M83: Dead Cities, Red Seas and Lost Ghosts

Blogi palaa pieneltä elämän elämisestä johtuvalta tauolta, ja jälleen tie vie Ranskaan. M83 on itselleni aika outo nimi, mutta perusnettilähteissä duon musiikkia kuvataan shoegazingiksi, joka on kuitenkin toteutettu syntikkavoittoisesti. Shoegazingia kuten myös retrosynailua on hyvästä ääripäästä huonoon, joten tämän pohjalta ei ennakkoasenteita kannata omaksua. Levy soimaan siis.

Lyhyessä introssa Radioheadin Fitter, Happierista muistuttava käsitelty ääni höpisee siitä miten linnut laulaa, kukat kukoistaa ja puhuja itse lentää. Tyypillinen 2000-luvun vieraannutusefekti. Ensimmäinen varsinainen kappale Unrecorded alkaa hämmentävästi kuin Daft Punk versioisi tyypillistä Him-hituria, mutta vocodeeratun Ville Valon sijaan mukaan tuleekin syntikkapulputusta, kunnes raita kahden minuutin kohdalla hidastuu - ja sitten kuullaan sitä robottiääntäkin, mutta se ei suinkaan huokaile romanttisesti vaan tuntuu kurlaavan kuin laskuhumalainen Star Trekin androidi Data. Ja tähän omituiseen mielleyhtymään kappale sitten loppuu.

Sama vuosituhannen vaihteen päällekäyvän muovinen synasoundi leimaa myös Run Into Flowersia, jossa intensiteettiä kasvatetaan yksinkertaisin keinoin: taustabiitti sätkyilee epileptisesti, kunnes puolivälissä kaikki taas taukoaa ja aloitetaan alusta. Joku huokailee taustalla jotain epämääräistä.

In Church vaikuttaa aluksi melko helpolta tempulta: kirkkourkusimulaatio luo harrasta tunnelmaa, pieniä hälyääniä taustalla. Sitten "urkuihin" liittyy rehellisesti kliini syntikka varioimaan samaa yksitotista melodiaa. Jotain kuorontapaista kuuluu taustalla. En ole vakuuttunut. On viitattava taannoin arvosteltuun Airiin ja todettava, että M83 on periaatteessa samanhenkistä hissimusiikkia, joka on vaan suunnattu yhtä päälleliimatusti yksinäisten synkistelyyn kuin suositummat maanmiehensä kosiskelevat pariskuntia.

America-raidalla heitetään kehiin pseudokohtalokasta melodiaa, kuuloalueen ulottumattomissa on sämplättyä miehen ja naisen dialogia. Taas biisi taukoaa puolivälissä, seuraa ääniefektejä, joiden perusteella pariskunta on joko mennyt kiimaiseen kylpyyn tai vaihtoehtoisesti räpiköi jääkylmässä vuoristojärvessä hukkumaisillaan. Sitten palataan a-osaan ja nostetaan intensiteettiä lisää. Sitten biisi päättyy kuin seinään.

Tämän levyn kansi on piirros, jossa kuolleita ruumiita makaa etualalla, jonkinlaisella lumi- tai hiekka-aavikolla (vaikea saada selvää värimaailman abstraktiuden takia). Taustalla kohoaa idyllisiä lumisia vaaroja kuin kotiseudullani Metsä-Lapissa ikään. Seuraava kappale On a White Lake, Near a Green Mountain haluaa ehkä herättää kansimaisemasta muistuttavia fiiliksiä. Se on parin soinnun hidastelu, jonka kohtalokkuus on perin alleviivattua. Miksi ranskalaiset kuulostavat teennäiseltä kaikessa mitä tekevät? Viittaan nyt muihinkin taiteenaloihin kuin vain populaarimusiikkiin. Gainsbourgkin oli teennäinen, mutta sentään edes hauska.

Noise herättää ihmetystä lähinnä nimellään. Onhan tämänkin monotonisen tunnelmoinnin taustalla kaikenlaista hälyääntä, mutta niin alas miksattuna, ettei sitä metelinä voi pitää. Biisin loppua kohti taustajuttuja tuodaan vähän enemmän esiin, mutta en edelleenkään usko naapureideni häiriintyvän.

Be Wild tarjoaa lisää nimensä kanssa täysin ristiriitaista monotonista epätoimintaa. Ollapa laadukasta pilveä, niin tämä voisi toimiakin. Luonnollisesti kyse on musiikista, jota ei ole suunniteltukaan kaltaiselleni biisikeskeiselle, välittömiä kiksejä vaativalle ihmiselle. Pidempään kuunnellessa M83:n hitaat nostatukset alkavat hiipiä kevyesti ihon alle, mutta tämän kaman toimivuus on täysin kuulijan omasta mielentilasta kiinni.

Eli kyllähän tässä käännellään nappeja tehokkaisiin asentoihin, tiedetään jotain siitä miten mikäkin melodia toimii, mutta kovin ilmeistä kaikki on. Biiseissä ei tietenkään ole varsinaisia lauluosuuksia, joten kuulija joutuu itse keksimään sen maailman, mihin ne sijoittuvat. Scifileffanörteillä lienee helpointa. Jonkun semikokeellisen ja "lajityyppiä uudistavan" avaruusrainan taustamusiikkina tämä menisi mainiosti.

Dramatiikka musiikissa on mielenkiintoinen juttu. Kovan ja hiljaisen vaihtelu tunnetaan toimivaksi efektiksi muuallakin kuin Nirvanan fanipiireissä. M83:n usein hyödyntämä hyökyaaltomainen vyörytys, joka sitten yhtäkkiä katkeaa, on hyvä esimerkki tästä. Juuri tällä hetkellä kuuntelen tätä levyä pakostakin analysoiden ja pikkuseikkoja etsien. Se ei oikeastaan ole oikea tapa. Tämä on tarkoitettu hyökkäämään korvakuulokkeista suoraan aivokäytäviin ja aiheuttamaan transsin. Siihen M83 luullakseni kykenisikin, ilman että kaksikon musiikki olisi sinänsä ainutlaatuista tai nerokasta. Tuon mainitsemani transsin voi saada aikaan ilman muita erityislahjoja teknisen ammattitaidon lisäksi. Tämä on funktionaalista musiikkia. Joskus ihmisen on vajottava transsiin, ja silloin Dead Cities... saattaa tulla kyseeseen. Vähän niin kuin moni on eron koettuaan soittanut sellaisiakin suomirock-kappaleita, jotka eivät varsinaisesti kestä päivänvaloa. Soundipolitiikan suhteen on vedettävä takaisin alun kritiikki muovisesta millennium-meiningistä: se kuului parilla ekalla raidalla pahimmin, mutta joko aivoni ehtivät nyrjähtää uuteen asentoon tai sitten loppulevyllä on käytetty paljon neutraalimpia digitaalisen ajan yleisasetuksia.

Näitä kirjoitellessani ollaan päästy levyn viimeisen biisin alkuun. Se näyttäisi kestävän lähes 15 minuuttia. Nimeltään se on Beauties Can Die. Hyvin pian intron jälkeen se alkaa kuulostaa musikaalimusiikilta, tosin nyt mukana on taas se robottifiltteri. En ymmärrä tämän toiminnan tarkoitusta. Tuntuu, että muusikot ovat liian leveän ironisen välimatkan päässä musiikistaan. Heidänhän pitäisi olla lähellä sitä. Minä olen luonnostani siitä kaukana, koska sijaitsen Ranskan sijaan Helsingin Kalliossa ja tämä albumikin on jo 7 vuotta vanha. Eikö M83:n pitäisi mieluummin yrittää tuoda sylissään varovasti kantaen musiikkinsa minun luokseni kuin sysätä se viitteellisesti tähän suuntaan jonkinlaisena muovipullopostina äänitemerelle ajelehtimaan?

Viiden minuutin kohdalla päätösbiisi hidastuu kuulumattomiin, mutta näyttäisi olevan alkamassa uudelleen. En jaksa kuunnella. Jotain läsnäolevaa soimaan ja äkkiä.

Jamie Lidell: Multiply

Päästään vaihteeksi itselleni täysin tuntemattoman artistin pariin. Perusnettilähteiden tarkistus kertoo, että Lidell on kokeellisesta konemusiikista tunnetulle Warp-yhtiölle levyttävä artisti, joka yhdistelee musiikissaan elektronisia elementtejä ja perinteistä soulia. Jälkimmäisen sanotaan olevan erityisen vahvassa roolissa tällä albumilla. Lähtökohtaisesti tämä ei kuulosta meikäläisen musalta - klassista soulia on helppo arvostaa, kaiken maailman märkäkorvien postmoderneja tulkintoja ei. Mutta annetaanpa miehelle tilaisuus.

Alle kaksiminuuttinen avausraita You Got Me Up todellakin kuulostaa siltä itseltään: kosketinsoundit ja valkonaama-Lidellin tyylipuhdas lauluääni vievät ajatukset suoraan sylttytehtaalle. Niin hyvin en soulia tunne, että osaisin suoraan yhdistää tätä tiettyyn alagenreen; vaikutteet tuntuvat kuitenkin olevan enimmäkseen 70-luvun puolelta, ehkä Stevie Wonderilta? Biisi on turhan äkkiä ohi eikä ole sävellyksenä samalla tapaa napakka kuin klassikot. Tuntuu myös, että Lidellin ääntä on käsitelty vähän häiritsevästi.

Nimiraidalla Lidell laulaa olevansa väsynyt pitämään itseään pystyssä ja haluavansa moninkertaistua. Tässä on jo kunnollinen, aivan sujuva ja tarttuvakin sävellys. Edelleen pysytään täydessä pastissimeiningissä. B-osassa tulee vähän kiinnostavampia synasoundeja ja pörinöitä kehiin. Retrosoulin lajityypissä tämä on kiistatta toimiva kappale, ja ehkä tällaista musiikkia pitäisikin kuunnella biisi kerrallaan, jolloin touhun likiarvoisuus ja jääräpäinen menneeseen katsominen eivät ehdi niin ärsyttää. Tätä kirjoittaessani vietän laiskaa vapaailtapäivää, ja tämäkin tosiseikka saa minut hiljalleen lämpenemään Lidellille.

When I Come Back Around tuo mukaan melkoisen annoksen 80-lukua: Princen kuivasti jysähteleviä rumpukonebiittejä ja slap-bassoa. 70-luku pysyy yhä kuvassa sekin. Hra Symbolin laulunkirjoittajan loistokkuuteen Lidellillä on matkaa, mutta kohtalaisen hyvin tämäkin toimii, vaikka pitkän biisin puolivälin paikkeilla vahvasti 80-luvun puoliväliltä haisevat synarevittelyt eivät oikein minua vakuuta. Kappaleen on kai tarkoituskin olla vähän ylipitkä jamittelu ja suunnattu enemmänkin tanssilattialle.

A Little Bit More perustuu jumpsuttavalle biitille ja tyhmänkuuloiselle miesäänen laulukoukulle. Ne tavallaan peittävät ihan hyvän soulbiisin alleen. Tällaista syntyy, kun haetaan levylle variaatiota ja "kiinnostavia ideoita". Mutta eipä mennä dumaamaan, ennen loppuaan biisi menee yllättävänkin syvälle ihon alle ja alkaa kuulostaa aika hauskalta. Ehkä silti lievästi täyteraita. Se tässä levyssä on hyvää, että neljän biisin jälkeen on aika vaikea sanoa, mitä kaikkea vastaan vielä tulee.

What's the Use on varmaankin paras biisi tähän asti. Se perustuu hillitylle, mutta hypnoottiselle groovelle; Lidellin herkästi laulama kertosäe "I'm a question mark, a walking talking question mark / But what is the question again?" jää päähän. Biisi on näistä ensimmäinen, joka on sävellykseltään täysin klassista tasoa. Väliosassa vähän huuruillaan, mutta se ei haittaa, kun ajoissa palataan pääraiteelle. Kappaleen tunnelma kuulostaa melkeinpä aidolta, se johtunee juuri siitä, että musiikilliset palikat ovat kohdillaan.

Edellisen jälkeen Music Will Not Last tekee väistämättä vähäisemmän vaikutuksen, vaikka taas Lidell tarjoaakin jotain hieman uutta: enemmän 60-luvun alkuun viittaavaa, ilmavan basson kuljettamaa soulia, jossa sormiakin vähän napsutellaan. Biisissä on vähän outo kaikusoundi ja sävellyksenä se kuulostaa hieman liikaa sinänsä ammattitaitoiselta pastissilta jostain Driftersistä tms. Newme taas on aika kaoottinen, siinä on jazzia ja hieman hysteerinen rytmi, joka viittaa jonnekin latinosuuntaan - olisiko tämä nyt sitten sitä tropicaliaa, en tunne näitä genrejä kovin hyvin. Lidellin laululle on tässä tehty efekti, joka saa miehen kuulostamaan vähän Lenny Kravitzilta. Näin iltapäivän kuunteluhetkessä tästä ei oikein saa otetta.

Tämä levyhän on oikein oppitunti nykyään trendikkäisiin mustan rytmimusiikin genreihin. Vain hiphoppia puuttuu, ja varmaan hyvä niin. Olen tyytyväinen siitä, että nykyelektronista häröilyä on toistaiseksi kuultu minimaalisen vähän.

The City vakuuttaa taas kunnolla. Aggressiivisen bassolinjan kuljettama biisi huokuu sarjakuvamaisen uhkaavaa suurkaupungin vaarallisen yön tuntua. Jossain pohjalla on Temptationsin happokauden eepoksia, etenkin Lidellin epätoivoisessa, lähes kirkumiseksi äityvässä laulussa, mutta mukaan on pistetty perkeleesti ääniefektiä: metallin kirskuntaa, laukauksia, poliisihelikoptereita, pelon kiihdyttämiä askeleita. Tämä on tehty ennenkin, mutta harvoin näin toimivasti.

Jäljellä on enää kaksi biisiä. What Is It This Time? on vanhan koulun soulballadi, joka voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Nina Simonen ohjelmistoa. Lidell kärvistelee naisensa suututtua, kun ei ymmärrä tämänkertaista syytä. Lopussa mies revittelee äänellään kunnolla. Ei huono, mutta taas sitä vähemmän omaperäistä osastoa. Game For Fools tekee periaatteessa saman jutun iisimmin, ja nyt oikea vertailukohta olisi kai Otis Reddingin balladiosasto. Veto on jo niin pastissi, ettei siitä ihan hirveästi saa irti, varsinkin kun tämä genre on aika loppuunkaluttu näinä postmoderneina aikoina.

Lopputulema Multiplysta on kuitenkin ehdottomasti positiivinen. Levyn kuuntelusta tuli yksinkertaisesti hyvälle tuulelle, semminkin kun odotin jotain ironista kikkailua. Voihan olla, ettei yhdessäkään näissä biiseissä ole aitoa tunnetta mukana, mutta populaarimusiikissa riittää, jos sen pystyy feikkaamaan. Monipuolinen ja lisäkuunteluun houkutteleva kiekko.

En ole juuri lainkaan kuunnellut esimerkiksi kaikkien kehumaa Tuomoa (mitä nyt pari biisiä radiosta), mutta sen vähänkin perusteella tuntuu, ettei hänellä ole samalla tapaa omaa musiikillista ääntä. Lidelliltäkin se välillä hukkuu, mutta ainakin What's the Use? ja The City ovat joukosta erottuvia, omaehtoisia teoksia. Jos tästä retrosoulista löytyy lisääkin näin kiinnostavaa kamaa, niin saa vinkata.

Elliott Smith: Figure 8

Tunnen ihmisiä, jotka suhtautuvat Elliott Smithiin todella intohimoisesti; kenessä tahansa moista fanikäyttäytymistä innoittavassa artistissa on pakko olla jotain. Itse en ole sitä onnistunut löytämään niinä muutamina kertoina, kun olen yrittänyt perehtyä miehen musiikkiin. Toisaalta se on kuulostanut liian kepeältä singer-somgwriter -popilta omiin makumieltymyksiini, toisaalta en ole sen kummemmin tutkinut tekstejä, jotka lienevät Smithillä tärkeässä roolissa.

Mutta ei voi mitään, korvakuulolta on mentävä nytkin. Figure 8 julkaistiin aivan vuosituhannen alussa ja onkin ainoa varsinainen albumi, jonka traagisesti kuollut mies kuluneella vuosikymmenellä ehti tehdä. Juuri tätä kiekkoa en muistaakseni ole ennen kuullut.

Avausbiisi on nimeltään Son of Sam: se on siis otsikoitu tunnetun sarjamurhaajan mukaan. Se alkaa kitaran ja koskettimien soittamalla melodisella, hieman haikealla introlla, jonka jälkeen biisi pääsee kunnolla käyntiin ja Smith alkaa laulaa korkeahkolla, varsin amerikkalaisella, ei kovin persoonallisella äänellään. Kappale on ytimeltään melankolista poprockia, väliosassa yllytään vähän rokkaamaankin ja kuullaan lyhyt kitarasoolo. Kolmessa minuutissa laulu on ohi. Se on kiistatta melodisesti vahva, hyvin mutta lämpimästi tuotettu ja erittäin kompakti. En kykene hahmottamaan, mistä se kertoo. Valitettavasti se uhkaa jäädä ihan kivan asteelle ilman mitään erityisen mieleenpainuvia elementtejä.

Somebody I Used To Know tavoittelee folkmaisempia sävyjä ja on niukemmin, lähinnä kitaralla säestetty. Mennään klassisen trubaduuriperinteen puolelle, laulaja kertoo tunteistaan ja kokemuksistaan ja näppäilee niitä tukevia sointuja. Tunnutaan liikkuvan ihmissuhderintamalla - "you're just somebody I used to know" kuulostaa kyyniseltä kuittaukselta, mikä on kivassa ristiriidassa biisin suhteellisen hempeyden kanssa. Tämäkin kappale on ohi ennen kuin sitä ehtii sen kummemmin miettiä.

Junk Bond Trader on keskitempoinen biisi, jossa on mahtihiturin ainekset, mutta onneksi tarpeeksi ilmaa sovituksessa. Jokin kellontapainen kumahtelee taustalla, jousetkin häivähtävät kuulokuvassa. Smithin musiikki on melodisesti hyvin eleganttia, se välttelee ilmeisimpiä kertosäkeitä ja vetoaa varmasti kehittyneellä melodiantajulla varustettuun kuulijaan. En tiedä, olenko sellainen. Mutta tämän biisin säkeistöä voi kyllä helposti hyräillä. Kappale on eittämättä hyvä, mutta ei sentään mestarillinen.

Everything Reminds Me Of Her, eli rakkaussuruja tiedossa. Trubaduurimeininkiä taas, hyvin hauras alku. Laulaja huomaa yhtäkkiä muistelevansa tyttöä, josta on periaatteessa tainnut päästä yli aikaa sitten. Aihe on ikuinen, niin ikuinen, ettei se jaksa suuremmin säväyttää, mutta onhan sävelmä sentään nätti. Monen mielestä Smithin äänessä on varmasti kosolti tunnetta. Tosin tavanomaisesti ilmaistuna.

Seuraa toinen lyhyt biisi, Everything Means Nothing To Me, joka samankaltaisen nimensä ja vastaavan askeettisen toteutuksensa takia asettuu edellisen pariksi. Nyt säestyssoittimena on piano. En saa otsikon taustalla olevasta filosofiasta oikein otetta, mutta sitten rummut tulevat mukaan ja biisi hahmottuu hiljalleen kasvavaksi pienoismantraksi. Tätä on pakko pitää lopun kauniista jousista huolimatta välipalana.

Seuraavakin kappale näyttäisi kertovan ikuisuusaiheesta, se on nimeltään L.A. Saadaan taas runsaampaa instrumentaatiota ja aavistuksen äänekkäämpää kitarointia. Tämä on kuitenkin avauskolmikkoon verrattuna aika jähmeä biisi. Tunnelma on laiska, aika kesäinen, ei sillä tavalla hattarainen kuin monissa muissa biiseissä Kaliforniasta. Mikä lie Smithin suhde L.A.han, ikään kuin olisin lukenut, että hän muutti menestyksensä myötä sinne jostain muualta, ehkä itärannikolta?

In the Lost and Found (honky bach) / The Roost on melkoinen nimihirviö biisille. Piano kilkkaa simppeliä melodiaa ja sitten lavennetaan jousilla. Rytmisektiota ei ole. Tällaista tavataan kai kutsua "barokkipopiksi". No, Honky Bach lienee aika osuva kuvaus biisin musiikillisesta annista. Instrumentaatio on komeaa, ammattilaisten työtä, mutta itse biisiä saisi olla vähän enemmän. Smithin laulun varassa mennään, ja vaikka sanoja kuinka yrittää kuunnella, ne jäävät abstraktille tasolle. Tuo The Roost on nähtävästi itse biisiin liitetty lyhyt, minimalistinen lopuke.

Toistaiseksi kuulemani vastaa hyvin ennakkokäsityksiäni tästä musiikista. Olen kai liian dramaattisten tehojen ystävä kaivaakseni Smithin hillitystä ilmaisusta sitä syvää tunnetta ja vereslihaa, jotka moni on löytänyt. Epäilen, että tämä on indie-ihmisten versio "muusikoiden musiikista".

Stupidity Tries on taas pontevampaa poprockia, jossa on paljon 60-lukua. Beatlesia tietty. Smithin soundit eivät ole 60-lukulaisia, melodiat kyllä usein. Mutta ei hän ole tainnut kirjoittaa yhtään niin nerokasta sävelmää kuin vaikka Turtlesin Happy Together, joka jostain syystä tuli mieleeni tämän biisin kohdalla. Kappale päättyy intensiiviseen instrumentaaliosuuteen, jossa jousiakin taas kuullaan.

Ymmärtääkseni Smith aloitti uransa hyvin askeettisella mies ja kitara -musalla, eivätkä monet tosifanit oikein arvosta näitä loppuvaiheen isosti sovitettuja levytyksiä. Olisi mielenkiintoista kuunnella niitä vanhempiakin, ehkä tunne välittyisi niillä paremmin. Smithiähän pidetään yleensä melkoisena masennuksen ylipappina, mutta ei se tältä levyltä välity. Lievä surumielisyys ja kyynisyys vain. Tosin Smith on helppo kuvitella mieheksi, joka ottaa iskuja sydämeensä (sitten lopulta aivan konkreettisestikin), siinä missä joku Leonard Cohen vaan naurahtaisi kuivasti ja jatkaisi seuraavaan kukkaan.

Luulen että tällaista musiikkia tekevät usein tunteelliset ihmiset, joiden päänsisäinen maailma on niin sekaisin, että se heijastuu ihmissuhteisiinkin. Kaikki on kuulijan korvassa kovin kaunista, mutta sitä voi aavistaa jotain itkuraivareista, vessaan lukittautumisista ja ilkeistä sanoista näiden kappaleiden taustalla. Jenkit vaan harvoin vuodattavat raakaa tunnetta suoraan levylle tai paperille, jonkinlaista omatoimista psykoanalyysia siihen tulee yleensä väliin.

