän albumin lopulliseen pohjakosketukseen. Ollaan osapuilleen puolivälissä. Mitä tämän jälkeen voi tulla?
Vihainen See America Right tuo mukaan säröisemmän kitarasoundin ja sotilaallisesti kolisevat rummut. Darnielle puolittain puhuu määrätietoisen aggressiivisella äänellä rakkaudestaan, joka on "kuin musta pilvi, aina aivan pääsi päällä". Minimalistisesti näppäilty Peacocks sitten lienee rakkauden toinen puoli. Tässä biisissä pelätään ja surraan. Haikeassa biisissä tosin myös lauletaan moniselitteisesti: "The sky will fall, we will rise." Darnielle tuntuu piirtävän johdonmukaisesti kuvaa ihmisistä, jotka ovat tunne-elämänsä kanssa aivan romuna.
Hiljainen International Small Arms Traffic Blues hakee vertauskuvia miehen rakkaudelle kansainvälisen sotilaspolitiikan maailmasta. Tässä vaiheessa tosin alkaa hiipiä mieleen, että tätä rakkautta on kuvattu erilaisin nihilistisin sanankääntein jo aika monessa biisissä, ja tapahtumiakin olisi kiva saada mukaan. Have To Explodessakin jatketaan vain uumoilua, että kohta jokin räjähtää.
Niin tarkkanäköisiä irtohavaintoja kuin Darnielle tuntuukin hahmojensa tunne-elämästä tekevän, Tallahasseesta tuntuisi puuttuvan konseptialbumille erityisen tärkeä draaman kaari. Samoja tunteita ja tilanteita vain ristivalotetaan eri näkökulmista. Musiikillisesti kaavoja on kaksi: nopeampi rämpytys ja hillitty näppäily. Levyn atmosfääri on kyllä väkevä, mutta yksittäisiä huippubiisejä ei oikein ole.
Kenties halusin pitää tästä albumista niin paljon, että tämänkin takia se kuulosti pitkään mainiolta. No, ei Tallahasseen ansioitakaan voi kiistää, mutta odotusten veroinen merkkitapaus se ei ole. Sanoihin tosin pitäisi perehtyä tarkemminkin. Old College Tryssa soppaa maustetaan sentään elegisellä hammond-ujelluksella.
Sitten ollaankin jo toiseksi viimeisellä raidalla. Oceanogapher's Choice on koskettimien maustama toimiva bändibiisi, jossa kertoja pelkää naisensa menettämistä ja väittää lopultakin saaneensa tunteensa takaisin. Jo pelkästään musiikillinen piristysruiske saa suhtautumaan taas Darniellen laulamiin sanoihinkin vakavammin. Tuntuisi, että kaikki on lähellä loppuaan, vaikka tapahtumien tasolla ei ole aivan käynyt ilmi, miksi. Samoja tuntemuksiahan on jankattu biisistä toiseen, välillä niin, että matsku on tuntunut jonkinlaiselta kaljabaariversiolta psychobabblesta.
Levyn päättävässä Alpha Rats' Nestissä odotetaan auringonnousua pettävän valoisissa tunnelmissa - valonsäteet kun saattaisivat kertojan mielestä saada niin hänet kuin naisenkin hajoamaan ilmaan. Vampyyrikortti käytetty. Viimeinen nuotti helähtää, enkä ole varma, miten kaikki päättyi. Ilmeisen avoimesti.
Blogissa tähän mennessä käsitellyistä levyistä Tallahassee sijoittunee kuitenkin kiinnostavampaan puolikkaaseen. On ehkä väärin verrata kanonisoituun klassikkoon, mutta Lou Reedin Berlin teki kyllä samantyyppisen jutun muutamaa astetta ravistelevammin. Tietty ulkokohtaisuus, pintatason pienten yksityiskohtien hallinta ilman mukana olevaa sydänverta, Mountain Goatsin eepoksesta välittyy. Yhdentekevää musiikkia se ei silti ole, ja hakkaa ainakin kaiken maailman postmodernin napinkääntelyn silkalla aihemateriaalillaan. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Tallahassee vastaa kysymykseen "miksi", ainoastaan - ja hyvin hyvin monisanaisesti - kysymykseen "miten".
Levyn avaava nimibiisi on intiimin oloisesti äänitetty palanen mies ja kitara -musaa: herkältä, mietteliäältä folkjampalta kuulostava Darnielle laulaa ja näppäilee kitaraa. Ilmeisesti biisissä pariskunta saapuu Floridan Tallahasseehen, tuollaiseen Turun kokoiseen jenkkicityyn, viettämään kesää. Tunnelmasta saa otteen, vaikka sävellys ei itsessään ole erityisen muistettava. On kuuma, puolet kaupungista lomilla jossain. Ei käy ilmi, miksi pääpari sinne lentokentän kautta saapuu, mutta toisaalta kertojan - oletan hänet pariskunnan miesosapuoleksi - ajatukset ovatkin vain naisessa ja heidän umpikujassaan.
The First Few Desperate Hours nostaa rämpyttelyn temmon rivakammaksi ja on aika kyyninen: "We keep up a good fight to keep our spirits light." Ja: "Let the good times roll through these first few desperate hours." Kyllä tämän kitkerän mutta tunteellisen fiiliksen tavoittaa aika vaivatta.
Southwood Plantation Road kuvaa pariskunnan asumusta paikassa, jossa voimajohdot humisevat - ja asumuksen muuttumista paikaksi, jossa "paholainen kulkee" eikä mikään pysy haudattuna. Darniellen laulutapa tuo tässä mieleen jotenkin sen jampan Counting Crowsista. Game Shows Touch Our Lives taas on satiirisesta nimestään huolimatta mietteliäämpi. Mies katselee, kuinka nainen "polttaa kuin korsteeni". "People say friends don't destroy one another / What do they know about friends?", mies ihmettelee. Ehkä kaikki on hyvin jo huomenna, tai ylihuomenna, tai... Tunnelma huokuu hiljaista turhautunutta vihaa asioiden tilaan. Darniellen ääni kiihkeytyy viiltäväksi, halveksivaksi nasaaliksi kuin Dylanilla vittumaisimmillaan. Vaikuttavaa.
The House That Dripped Blood paljastaa jo nimellään, ettei kaikki kääntynytkään sitten parhain päin. Musa on edelleen periaatteessa samaa rämpytystä, mutta nyt tunnelma on painostava. Särkyneitä pulloja lojuu ympäriinsä, kellarinovi - cellar door oli Tolkienin mielestä englannin kielen kaunein ilmaus - muistuttaa avointa kitaa. Lopussa vedellään kiihkeästi huuliharpulla. Jotain pahaa on tapahtunut, mitä?
Idylls of the Kingissä elämänmeno näyttää palanneen samaan varovaiseen pahojen asioiden odotukseen. Miehen unissa korppikotkat, heinäsirkat ja muut raamatullisten vitsausten odotukset ympäröivät rivistöinä taloa. Hän pohtii, kuinka kauan kestää, ennen kuin jompikumpi romahtaa.
No Children onkin sitten todella pirteä biisi. Se alkaa heti lauseella: "I hope our few remaining friends give up tryin' to save us." Mies toivoo muitakin asioita, kuten että vaimo kuolee tai mieluummin he molemmat. Ja ettei hän enää koskaan joutuisi olemaan selvänä. Musiikillisesti suht valoisa biisi tuntuu vievän albumin lopulliseen pohjakosketukseen. Ollaan osapuilleen puolivälissä. Mitä tämän jälkeen voi tulla?
Vihainen See America Right tuo mukaan säröisemmän kitarasoundin ja sotilaallisesti kolisevat rummut. Darnielle puolittain puhuu määrätietoisen aggressiivisella äänellä rakkaudestaan, joka on "kuin musta pilvi, aina aivan pääsi päällä". Minimalistisesti näppäilty Peacocks sitten lienee rakkauden toinen puoli. Tässä biisissä pelätään ja surraan. Haikeassa biisissä tosin myös lauletaan moniselitteisesti: "The sky will fall, we will rise." Darnielle tuntuu piirtävän johdonmukaisesti kuvaa ihmisistä, jotka ovat tunne-elämänsä kanssa aivan romuna.
Hiljainen International Small Arms Traffic Blues hakee vertauskuvia miehen rakkaudelle kansainvälisen sotilaspolitiikan maailmasta. Tässä vaiheessa tosin alkaa hiipiä mieleen, että tätä rakkautta on kuvattu erilaisin nihilistisin sanankääntein jo aika monessa biisissä, ja tapahtumiakin olisi kiva saada mukaan. Have To Explodessakin jatketaan vain uumoilua, että kohta jokin räjähtää.
Niin tarkkanäköisiä irtohavaintoja kuin Darnielle tuntuukin hahmojensa tunne-elämästä tekevän, Tallahasseesta tuntuisi puuttuvan konseptialbumille erityisen tärkeä draaman kaari. Samoja tunteita ja tilanteita vain ristivalotetaan eri näkökulmista. Musiikillisesti kaavoja on kaksi: nopeampi rämpytys ja hillitty näppäily. Levyn atmosfääri on kyllä väkevä, mutta yksittäisiä huippubiisejä ei oikein ole.
Kenties halusin pitää tästä albumista niin paljon, että tämänkin takia se kuulosti pitkään mainiolta. No, ei Tallahasseen ansioitakaan voi kiistää, mutta odotusten veroinen merkkitapaus se ei ole. Sanoihin tosin pitäisi perehtyä tarkemminkin. Old College Tryssa soppaa maustetaan sentään elegisellä hammond-ujelluksella.
Sitten ollaankin jo toiseksi viimeisellä raidalla. Oceanogapher's Choice on koskettimien maustama toimiva bändibiisi, jossa kertoja pelkää naisensa menettämistä ja väittää lopultakin saaneensa tunteensa takaisin. Jo pelkästään musiikillinen piristysruiske saa suhtautumaan taas Darniellen laulamiin sanoihinkin vakavammin. Tuntuisi, että kaikki on lähellä loppuaan, vaikka tapahtumien tasolla ei ole aivan käynyt ilmi, miksi. Samoja tuntemuksiahan on jankattu biisistä toiseen, välillä niin, että matsku on tuntunut jonkinlaiselta kaljabaariversiolta psychobabblesta.
Levyn päättävässä Alpha Rats' Nestissä odotetaan auringonnousua pettävän valoisissa tunnelmissa - valonsäteet kun saattaisivat kertojan mielestä saada niin hänet kuin naisenkin hajoamaan ilmaan. Vampyyrikortti käytetty. Viimeinen nuotti helähtää, enkä ole varma, miten kaikki päättyi. Ilmeisen avoimesti.
Blogissa tähän mennessä käsitellyistä levyistä Tallahassee sijoittunee kuitenkin kiinnostavampaan puolikkaaseen. On ehkä väärin verrata kanonisoituun klassikkoon, mutta Lou Reedin Berlin teki kyllä samantyyppisen jutun muutamaa astetta ravistelevammin. Tietty ulkokohtaisuus, pintatason pienten yksityiskohtien hallinta ilman mukana olevaa sydänverta, Mountain Goatsin eepoksesta välittyy. Yhdentekevää musiikkia se ei silti ole, ja hakkaa ainakin kaiken maailman postmodernin napinkääntelyn silkalla aihemateriaalillaan. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Tallahassee vastaa kysymykseen "miksi", ainoastaan - ja hyvin hyvin monisanaisesti - kysymykseen "miten".
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Lil' Wayne: Tha Carter II
Jaha, päästään räpin pariin. Eikä tämä edes ole mitään obskuuria kokeellista matskua, johon olen koko ajan olettanut törmäävääni, vaan jenkeissä miljoonia myyvää kamaa. Lil' Waynehan on siellä eräs viime vuosien suosituimmista alan tekijöistä. Itse en ole kuullut hänen musiikkiaan juuri lainkaan. Oma suhteeni jenkkiräppiin on aika hatara ja ennen kaikkea 90-luvun gangstaklassikoiden varassa, siinä missä nykypäivän kaupallinen osasto ei ole pudonnut kuin satunnaisesti. Blogin kuunteluformaatissa vastaan tulee vielä sekin ongelma, ettei riimeistä varmastikaan voi näin kursorisella tutustumisella saada juurikaan tolkkua. Pikaisesti vilkaistuna tämä on vielä armottoman pitkä levy, niin kuin nämä tällaiset ovat jo kauan olleet. Mutta härkää sarvista.
Tha Mobb -biisillä lähdetään liikkeelle. Se tuntuu olevan yleisluontoista uhoa, Wayne kehuu itseään ja Cash Money -kollektiiviaan. Tyypillinen introbiisi. Miehellä on vähän nasaali, toisaalta vähän käheä, suhteellisen erottuva ääni. Kappale on aika hitaasti junnaava, syntikkajuttu toistuu taustalla ja tekee koukkua yhdessä sämplätyn huokailevan naisen kanssa. Waynen flowssa ei oikein ole elävyyttä, vaikka se sujuva onkin. Tätä jatkuu yli viisi minuuttia, ja alkaa pikkuisen puuduttaa.
Fly In on parempi. Periaatteessa samanlaiset soundilliset peruspalikat, mutta meno on vähemmän jumittavaa, räppäyskin intensiivisempää, kiihkeämpää. Mitään valistusmusaa tämäkään ei taida olla, tytärtä nussitaan ja isä tapetaan ja "If you're ever looking for me bitch, I'll be here". Biisi on yllättävän lyhyt, liiankin lyhyt: se päättyy kesken reilun kahden minuutin kohdalle.
Money On My Mind jatkuu siitä aika saumattomasti, nyt on kai kyse levyn ensimmäisestä hittitarjokkaasta. Biisin koukuksi on tarjolla miesäänen hokemaa otsikkofraasia, jonka päälle Wayne kuiskailee: "Get money, get bitches." So far, so constructive. Pahempi ongelma on, ettei tämäkään hieman sekava synteettinen sinfonia jaksa oikein viihdyttää. Tai sitten olen vain väärässä mielentilassa. Mutta ei, en usko, Lil' Wayne ei ole tarpeeksi härski, ei lyö tarpeeksi lujaa nyrkkiä kuulijan kalloon.
Laitan volaa lisää, jospa se auttaisi. Ja alkaahan tämä kuulostaa marginaalisesti paremmalta. Nyt on tosin vuorossa myös toistaiseksi kiteytynein biisi, Fireman. Oletan ensin sen heittävän samantyylistä läppää kuin Prodigyn Firestarter, mutta tämä onkin seksijuttu. Vähän tylsää. Syntikka ujeltaa kuitenkin kivasti, ja kun äänenvoimakkuutta tosiaan säätää kovemmalle, alkavat aivot kummasti turtua meiningin yleiselle urpoudelle. Taidan kylläkin olla nyt aivan väärässä tilanteessa kuuntelemaan koko levyä. Tätä pitäisi soittaa kotibileissä yrittäessään epätoivoisesti saada jotain musiikkia kuulumaan 20 vieraan hälinän yli. Väitän silti edelleen, ettei Waynen meininki ole aivan tämän genren tykeintä.
Mo Firessä isketään reggaehtava komppi kehiin, ja Wayne duetoi jonkun semijamaikalaisen mimmin kanssa. Ei kummoinen biisi, joskin meiningin letkeytyminen on tässä vaiheessa tervetullutta. Tosin loppuaan kohden tämä muuttuu vain tylsäksi itsetoistoksi, eikä biisi ole edes pitkä. Wayne on tylsä räppäri. Hänellä ei ole karismaa, joka on tällä alalla lähes kaikki kaikessa, hyvää biittiäkin tärkeämpi juttu.
The Best Rapper Alive! Se on kuitenkin seuraavan biisin nimi, kuin näkemykseni haluttaisiin saman tien kumota. Mutta mutta, kaikessa naurettavassa härskiydessään tämä tosiaan on levyn toistaiseksi kovinta antia. Laitan vielä lisää volaa. Tässä on kaikkea sairasta ja puoleensavetävää, kuten futiskatsomokuoro hoilaamassa jotain, mikä tuo epämääräisesti mieleen Iron Maidenin Fear of the Darkin Helsinki-liveversion. Ja kertsin taustalla ulvovia sähkökitaroita. Waynen on paradoksaalisesti pitänyt ottaa joku toinen höpöttäjä messiin todistelemaan parhauttaan, mutta tämä kaveri on itse päätähteä hauskempi selittäessään jotain pillusta, biitti potkii ja kappalehan on lähes poprap-klassikko.
Lock and Load tuntuu pitävän samalla vauhdilla tunnelmaa mukavasti yllä, vaikka onkin paljon tavanomaisempi, kevyesti mukasoulahtava juttu. Waynen diskanttinen kähinäkin alkaa vähitellen viehättää, ja kaveri kuulostaa yllättäen liukaskielisemmältä kuin vielä kertaakaan. Vai kestikö vain aikaa tottua? Isoa, rahanhajuista menoa. Luulen kyllä, että salaisuus oli sen volyyminupin kääntäminen. Huomio omaan käyttöön: älä koskaan kuuntele listaräppiä naapuriystävällisellä äänentasolla.
Aika vihaisen kuuloisessa Oh Nossa on hienosti napsuva handclaps-tyylinen biitti ja joku gospel-laulaa biisin nimeä Waynen taustalla. Ei paha, mutta nyt ei olla vielä puolivälissäkään levyä. Minkä vitun takia ne ei tee näistä lyhyempiä? Grown Man nyt kuitenkin on taas tätä sielukkaampaa osastoa, siinä on yritetty synteettisesti simuloida vähän tuollaista klassista 70-luvun soulia. Biisiä kantaa pitkälti vieraileva mieslaulaja, jonka Spotify tunnistaa itselleni vieraaksi Currency-nimiseksi kaveriksi. Boogie on aika hyvä, vaikka ei tätäkään pidä pysähtyä liikaa ajattelemaan.
Hit Em Up menee taas tälle klubiosastolle. Syntikkajuttu junnaa taustalla ja jätkät uhoaa. Naisia ollaan oltu iskemässä, mutta ilmeisesti niiden laatu ei tyydytä. Ihan hyvä biisi, mutta vähitellen ollaan taas taantumassa alan perustasolle. Joku erilainen juttu olisi tässä kohtaa paikallaan.
Tulee levyn nimibiisi, pariminuuttinen välipala, joka rakentuu melankolisten ja melodramaattisten elokuvasyntikkatehosteiden varaan. Hustler Musik jatkaa siitä sitten samalla laajakangaslinjalla ja yhtenä tähän asti melodisimmista kappaleista. Taustalla syntikoita ja synteettisiä torvia ja imevä biitti. Joku pätevän oloinen vierailija saa taas paljon tilaa. Alan kai olla tunnelmassa, kun tämä kuulostaa taas hyvältä. Waynen biisit on tehty puhtaasti ameriikanradion ehdoilla, mutta ne eivät ole liian ilmeisiä. Siis musiikillisesti, teksteissä tulee kyllä vastaan joka viimeinenkin klisee, jonka näihin on ikinä osannut yhdistää. Ero on kuitenkin melkoinen johonkin Kanye Westiin, joka rakensi ylimainostetun uransa pöllimällä klassikkokappaleista kilon edamkimpaleita.
Vittu, tämä Hustler Musik on itse asiassa todella hyvä kappale.
Heti kun äskeisen pääsin sanomasta, kuulostaa Receipt kevyesti Kanyelta, tosin siltä ekan levyn aikaiselta, joka ei vielä lohkonut Ray Charlesista mehevää potkaa kaupatakseen sitä omanaan. Jostain soulbiisistä nämäkin kiihkeät puhaltimet ja laulut on toki sämplätty, mutta kiivaahkotempoinen keitos toimii ihan hyvin, siinä missä Kanyen Jesus Walks.
Sitten vähän hitaampi ja hieman improvisoidun oloinen Shooter, josta ei oikein ota selvää. Siinä on soulia ja aggressiota ja levyn toistaiseksi orgaanisinta meininkiä. Yllättävän sujuvasti homma on tähän asti toiminut. Vasta nyt kuullaan suulla päristettyä konetuliaseen rätinää. Mutta puolenkymmentä biisiä on vielä jäljellä.
Weezy Babyssa riidellään jonkun Nikki-nimisen naisen kanssa ja sanotaan että "bi-atch". Turha biisi, tällainen vaan pitää kai olla tällaisella räppilevyllä. Itse asiassa en ymmärrä, miksi tämä kiekko ei päättynyt tuohon edelliseen raitaan. Vai ymmärränkö? Nimittäin Birdmanin kanssa tehty I'm a DBoy lähtee taas rivakammalla adrenaliinilla liikenteeseen. Mikä on DBoy? "Money in my pocket" tällä DBoylla ainakin on. Jatkuva viittailu rahaan herra Carterin kollektiivin nimeä myöten alkaa vähän vituttaa. Tulee ikävä Snoopin ja Dren kulta-aikoja, kun huomio kohdistui diskreetisti siihen, mitä rahalla saa: aseisiin, naisiin, viinaan, huumeisiin ja pomppiviin autoihin. Ei kai se pääasia ole räpissäkään raha, vaan mihin se käytetään. Mutta joo, I'm a DBoy taas on varsin potkiva esitys, jos tämän yli pääsee. Taitaapa olla suorastaan levyn nopeatahtisin biisi.
Nyt ei vaan jaksa enää niin keskittyä jäljellä oleviin kolmeen biisiin. Feel Me on taas silkkaa improvisaatiota ja puhallinsämplejä ja jutustelua, josta en ota tolkkua ja joka ei kiinnosta.
Get Over kuulostaa yhtä hatusta reväistyltä jamittelulta. Lopettakaa jo. Get over it.
No lopettivathan ne. Tuli vielä outro ja levy päättyi sanoihin: "Cos I'm the best rapper alive."
Et Wayne ole, mutta tämä levy oli monin paikoin varsin viihdyttävä. Aivan liian pitkäkin se kyllä oli, ja noloja hetkiä löytyy. Pannaan parhaat biisit muistiin.
Tha Mobb -biisillä lähdetään liikkeelle. Se tuntuu olevan yleisluontoista uhoa, Wayne kehuu itseään ja Cash Money -kollektiiviaan. Tyypillinen introbiisi. Miehellä on vähän nasaali, toisaalta vähän käheä, suhteellisen erottuva ääni. Kappale on aika hitaasti junnaava, syntikkajuttu toistuu taustalla ja tekee koukkua yhdessä sämplätyn huokailevan naisen kanssa. Waynen flowssa ei oikein ole elävyyttä, vaikka se sujuva onkin. Tätä jatkuu yli viisi minuuttia, ja alkaa pikkuisen puuduttaa.
Fly In on parempi. Periaatteessa samanlaiset soundilliset peruspalikat, mutta meno on vähemmän jumittavaa, räppäyskin intensiivisempää, kiihkeämpää. Mitään valistusmusaa tämäkään ei taida olla, tytärtä nussitaan ja isä tapetaan ja "If you're ever looking for me bitch, I'll be here". Biisi on yllättävän lyhyt, liiankin lyhyt: se päättyy kesken reilun kahden minuutin kohdalle.
Money On My Mind jatkuu siitä aika saumattomasti, nyt on kai kyse levyn ensimmäisestä hittitarjokkaasta. Biisin koukuksi on tarjolla miesäänen hokemaa otsikkofraasia, jonka päälle Wayne kuiskailee: "Get money, get bitches." So far, so constructive. Pahempi ongelma on, ettei tämäkään hieman sekava synteettinen sinfonia jaksa oikein viihdyttää. Tai sitten olen vain väärässä mielentilassa. Mutta ei, en usko, Lil' Wayne ei ole tarpeeksi härski, ei lyö tarpeeksi lujaa nyrkkiä kuulijan kalloon.
Laitan volaa lisää, jospa se auttaisi. Ja alkaahan tämä kuulostaa marginaalisesti paremmalta. Nyt on tosin vuorossa myös toistaiseksi kiteytynein biisi, Fireman. Oletan ensin sen heittävän samantyylistä läppää kuin Prodigyn Firestarter, mutta tämä onkin seksijuttu. Vähän tylsää. Syntikka ujeltaa kuitenkin kivasti, ja kun äänenvoimakkuutta tosiaan säätää kovemmalle, alkavat aivot kummasti turtua meiningin yleiselle urpoudelle. Taidan kylläkin olla nyt aivan väärässä tilanteessa kuuntelemaan koko levyä. Tätä pitäisi soittaa kotibileissä yrittäessään epätoivoisesti saada jotain musiikkia kuulumaan 20 vieraan hälinän yli. Väitän silti edelleen, ettei Waynen meininki ole aivan tämän genren tykeintä.
Mo Firessä isketään reggaehtava komppi kehiin, ja Wayne duetoi jonkun semijamaikalaisen mimmin kanssa. Ei kummoinen biisi, joskin meiningin letkeytyminen on tässä vaiheessa tervetullutta. Tosin loppuaan kohden tämä muuttuu vain tylsäksi itsetoistoksi, eikä biisi ole edes pitkä. Wayne on tylsä räppäri. Hänellä ei ole karismaa, joka on tällä alalla lähes kaikki kaikessa, hyvää biittiäkin tärkeämpi juttu.
The Best Rapper Alive! Se on kuitenkin seuraavan biisin nimi, kuin näkemykseni haluttaisiin saman tien kumota. Mutta mutta, kaikessa naurettavassa härskiydessään tämä tosiaan on levyn toistaiseksi kovinta antia. Laitan vielä lisää volaa. Tässä on kaikkea sairasta ja puoleensavetävää, kuten futiskatsomokuoro hoilaamassa jotain, mikä tuo epämääräisesti mieleen Iron Maidenin Fear of the Darkin Helsinki-liveversion. Ja kertsin taustalla ulvovia sähkökitaroita. Waynen on paradoksaalisesti pitänyt ottaa joku toinen höpöttäjä messiin todistelemaan parhauttaan, mutta tämä kaveri on itse päätähteä hauskempi selittäessään jotain pillusta, biitti potkii ja kappalehan on lähes poprap-klassikko.
Lock and Load tuntuu pitävän samalla vauhdilla tunnelmaa mukavasti yllä, vaikka onkin paljon tavanomaisempi, kevyesti mukasoulahtava juttu. Waynen diskanttinen kähinäkin alkaa vähitellen viehättää, ja kaveri kuulostaa yllättäen liukaskielisemmältä kuin vielä kertaakaan. Vai kestikö vain aikaa tottua? Isoa, rahanhajuista menoa. Luulen kyllä, että salaisuus oli sen volyyminupin kääntäminen. Huomio omaan käyttöön: älä koskaan kuuntele listaräppiä naapuriystävällisellä äänentasolla.
Aika vihaisen kuuloisessa Oh Nossa on hienosti napsuva handclaps-tyylinen biitti ja joku gospel-laulaa biisin nimeä Waynen taustalla. Ei paha, mutta nyt ei olla vielä puolivälissäkään levyä. Minkä vitun takia ne ei tee näistä lyhyempiä? Grown Man nyt kuitenkin on taas tätä sielukkaampaa osastoa, siinä on yritetty synteettisesti simuloida vähän tuollaista klassista 70-luvun soulia. Biisiä kantaa pitkälti vieraileva mieslaulaja, jonka Spotify tunnistaa itselleni vieraaksi Currency-nimiseksi kaveriksi. Boogie on aika hyvä, vaikka ei tätäkään pidä pysähtyä liikaa ajattelemaan.
Hit Em Up menee taas tälle klubiosastolle. Syntikkajuttu junnaa taustalla ja jätkät uhoaa. Naisia ollaan oltu iskemässä, mutta ilmeisesti niiden laatu ei tyydytä. Ihan hyvä biisi, mutta vähitellen ollaan taas taantumassa alan perustasolle. Joku erilainen juttu olisi tässä kohtaa paikallaan.
Tulee levyn nimibiisi, pariminuuttinen välipala, joka rakentuu melankolisten ja melodramaattisten elokuvasyntikkatehosteiden varaan. Hustler Musik jatkaa siitä sitten samalla laajakangaslinjalla ja yhtenä tähän asti melodisimmista kappaleista. Taustalla syntikoita ja synteettisiä torvia ja imevä biitti. Joku pätevän oloinen vierailija saa taas paljon tilaa. Alan kai olla tunnelmassa, kun tämä kuulostaa taas hyvältä. Waynen biisit on tehty puhtaasti ameriikanradion ehdoilla, mutta ne eivät ole liian ilmeisiä. Siis musiikillisesti, teksteissä tulee kyllä vastaan joka viimeinenkin klisee, jonka näihin on ikinä osannut yhdistää. Ero on kuitenkin melkoinen johonkin Kanye Westiin, joka rakensi ylimainostetun uransa pöllimällä klassikkokappaleista kilon edamkimpaleita.
Vittu, tämä Hustler Musik on itse asiassa todella hyvä kappale.
Heti kun äskeisen pääsin sanomasta, kuulostaa Receipt kevyesti Kanyelta, tosin siltä ekan levyn aikaiselta, joka ei vielä lohkonut Ray Charlesista mehevää potkaa kaupatakseen sitä omanaan. Jostain soulbiisistä nämäkin kiihkeät puhaltimet ja laulut on toki sämplätty, mutta kiivaahkotempoinen keitos toimii ihan hyvin, siinä missä Kanyen Jesus Walks.
Sitten vähän hitaampi ja hieman improvisoidun oloinen Shooter, josta ei oikein ota selvää. Siinä on soulia ja aggressiota ja levyn toistaiseksi orgaanisinta meininkiä. Yllättävän sujuvasti homma on tähän asti toiminut. Vasta nyt kuullaan suulla päristettyä konetuliaseen rätinää. Mutta puolenkymmentä biisiä on vielä jäljellä.
Weezy Babyssa riidellään jonkun Nikki-nimisen naisen kanssa ja sanotaan että "bi-atch". Turha biisi, tällainen vaan pitää kai olla tällaisella räppilevyllä. Itse asiassa en ymmärrä, miksi tämä kiekko ei päättynyt tuohon edelliseen raitaan. Vai ymmärränkö? Nimittäin Birdmanin kanssa tehty I'm a DBoy lähtee taas rivakammalla adrenaliinilla liikenteeseen. Mikä on DBoy? "Money in my pocket" tällä DBoylla ainakin on. Jatkuva viittailu rahaan herra Carterin kollektiivin nimeä myöten alkaa vähän vituttaa. Tulee ikävä Snoopin ja Dren kulta-aikoja, kun huomio kohdistui diskreetisti siihen, mitä rahalla saa: aseisiin, naisiin, viinaan, huumeisiin ja pomppiviin autoihin. Ei kai se pääasia ole räpissäkään raha, vaan mihin se käytetään. Mutta joo, I'm a DBoy taas on varsin potkiva esitys, jos tämän yli pääsee. Taitaapa olla suorastaan levyn nopeatahtisin biisi.
Nyt ei vaan jaksa enää niin keskittyä jäljellä oleviin kolmeen biisiin. Feel Me on taas silkkaa improvisaatiota ja puhallinsämplejä ja jutustelua, josta en ota tolkkua ja joka ei kiinnosta.
Get Over kuulostaa yhtä hatusta reväistyltä jamittelulta. Lopettakaa jo. Get over it.
No lopettivathan ne. Tuli vielä outro ja levy päättyi sanoihin: "Cos I'm the best rapper alive."
Et Wayne ole, mutta tämä levy oli monin paikoin varsin viihdyttävä. Aivan liian pitkäkin se kyllä oli, ja noloja hetkiä löytyy. Pannaan parhaat biisit muistiin.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus
Toista kertaa tämän blogin taipaleella kohteeksi päätyy albumi artistilta, jota fanitan kritiikittömästi. Nick Cave on minulle vielä Pulpiakin keskeisempi tekijä: ase ohimolla uhattuna saattaisin nimetä hänet henkilökohtaisen universumini tärkeimmäksi biisintekijäksi. Rakkaussuhdetta on kestänyt jo 14 vuotta, ja se alkoi Murder Ballads -levystä, kuten varmasti monella muullakin.
Caven teksteissä yhdistyy nihilismi, huumori, verenpunainen romantiikka ja melodramaattinen tarinankerronta cocktailiksi, joka ei vain voi olla vetoamatta. Kaikkea tätä kuvastaa se hämmentävän intensiivinen musiikkikin, jota hän on vaihtuvien soittokumppaniensa kanssa levyttänyt. Nokkamiehenä hänen täytyy olla karismaattisin ainakin elossa olevista.
Nyt käsiteltävää, muodollisesti kahdesta erillisestä levykokonaisuudesta koostuvaa tuplaa pidän hänen parhaana 2000-luvun tuotoksenaan. Koko paketin näytän kuunnelleen viimeksi tammikuussa; levylautasella se on viihtynyt aika säännöllisesti. Tämän merkinnän luonne on vääjäämättä erilainen kuin useimpien kirjoittamieni. Nyt ei lähdetä katsomaan, onko jokin musiikki hienoa, vaan miettimään, miksi se on niin hienoa.
Abattoir Blues -puolisko potkaistaan käyntiin äänekkäällä ja lähes hengästyttävän hyökkäävällä rockrunttauksella. Get Ready For Love ei kyllä ole ihan Caven parhaita biisejä. Gospelkuoroilla ja näennäisuskonnollisella tekstillä varustettu ralli jää jossain määrin ulkoaluennaksi. Kyllähän jalka tämän tahtiin vipajaa, mutta Cavelta odottaa aina enemmän kuin tyylilajipastissia.
Cannibal's Hymn ei sekään ole vielä parasta Bad Seedsiä, mutta ehdottomasti parempi. Puoliakustinen shuffle kasvaa kuin huomaamatta koskettimien tukemaksi liekkimereksi ihan vaan sillä, että yhtyeen soitossa ja levyjen äänityspolitiikassa on aina niin käsittämätön läsnäolon tuntu. Kun paine nousee, niin sen tuntee munissa asti. "If you're gonna dine with them cannibals, sooner later you're gonna get eaten" ei ehkä ole Caven paras onelineri ikinä, mutta saa kummasti lisäarvoa, kun ymmärtää kertojan lausuvan nämä pahaenteiset sanat jollekin naiselle, joka on ilmeisesti tullut hänen kelkkaansa lähteneeksi.
Hiding All Away onkin sitten levyn ensimmäinen sen luokan mestariteos, josta englannissa tavataan käyttää termiä "mind-boggling". Säröinen jumitus maustuu taas gospelkuorolla, ja väliosissa räjähtää tulenpalava kitaramyrsky sormille. Teksti on Caven hämmentävä ja sairas fantasia pahuudesta ja riettaudesta, joka maailmassa vallitsee, koska Jumala - Cave asettuu tässä kyseiseen rooliin vaatimattomasti minäkertojana - piiloutuu eikä näyttäydy. Sitten biisi kasvaa viimeisellä minuutillaan mielettömäksi taivaalliseksi puskutraktoriksi bändin jyrätessä kaikki esteet altaan ja gospelkuoron huutaessa: "There is a war comin!" Jumala tulee palaamaan näyttämölle ja tekemään sen ryminällä.
Caven 2000-luvun tuotoksia on leimannut vahva uskonnon painottaminen, mutta luonnollisesti mies ei ole mikään born again -aktivisti. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty, mutta teksteistä on vaikea päätellä, mitä se aivan käytännössä tarkoittaa. Toki mies erottuu useimmista lauluntekijöistä siinä, että hän ottaa uskonnon laulunaiheena vakavasti. Suoraan ateistisia näkemyksiäkään en muista hänen yhdessäkään sanoituksessaan esittäneen. Mutta hän vääntää ja kääntää kristinuskon peruspalikoita niin hassuihin asentoihin, että perususkovaisesta ei kyllä ole kysymys. Nelosbiisi Messiah's Ward on musiikillisesti laadukas Caven perusballadi, jonka teksti herättää taas kysymyksiä. "They're bringing up the dead now, it's easy / We just won't go away", Cave laulaa. Me olemme jo kuolleita, meitä ei tarvitse herättää?
Tullaan levyn pophittivaiheeseen. There She Goes, My Beautiful World on periaatteessa samaa kamaa kuin Get Ready For Love, mutta koskettimet ovat pinnassa ja melodia selkeästi vahvempi. Saman tutun gospelkuoron tukemana Cave saa nostettua biisin varsinkin kertosäkeessä nyrkit pystyssä -tyyppiseen lentoon. Tämä on ekstaasimusiikkia ja selvä jäljitelmä mustan kirkkomusiikin klassikoista, miksei maallisesta soulistakin.
Nature Boy vetää paljon kevyemmällä otteella, peruspoprocksvengillä, joka sekin toki taittuu tältä komppanialta mehukkaasti. Uurut höystävät erinomaisesti. Biisi on hyvä, mutta selkeä välityö, ja tuplapaketin ensimmäiseksi singleksi aika erikoinen valinta. Teksti on taas aika mielenkiintoinen tapaus. Lähinnä se tuntuu kuvaavan miehen seksikkääseen naiseen kohdistamaa katsetta ja argumentoivan sen luonnollisuuden puolesta. Jo pelkästään Caven laulutapa tällaisessa yhteydessä lisää seokseen aimo annokset niin härskiyttä kuin ironiaakin.
Abattoir Blues -puolen nimibiisi rakentuu jämäkälle, hypnoottiselle rumpukompille, jonka päälle Cave puhelaulaa tällä kertaa aidon tuskaisen kuuloisesti. Gospelnaiset vähän auttavat taas. Laatuesitys, jonka olennaisin funktio lienee kuulijan johdatteleminen taas vähän syvempiin vesiin.
Tässä kohtaa, Abattoir Bluesin lähestyessä loppuaan, aletaan tosin ottaa vähän löysemmin rantein. Kosketinvetoisessa Let The Bells Ringissä ei ole mitään vikaa, mutta se on "vain" hyvä Cave-biisi. Siis tuhannesti parempi kuin ylivoimainen valtaosa maailmassa julkaistusta musiikista. Demonisuutta tai haastetta siinä ei kuitenkaan ole.
Tämän puoliskon päättävässä Fable of the Brown Apessa on ainakin omituinen ja tulkintoihin houkutteleva tarina, mutta vajaassa kolmessa minuutissa sekään ei ehdi musiikillisesti kasvaa vinjettiä kummemmaksi. On aika siirtyä The Lyre of Orpheuksen, näistä kahdesta vähemmän rokkaavaksi, ehkä taiteellisemmaksi tarkoitetun levyn pariin.
Levypuolikkaan aloittaa sen nimibiisi, joka on tyypillinen esimerkki Caven apokalyptisesta huumorintajusta. Mies tulkitsee tässä antiikin tunnetun myytin kertovana rockmusiikin synnystä. Orfeus, soittoniekka keksii lajityypin vahingossa ja tappaa samalla vaimonsa, kun lyyran kieli ponnahtaa irti ja lävistää eukon kurkun. Orfeus lähtee helvettiin Eurydikea hakemaan, mutta paikan tsekattuaan päättelee, että tämähän on just hyvä mesta, jäädäänpä tänne ja tehdään lapsia. Teksti on uskomattoman hauska, musiikillisesti kappale jää puhelaulettuna blues-shufflena sen varjoon.
Breathless toimii aivan päin vastoin: teksti on hyvin kirjoitettua perusrakkauskamaa, mutta folkpoppinen ja hämmentävän valoisa sävellys koukuttaa välittömästi, ehkä siksi, että se on niin ei-Cavea. Hyvän mielen biisi, jollaisia tämän miehen tuotannossa ei liikaa ole, vaikka kaikkea muuta hyvää onkin.
Babe, You Turn Me On jatkaa periaatteessa samaa teemaa, parodioiden vanhanaikaista viihdeballadia koristeellisine pianokuvioineen ja pateettisine puheosuuksineen, mutta taas Cave heittää vähän vasenta kierrettä riettaan tekstein merkeissä: "I put one hand on your ripe round heart and the other one one down your panties". Hyvä meno jatkuu.
Sitten vasta tartutaankin härkää sarvista. Pitkässä Easy Money -balladissa Cave ottaa vittuilun kohteeksi sen hankalimman: itsensä. Teksti on rakennettu muodoltaan hartaaksi gospel-ylistykseksi, jota kuoro taas asiaankuuluvasti tukee. Palvonnan kohteena vain on taiteilijalle taivaalta tipahtava raha: "Rain it down on the wife and the kids, Rain it down on the house where we live... Rain that ever-loving stuff down on me." Cave laulaa: "Life shuffles by at low interest rate." Ironinen kaksoisvalotus tulee tietysti siitä, että pianovetoinen, tunnelmallisen melankolinen kappale on sävellyksenä todellinen muotovalio. Sen tekijä ei ole saanut teostojaan ansiotta.
No, nyt isketäänkin taas rokkivaihde silmään! Junnaavan kosketinkuvion ja etukenoisen rumpalin viemä Supernaturally pistää todellakin taas farkunlahkeen väräjämään. Kaiken lisäksi kertissä lauletaan "Hey! Ho! Don't you go all supernatural on me". Volat kaakkoon ja ajatukset pois. Tuplalevyn idea perustuu siihen, että aina välillä voi keskittyä miettimään, aina välillä joraamaan.
Tässä kohtaa tarvitaan hengähdystauko, joka on sinänsä nätti ja muotovalio perusballadi Spell. Tämmöisissä olet niin ihana -biiseissä Caven sanoittajankynä ei ole terävimmillään, mutta kaikki palaset ovat kuitenkin niin hyvin kohdillaan, että äänitapettikin tuntuu samettiselta. Jäljellä on kaksi viimeistä biisiä, ja tämän miehen tuntien niistä ei selvitä aivan yhtä helpolla.
No, Carry Me on kuitenkin vasta lämmittelyä. Kohtalokas, kuoron tukema balladi tuntuu kaipaavalta dialogilta, jossa solisti ja rakastettu/jumala tunnustavat molemminpuolisen riippuvuutensa. Ei Jumalaakaan ole ilman ihmistä, jos ei ehkä ihmistä ilman jumalaa. Tätä seuraa sitten O Children. Se on mitä ilmeisimmin tuplalevyn paras biisi ja on myös aivan mahdollista, että se on paras biisi, mitä tässä blogissa tullaan käsittelemään.
Yli seitsemänminuuttisen, pateettisen raskassoutuisen balladin perussanoma on ajatus ihmiskunnasta lapsina, jotka eivät oikein tiedä, mitä tekevät. Idealla on tietysti enemmän kuin vahva kristillinen tausta. Siellä missä on lapsia, on isäkin. Isukkia vaan ei mainita missään vaiheessa. Sen sijaan piirretään kuva lapsilaumasta, joka varhaismurrosikäisen ajattelemattomuudella on tehnyt selvää kaikesta tielleen osuvasta. Nyt itketään raunioilla kuin yhdeksänvuotias, joka vahingossa löi kaverinsa kuoliaaksi: miten tässä näin kävi. "Forgive us now for what we've done / It started out as a bit of fun", Cave laulaa lakonisen lohduttomasti. Kertosäkeessä gospelkuoro laulaa: "Children! Lift up your voice, rejoice!" Toki mollissa.
Kosketinvetoinen biisi kasvaa eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi, kunnes päättyy liki hurmiolliseen lopetukseen, jossa kuoro varioi gospelkliseitä: " Hey little train we all jump on! The train that goes to the Kingdom! We're happy Ma, we're having fun / and the train ain't even left the station."
Ihmisen tällä puolella tekemät vääryydet kuitataan sillä,että toisella puolella odottaa jotain parempaa. Ihmiskunta ei edisty eikä muutu paremmaksi. Menolippu on kauas, mutta juna seisoo asemalla. Onkohan koskaan tehty tätä lohduttomampaa kappaletta.
Tuplalevy kokonaisuutena sisältää parempaa ja huonompaa materiaalia. On kuitenkin syytä asettaa asiat perspektiiviin. Useimmat tässä blogissa käsitellyt artistit pystyvät parhaimmillaan tiivistämään hyvin hetkellisen rakkauden tai himon tunteen tai luomaan svengaavan meiningin pariksi minuutiksi. Nick Cave pystyy parhaimmillaan esittämään yhtä monta kysymystä kuin Dostojevski ja perustelemaan yhtä hyvin, miksi ei osaa vastata niihin. Ihminen, joka ei pidä häntä yhtenä vuosituhannen vaihteen suurista neroista, on yksiselitteisesti tyhmä, tai vaihtoehtoisesti ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa.
Caven teksteissä yhdistyy nihilismi, huumori, verenpunainen romantiikka ja melodramaattinen tarinankerronta cocktailiksi, joka ei vain voi olla vetoamatta. Kaikkea tätä kuvastaa se hämmentävän intensiivinen musiikkikin, jota hän on vaihtuvien soittokumppaniensa kanssa levyttänyt. Nokkamiehenä hänen täytyy olla karismaattisin ainakin elossa olevista.
Nyt käsiteltävää, muodollisesti kahdesta erillisestä levykokonaisuudesta koostuvaa tuplaa pidän hänen parhaana 2000-luvun tuotoksenaan. Koko paketin näytän kuunnelleen viimeksi tammikuussa; levylautasella se on viihtynyt aika säännöllisesti. Tämän merkinnän luonne on vääjäämättä erilainen kuin useimpien kirjoittamieni. Nyt ei lähdetä katsomaan, onko jokin musiikki hienoa, vaan miettimään, miksi se on niin hienoa.
Abattoir Blues -puolisko potkaistaan käyntiin äänekkäällä ja lähes hengästyttävän hyökkäävällä rockrunttauksella. Get Ready For Love ei kyllä ole ihan Caven parhaita biisejä. Gospelkuoroilla ja näennäisuskonnollisella tekstillä varustettu ralli jää jossain määrin ulkoaluennaksi. Kyllähän jalka tämän tahtiin vipajaa, mutta Cavelta odottaa aina enemmän kuin tyylilajipastissia.
Cannibal's Hymn ei sekään ole vielä parasta Bad Seedsiä, mutta ehdottomasti parempi. Puoliakustinen shuffle kasvaa kuin huomaamatta koskettimien tukemaksi liekkimereksi ihan vaan sillä, että yhtyeen soitossa ja levyjen äänityspolitiikassa on aina niin käsittämätön läsnäolon tuntu. Kun paine nousee, niin sen tuntee munissa asti. "If you're gonna dine with them cannibals, sooner later you're gonna get eaten" ei ehkä ole Caven paras onelineri ikinä, mutta saa kummasti lisäarvoa, kun ymmärtää kertojan lausuvan nämä pahaenteiset sanat jollekin naiselle, joka on ilmeisesti tullut hänen kelkkaansa lähteneeksi.
Hiding All Away onkin sitten levyn ensimmäinen sen luokan mestariteos, josta englannissa tavataan käyttää termiä "mind-boggling". Säröinen jumitus maustuu taas gospelkuorolla, ja väliosissa räjähtää tulenpalava kitaramyrsky sormille. Teksti on Caven hämmentävä ja sairas fantasia pahuudesta ja riettaudesta, joka maailmassa vallitsee, koska Jumala - Cave asettuu tässä kyseiseen rooliin vaatimattomasti minäkertojana - piiloutuu eikä näyttäydy. Sitten biisi kasvaa viimeisellä minuutillaan mielettömäksi taivaalliseksi puskutraktoriksi bändin jyrätessä kaikki esteet altaan ja gospelkuoron huutaessa: "There is a war comin!" Jumala tulee palaamaan näyttämölle ja tekemään sen ryminällä.
Caven 2000-luvun tuotoksia on leimannut vahva uskonnon painottaminen, mutta luonnollisesti mies ei ole mikään born again -aktivisti. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty, mutta teksteistä on vaikea päätellä, mitä se aivan käytännössä tarkoittaa. Toki mies erottuu useimmista lauluntekijöistä siinä, että hän ottaa uskonnon laulunaiheena vakavasti. Suoraan ateistisia näkemyksiäkään en muista hänen yhdessäkään sanoituksessaan esittäneen. Mutta hän vääntää ja kääntää kristinuskon peruspalikoita niin hassuihin asentoihin, että perususkovaisesta ei kyllä ole kysymys. Nelosbiisi Messiah's Ward on musiikillisesti laadukas Caven perusballadi, jonka teksti herättää taas kysymyksiä. "They're bringing up the dead now, it's easy / We just won't go away", Cave laulaa. Me olemme jo kuolleita, meitä ei tarvitse herättää?
Tullaan levyn pophittivaiheeseen. There She Goes, My Beautiful World on periaatteessa samaa kamaa kuin Get Ready For Love, mutta koskettimet ovat pinnassa ja melodia selkeästi vahvempi. Saman tutun gospelkuoron tukemana Cave saa nostettua biisin varsinkin kertosäkeessä nyrkit pystyssä -tyyppiseen lentoon. Tämä on ekstaasimusiikkia ja selvä jäljitelmä mustan kirkkomusiikin klassikoista, miksei maallisesta soulistakin.
Nature Boy vetää paljon kevyemmällä otteella, peruspoprocksvengillä, joka sekin toki taittuu tältä komppanialta mehukkaasti. Uurut höystävät erinomaisesti. Biisi on hyvä, mutta selkeä välityö, ja tuplapaketin ensimmäiseksi singleksi aika erikoinen valinta. Teksti on taas aika mielenkiintoinen tapaus. Lähinnä se tuntuu kuvaavan miehen seksikkääseen naiseen kohdistamaa katsetta ja argumentoivan sen luonnollisuuden puolesta. Jo pelkästään Caven laulutapa tällaisessa yhteydessä lisää seokseen aimo annokset niin härskiyttä kuin ironiaakin.
Abattoir Blues -puolen nimibiisi rakentuu jämäkälle, hypnoottiselle rumpukompille, jonka päälle Cave puhelaulaa tällä kertaa aidon tuskaisen kuuloisesti. Gospelnaiset vähän auttavat taas. Laatuesitys, jonka olennaisin funktio lienee kuulijan johdatteleminen taas vähän syvempiin vesiin.
Tässä kohtaa, Abattoir Bluesin lähestyessä loppuaan, aletaan tosin ottaa vähän löysemmin rantein. Kosketinvetoisessa Let The Bells Ringissä ei ole mitään vikaa, mutta se on "vain" hyvä Cave-biisi. Siis tuhannesti parempi kuin ylivoimainen valtaosa maailmassa julkaistusta musiikista. Demonisuutta tai haastetta siinä ei kuitenkaan ole.
Tämän puoliskon päättävässä Fable of the Brown Apessa on ainakin omituinen ja tulkintoihin houkutteleva tarina, mutta vajaassa kolmessa minuutissa sekään ei ehdi musiikillisesti kasvaa vinjettiä kummemmaksi. On aika siirtyä The Lyre of Orpheuksen, näistä kahdesta vähemmän rokkaavaksi, ehkä taiteellisemmaksi tarkoitetun levyn pariin.
Levypuolikkaan aloittaa sen nimibiisi, joka on tyypillinen esimerkki Caven apokalyptisesta huumorintajusta. Mies tulkitsee tässä antiikin tunnetun myytin kertovana rockmusiikin synnystä. Orfeus, soittoniekka keksii lajityypin vahingossa ja tappaa samalla vaimonsa, kun lyyran kieli ponnahtaa irti ja lävistää eukon kurkun. Orfeus lähtee helvettiin Eurydikea hakemaan, mutta paikan tsekattuaan päättelee, että tämähän on just hyvä mesta, jäädäänpä tänne ja tehdään lapsia. Teksti on uskomattoman hauska, musiikillisesti kappale jää puhelaulettuna blues-shufflena sen varjoon.
Breathless toimii aivan päin vastoin: teksti on hyvin kirjoitettua perusrakkauskamaa, mutta folkpoppinen ja hämmentävän valoisa sävellys koukuttaa välittömästi, ehkä siksi, että se on niin ei-Cavea. Hyvän mielen biisi, jollaisia tämän miehen tuotannossa ei liikaa ole, vaikka kaikkea muuta hyvää onkin.
Babe, You Turn Me On jatkaa periaatteessa samaa teemaa, parodioiden vanhanaikaista viihdeballadia koristeellisine pianokuvioineen ja pateettisine puheosuuksineen, mutta taas Cave heittää vähän vasenta kierrettä riettaan tekstein merkeissä: "I put one hand on your ripe round heart and the other one one down your panties". Hyvä meno jatkuu.
Sitten vasta tartutaankin härkää sarvista. Pitkässä Easy Money -balladissa Cave ottaa vittuilun kohteeksi sen hankalimman: itsensä. Teksti on rakennettu muodoltaan hartaaksi gospel-ylistykseksi, jota kuoro taas asiaankuuluvasti tukee. Palvonnan kohteena vain on taiteilijalle taivaalta tipahtava raha: "Rain it down on the wife and the kids, Rain it down on the house where we live... Rain that ever-loving stuff down on me." Cave laulaa: "Life shuffles by at low interest rate." Ironinen kaksoisvalotus tulee tietysti siitä, että pianovetoinen, tunnelmallisen melankolinen kappale on sävellyksenä todellinen muotovalio. Sen tekijä ei ole saanut teostojaan ansiotta.
No, nyt isketäänkin taas rokkivaihde silmään! Junnaavan kosketinkuvion ja etukenoisen rumpalin viemä Supernaturally pistää todellakin taas farkunlahkeen väräjämään. Kaiken lisäksi kertissä lauletaan "Hey! Ho! Don't you go all supernatural on me". Volat kaakkoon ja ajatukset pois. Tuplalevyn idea perustuu siihen, että aina välillä voi keskittyä miettimään, aina välillä joraamaan.
Tässä kohtaa tarvitaan hengähdystauko, joka on sinänsä nätti ja muotovalio perusballadi Spell. Tämmöisissä olet niin ihana -biiseissä Caven sanoittajankynä ei ole terävimmillään, mutta kaikki palaset ovat kuitenkin niin hyvin kohdillaan, että äänitapettikin tuntuu samettiselta. Jäljellä on kaksi viimeistä biisiä, ja tämän miehen tuntien niistä ei selvitä aivan yhtä helpolla.
No, Carry Me on kuitenkin vasta lämmittelyä. Kohtalokas, kuoron tukema balladi tuntuu kaipaavalta dialogilta, jossa solisti ja rakastettu/jumala tunnustavat molemminpuolisen riippuvuutensa. Ei Jumalaakaan ole ilman ihmistä, jos ei ehkä ihmistä ilman jumalaa. Tätä seuraa sitten O Children. Se on mitä ilmeisimmin tuplalevyn paras biisi ja on myös aivan mahdollista, että se on paras biisi, mitä tässä blogissa tullaan käsittelemään.
Yli seitsemänminuuttisen, pateettisen raskassoutuisen balladin perussanoma on ajatus ihmiskunnasta lapsina, jotka eivät oikein tiedä, mitä tekevät. Idealla on tietysti enemmän kuin vahva kristillinen tausta. Siellä missä on lapsia, on isäkin. Isukkia vaan ei mainita missään vaiheessa. Sen sijaan piirretään kuva lapsilaumasta, joka varhaismurrosikäisen ajattelemattomuudella on tehnyt selvää kaikesta tielleen osuvasta. Nyt itketään raunioilla kuin yhdeksänvuotias, joka vahingossa löi kaverinsa kuoliaaksi: miten tässä näin kävi. "Forgive us now for what we've done / It started out as a bit of fun", Cave laulaa lakonisen lohduttomasti. Kertosäkeessä gospelkuoro laulaa: "Children! Lift up your voice, rejoice!" Toki mollissa.
Kosketinvetoinen biisi kasvaa eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi, kunnes päättyy liki hurmiolliseen lopetukseen, jossa kuoro varioi gospelkliseitä: " Hey little train we all jump on! The train that goes to the Kingdom! We're happy Ma, we're having fun / and the train ain't even left the station."
Ihmisen tällä puolella tekemät vääryydet kuitataan sillä,että toisella puolella odottaa jotain parempaa. Ihmiskunta ei edisty eikä muutu paremmaksi. Menolippu on kauas, mutta juna seisoo asemalla. Onkohan koskaan tehty tätä lohduttomampaa kappaletta.
Tuplalevy kokonaisuutena sisältää parempaa ja huonompaa materiaalia. On kuitenkin syytä asettaa asiat perspektiiviin. Useimmat tässä blogissa käsitellyt artistit pystyvät parhaimmillaan tiivistämään hyvin hetkellisen rakkauden tai himon tunteen tai luomaan svengaavan meiningin pariksi minuutiksi. Nick Cave pystyy parhaimmillaan esittämään yhtä monta kysymystä kuin Dostojevski ja perustelemaan yhtä hyvin, miksi ei osaa vastata niihin. Ihminen, joka ei pidä häntä yhtenä vuosituhannen vaihteen suurista neroista, on yksiselitteisesti tyhmä, tai vaihtoehtoisesti ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
