Blogi palaa pieneltä elämän elämisestä johtuvalta tauolta, ja jälleen tie vie Ranskaan. M83 on itselleni aika outo nimi, mutta perusnettilähteissä duon musiikkia kuvataan shoegazingiksi, joka on kuitenkin toteutettu syntikkavoittoisesti. Shoegazingia kuten myös retrosynailua on hyvästä ääripäästä huonoon, joten tämän pohjalta ei ennakkoasenteita kannata omaksua. Levy soimaan siis.
Lyhyessä introssa Radioheadin Fitter, Happierista muistuttava käsitelty ääni höpisee siitä miten linnut laulaa, kukat kukoistaa ja puhuja itse lentää. Tyypillinen 2000-luvun vieraannutusefekti. Ensimmäinen varsinainen kappale Unrecorded alkaa hämmentävästi kuin Daft Punk versioisi tyypillistä Him-hituria, mutta vocodeeratun Ville Valon sijaan mukaan tuleekin syntikkapulputusta, kunnes raita kahden minuutin kohdalla hidastuu - ja sitten kuullaan sitä robottiääntäkin, mutta se ei suinkaan huokaile romanttisesti vaan tuntuu kurlaavan kuin laskuhumalainen Star Trekin androidi Data. Ja tähän omituiseen mielleyhtymään kappale sitten loppuu.
Sama vuosituhannen vaihteen päällekäyvän muovinen synasoundi leimaa myös Run Into Flowersia, jossa intensiteettiä kasvatetaan yksinkertaisin keinoin: taustabiitti sätkyilee epileptisesti, kunnes puolivälissä kaikki taas taukoaa ja aloitetaan alusta. Joku huokailee taustalla jotain epämääräistä.
In Church vaikuttaa aluksi melko helpolta tempulta: kirkkourkusimulaatio luo harrasta tunnelmaa, pieniä hälyääniä taustalla. Sitten "urkuihin" liittyy rehellisesti kliini syntikka varioimaan samaa yksitotista melodiaa. Jotain kuorontapaista kuuluu taustalla. En ole vakuuttunut. On viitattava taannoin arvosteltuun Airiin ja todettava, että M83 on periaatteessa samanhenkistä hissimusiikkia, joka on vaan suunnattu yhtä päälleliimatusti yksinäisten synkistelyyn kuin suositummat maanmiehensä kosiskelevat pariskuntia.
America-raidalla heitetään kehiin pseudokohtalokasta melodiaa, kuuloalueen ulottumattomissa on sämplättyä miehen ja naisen dialogia. Taas biisi taukoaa puolivälissä, seuraa ääniefektejä, joiden perusteella pariskunta on joko mennyt kiimaiseen kylpyyn tai vaihtoehtoisesti räpiköi jääkylmässä vuoristojärvessä hukkumaisillaan. Sitten palataan a-osaan ja nostetaan intensiteettiä lisää. Sitten biisi päättyy kuin seinään.
Tämän levyn kansi on piirros, jossa kuolleita ruumiita makaa etualalla, jonkinlaisella lumi- tai hiekka-aavikolla (vaikea saada selvää värimaailman abstraktiuden takia). Taustalla kohoaa idyllisiä lumisia vaaroja kuin kotiseudullani Metsä-Lapissa ikään. Seuraava kappale On a White Lake, Near a Green Mountain haluaa ehkä herättää kansimaisemasta muistuttavia fiiliksiä. Se on parin soinnun hidastelu, jonka kohtalokkuus on perin alleviivattua. Miksi ranskalaiset kuulostavat teennäiseltä kaikessa mitä tekevät? Viittaan nyt muihinkin taiteenaloihin kuin vain populaarimusiikkiin. Gainsbourgkin oli teennäinen, mutta sentään edes hauska.
Noise herättää ihmetystä lähinnä nimellään. Onhan tämänkin monotonisen tunnelmoinnin taustalla kaikenlaista hälyääntä, mutta niin alas miksattuna, ettei sitä metelinä voi pitää. Biisin loppua kohti taustajuttuja tuodaan vähän enemmän esiin, mutta en edelleenkään usko naapureideni häiriintyvän.