Wouldn't Mama Be Proud on taas rokkaavampi: aika johdonmukaisesti sellainen seuraa aina hiljaisempaa biisiä ja toisin päin. Smithin rokkihitit vaan eivät ole ihan niin iskeviä kuin toivoisi, joten taidan pitää trubaduuriosastosta enemmän. Tällainen musiikkihan rokkaa korkeintaan hyvin varovasti, eikä sitä voi kuvitella joraamaankaan menevänsä. Kuulostaisi ehkä hyvältä autossa, heh heh.

Levyllä on kerrassaan 16 toki enimmäkseen aika lyhyttä biisiä. Nyt ollaan jo selvästi yli puolenvälin. Hyvä niin, sillä keskittymiseni alkaa herpaantua. Ei tämäkään ole sellaista musiikkia, jota jaksaisin oikein kuuntelemalla kuunnella. Ollaan päästy levyn pisimpään biisiin, se on viisiminuuttinen ja nimeltään Happiness / The Gondola Man. Se etenee vakaalla keskitempolla ja kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kaltaisensa. Tältä levyltä puuttuvat niin sanotut kärkiraidat. Floppejakaan ei toisaalta ole tullut vastaan. Kauttaviiva kertoo jälleen kappaleen sisältävän irrallisen instrumentaalilopukkeen, joka on tällä(kin) kertaa melko turha.

Smith jättää minut hieman kylmäksi samasta syystä kuin suurin osa modernista amerikkalaisesta romaanitaiteestakin. Sekin kulkee keskitietä, välttää kaikenlaisia räikeyksiä, on muodollisesti pätevää ja keskittyy pieniin tapahtumiin ulkomaailmassa ja ihmisen pään sisällä. Tällaista kenties syntyy maassa, jossa kaikenlaiset aatteelliset äärimmäisyydet on viety niin naurettaviin mittoihin, että fiksun ihmisen ainoa odotuksenmukainen vastareaktio on säilyttää suhteellisuudentajunsa. Välttää äärimmäisyyksiä. Mutta tuleeko siitä hyvää popmusiikkia?

Ajattelen Smithin kuolemaa, hänethän löydettiin veitsi sydämeen iskettynä. Liekö vieläkään selvitetty, oliko kyseessä omalaatuinen itsemurha vai henkirikos, jota jossain vaiheessa epäiltiin? Tällaisen mielivaltaisen ja kaikenlaisia tarinallisia mahdollisuuksia avaavan groteskin hirveyden tapahtuminen juuri Smithin kaltaiselle aika harmaalle artistille kertoo maailman absurdiudesta. Vaikka Smithin depressiosta kuinka on jauhettu, hänen kohtalostaan on silti mahdotonta löytää samaa kreikkalaisen tragedian logiikkaa kuin Jim Morrisonista kylpyammeessa tai Kurt Cobainista aivot seinällä.

Levyn lopussa on peräkkäin biisit Better Be Quiet Now ja Can't Make a Sound. Olisiko tässä nyt kommunikaation vaikeuteen ja musertavaan ahdistukseen luhistuvan ihmisen hätähuutoa? No ei siltä kuulosta, sillä meininki on edelleen varsin leppoisaa. Jälkimmäinen biisi on kyllä parhaasta päästä levyllä. Eeppiseksi kehkeytyvä sovitus välittää jotain, mihin Smithin ääni ei pysty.

Tämän jälkeen kuullaan vielä hieman aavemainen, kirkossa tai luolassa soitetun kuuloinen pianoinstrumentaali Bye. Siinäkö ne, Smithin jäähyväiset yleisölleen ja tälle maailmalle? Ei, kyllä se oli vaan levyn outro.

Air: Talkie Walkie

Ah, ranskalaista eleganssia. Air on tehnyt melkoisen pitkän uran lähinnä sen stereotypian varassa, että ranskalaisuudessa on jotain samaan aikaan seksikästä että ikitrendikästä. Oma stereotypiani duon musiikista on aina ollut, että se on pinnallisen kaunista, sanalla sanoen pikkusievää. Koska olen ollut tätä mieltä hamasta Sexy Boysta asti, eivät Airin albumit ole tietenkään viihtyneet voimasoitossani, mutta tähän nyt käsiteltävään Talkie Walkieen asti pyöräytin itse kutakin kuitenkin muutaman kerran. Tämän kolmosalbumin kohdalla edellisestä kerrasta on vuosia, joten suhteellisen puhtaalta pöydältä tässä lähdetään katsomaan, olisiko vanhoissa ennakkoluuloissa päivitettävää.

Ei hyvää lupaa, jos avausbiisin nimi on Venus. Se alkaa simppelillä kosketinmelodialla ja laiskalla elektrobiitillä, joiden päälle jompikumpi yhtyeen romanttisista ranskalaisista alkaa lauleskella punastuttavan simppeleitä säkeitä: "You could be from Venus / I could be from Mars", "We would be together, lovers forever". Jotain tiettyä hypnoottisuutta melodiassa on. Mukaan tulee täyteläisempää syntikkataustaa, sitten biisi hidastuu yhden soinnun väliosaan jatkuakseen uneksivalla instrumentaalimaalailulla. Ja sitten se päättyy.

Näin yksin kotona tuntuu suorastaan typerältä kuunnella tällaista, niin muodollisesti pätevä esitys kuin kyseessä onkin. Air tuntuu avausraidalla suorastaan alleviivaavan sitä, että levy on tarkoitus laittaa soittimeen, kun ollaan jonkun kanssa söpösti sillai. Luulen kyllä, että kaikki tyttöystäväni olisivat pitäneet moista yritystä lähinnä koomisena. Yleensäkin niin sanotulle kuherrusmusiikille on hankala löytää todellisia käyttötilanteita, ainakin jos tykkää järkevistä suomalaistytöistä.

Kakkosbiisin toki muistan: Cherry Blossom Girl oli levyn pieni hitti, ja sen melodiassa on jotain ehdottoman vetoavaa, vaikka ihan tolkutonta söpöilyähän tämäkin on. En tiedä, onko Lost In Translation -leffaan tehty musiikki johdattanut jätkiä jonkinlaiselle Japani-tripille, mutta sellaista sävyä tässä tunnutaan tavoiteltavan. Huilulla jammaillaan varovasti, ja lauluharmonioissa taitaa olla mukana niin naisia kuin miehiä. Äänimatto on pehmeä kuin untuvapeitto, ja tempo pysyy edelleen unettavana.

Run alkaa näennäisesti kokeellisemmilla bleep-bleep -soundeilla, mutta pian sekin paljastuu samaksi sokerihattaraksi. Biitissä on hyvin varovainen aavistus olohuoneystävällistä breakbeatia. On muuten mahdotonta sanoa, kuka tällä levyllä milloinkin laulaa. Vokaaleja on nähtävästi käsitelty suuntaan jos toiseenkin: periaatteessa kyse voi koko ajan olla bändin jätkistä, joiden äänenkorkeutta on muuteltu, tai sitten on jotain vierailevia vokalisteja, kuka sen tietää. Jo kolmannessa peräkkäisessä kappaleessa käytetään samaa temppua, jossa syntikkamatto nostetaan vähitellen miksauksessa enemmän pintaan ikään kuin intensiteettiä markkeeraamaan. Meno alkaa käydä varsin tylsäksi. Ei tämä kai ollutkaan tarkoitettu kuherrusmusaksi, vaan unimusaksi.

Hmm, Universal Traveler. Liittyyköhän tämäkin jotenkin Lost In Translationiin? Senkin leffan näkemisestä on vuosia, muistaakseni se oli aika hyvä, mutta ei hypetyksen arvoinen. Airin mikä tahansa biisi yhdistyy kyllä vaivatta niihin tunteisiin, joita pätkäkin minussa herätti. Sofia Coppolan edellinen leffa Virgin Suicides oli astetta särmikkäämpi ja mieleenpainuvampi, ja siihen Air teki mm. mielestäni parhaan biisinsä Playground Love. Nyt ei olla leikkikentällä vaan lentokentällä, ainakin näennäisesti, paitsi että lentokentän hälyä ja paniikkia ja lähtemisen ja luopumisen tunnelmaa tämäkään sisäsiisti himmailu ei kykene millään tavoittamaan. Nojatuolimatkailuksi jää.

Miksihän seuraava kappale on nimetty R.E.M.in basistin Mike Millsin mukaan? Toisaalta, miksipä tätä mietin - epäilemättä nimi on annettu juuri siksi, että kuulija sitä miettisi. Tämä on ilmeisesti instrumentaali, ja niillehän voi antaa mitä nimiä haluaa. Airin musiikki ilman vokaaliosuuksia ei juuri poikkea peruskaavasta. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Onko näitä synteettisen kuuloisia "akustisia kitaroita" ollut aiemmissakin biiseissä? Miksei kukaan ole suoraan sanonut, että tämä on sitä mitä on: new age -musaa!

Levyn on muuten tuottanut Nigel Godrich. Se taitaa olla niitä tuottajia, jotka ovat parhaimmillaan silloin, kun tuotettavallakin on jotain asiaa. Mies on ollut osallisena joihinkin mestariteoksiin, mutta tässä hänen läsnäolostaan ei tunnu koituneen mitään lisäarvoa.

Vuorossa Surfing on a Rocket, mennään siis avaruuteen. Vaikka Airin kyydissä matka mihin tahansa taitaisi olla aika samanlainen. Pikkuisen toiminnallisempaa biittiä tässä on yritetty, mutta vain pikkuisen. Ihan kiva syntikkajuttu velloo taustalla. Mutta miten jätkät kuvittelevat synnyttävänsä näin voimakkaita mielikuvia - rakettimatkasta, Japanista, suurten tunteiden parisuhteista - kun joka ikinen kappale kuulostaa edelliseltä?

Asuin taannoin Helsingin Punavuoressa Merimiehenkadulla yksiössä, jonka ikkunasta avautui mainio tarkkailunäkymä vastapäiseen, kaiketi hyvinkin sadan neliön suuruiseen juppikämppään. Oli kolme ikkunaa vierekkäin kadulle päin, ja lisäksi kämppä ulottui läpi talon. Sitä asutti ehkä 30-35 -vuotias pariskunta, joiden elämänmenoa seurailin iltojeni ratoksi. Isossa olohuoneessa oli tyylikalusteita, aika harvaan täytetty kirjahylly ja paljon tilaa. Välillä pariskunnan vieraina kävi muita samanoloisia pariskuntia, silloin juotiin hillitysti viiniä ja kerran, vain kerran, näin ihmisten yötä kohden vapautuvan ja jorailevan parketilla jotain. Veikkaan että se oli Airin Sexy Boy.

Makuuhuoneessa sälekaihdin oli aina kiinni, ja hyvä niin. Veikkaan, että kun siellä tapahtui jotain, soi taustalla Airin Talkie Walkie -levy.

Näitä muistellessani ehti Another Day livahtaa ohi. Se tuntui kuulostavan samalta kuin aiemmatkin biisit. Just another day in Airworld.

Alpha Beta Gagan avaa sinänsä vähän rasittava vihellyskoukku, jonka muistan välittömästi. Kaiken tämän tylsyyden päälle se kuulostaa itse asiassa virkistävältä. Biittikin on rivakampi, tämähän on ihan hauska instrumentaali vähän Röyksoppin Eplen tyyliin. Tietysti voinut saada siitä innoituksensakin, parin vuoden ilmestymismarginaalin huomioiden. En tätäkään soittaisi käymään tulleelle kaverille vitun kovana löytönä, mutta nostaa meininkiä tässä vaiheessa. Aika simppeleille tempuille tämäkin biisi rakentuu, eikä missään nimessä herätä syvää kunnioitusta tekijöitä kohtaan.

Tajuan, että Talkie Walkie on tarkoitettu taustamusiikiksi. Blogia varten olen kuunnellut vähemmän tutut levyt kahdesti, ensimmäisen kerran yleensä taustalla, sen kummemmin keskittymättä. Silloin tämä kuulosti kohtuullisen mukiinmenevältä. Siis: nukahtamismusiikkia. Mutta sehän ei ole imarteleva määritelmä levylle, joka on varmaankin tarkoitettu huomion kiinnittäväksi taideteokseksi. Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat paneutua tähän musiikkiin, fiilistellä sitä. Pakko olla, muuten Air ei saisi isoja arvosteluja musalehtiin vielä tänä päivänäkin. Sellaisten ihmisten täytyy olla joko niin asiantuntevia soundifriikkejä, että he löytävät tältä levyltä tuhatkertaisen määrän yksityiskohtia minuun verrattuna, tai sitten he yksinkertaisesti diggaavat Airin konseptia, sitä että ranskalaiset tekevät eleganttia pää tissien välissä -musiikkia. Näinä postmoderneina aikoina on perin hankala sanoa, miksi ihmiset pitävät siitä mistä pitävät. Mikä on ironian ja sydänveren suhde. Air-faniudessa sen on pakko olla lähes sataprosenttisesti ensin mainitun hyväksi. Mutta ovatko Air-miehet tarkoittaneet musansa ironiseksi? Kiinnostaako se ketään?

Niin tai näin, kuusiminuuttinen Biological oli arvattavan tylsä, ja nyt on päästy lopetusraitaan. Se vie meidät taas Japaniin ja on nimeltään Alone In Kyoto. Lost In Translation taas - eikös siinä oltu yksinäisiä Tokiossa? Toivottavasti japsiteema tosiaan on vain leffan peruja, muuten se olisi ehkä ennalta-arvattavin mahdollinen läppä tällaisella levyllä. Biisi vaikuttaa hitaalta ja minimalistiselta, tyypilliseltä elektrolevyn päätösraidalta. Eikä siitä muuksi muutu.

Se siitä. Täten tuomitsen Airin Talkie Walkien tylsäksi paskaksi. Ja meinasin sanoa tähän loppuun vielä jotain nokkelaa, mutta säästetään tähdellisempiin merkintöihin.