Be Wild tarjoaa lisää nimensä kanssa täysin ristiriitaista monotonista epätoimintaa. Ollapa laadukasta pilveä, niin tämä voisi toimiakin. Luonnollisesti kyse on musiikista, jota ei ole suunniteltukaan kaltaiselleni biisikeskeiselle, välittömiä kiksejä vaativalle ihmiselle. Pidempään kuunnellessa M83:n hitaat nostatukset alkavat hiipiä kevyesti ihon alle, mutta tämän kaman toimivuus on täysin kuulijan omasta mielentilasta kiinni.
Eli kyllähän tässä käännellään nappeja tehokkaisiin asentoihin, tiedetään jotain siitä miten mikäkin melodia toimii, mutta kovin ilmeistä kaikki on. Biiseissä ei tietenkään ole varsinaisia lauluosuuksia, joten kuulija joutuu itse keksimään sen maailman, mihin ne sijoittuvat. Scifileffanörteillä lienee helpointa. Jonkun semikokeellisen ja "lajityyppiä uudistavan" avaruusrainan taustamusiikkina tämä menisi mainiosti.
Dramatiikka musiikissa on mielenkiintoinen juttu. Kovan ja hiljaisen vaihtelu tunnetaan toimivaksi efektiksi muuallakin kuin Nirvanan fanipiireissä. M83:n usein hyödyntämä hyökyaaltomainen vyörytys, joka sitten yhtäkkiä katkeaa, on hyvä esimerkki tästä. Juuri tällä hetkellä kuuntelen tätä levyä pakostakin analysoiden ja pikkuseikkoja etsien. Se ei oikeastaan ole oikea tapa. Tämä on tarkoitettu hyökkäämään korvakuulokkeista suoraan aivokäytäviin ja aiheuttamaan transsin. Siihen M83 luullakseni kykenisikin, ilman että kaksikon musiikki olisi sinänsä ainutlaatuista tai nerokasta. Tuon mainitsemani transsin voi saada aikaan ilman muita erityislahjoja teknisen ammattitaidon lisäksi. Tämä on funktionaalista musiikkia. Joskus ihmisen on vajottava transsiin, ja silloin Dead Cities... saattaa tulla kyseeseen. Vähän niin kuin moni on eron koettuaan soittanut sellaisiakin suomirock-kappaleita, jotka eivät varsinaisesti kestä päivänvaloa. Soundipolitiikan suhteen on vedettävä takaisin alun kritiikki muovisesta millennium-meiningistä: se kuului parilla ekalla raidalla pahimmin, mutta joko aivoni ehtivät nyrjähtää uuteen asentoon tai sitten loppulevyllä on käytetty paljon neutraalimpia digitaalisen ajan yleisasetuksia.
Näitä kirjoitellessani ollaan päästy levyn viimeisen biisin alkuun. Se näyttäisi kestävän lähes 15 minuuttia. Nimeltään se on Beauties Can Die. Hyvin pian intron jälkeen se alkaa kuulostaa musikaalimusiikilta, tosin nyt mukana on taas se robottifiltteri. En ymmärrä tämän toiminnan tarkoitusta. Tuntuu, että muusikot ovat liian leveän ironisen välimatkan päässä musiikistaan. Heidänhän pitäisi olla lähellä sitä. Minä olen luonnostani siitä kaukana, koska sijaitsen Ranskan sijaan Helsingin Kalliossa ja tämä albumikin on jo 7 vuotta vanha. Eikö M83:n pitäisi mieluummin yrittää tuoda sylissään varovasti kantaen musiikkinsa minun luokseni kuin sysätä se viitteellisesti tähän suuntaan jonkinlaisena muovipullopostina äänitemerelle ajelehtimaan?
Viiden minuutin kohdalla päätösbiisi hidastuu kuulumattomiin, mutta näyttäisi olevan alkamassa uudelleen. En jaksa kuunnella. Jotain läsnäolevaa soimaan ja äkkiä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti