Koska en ole ikinä kuullutkaan Art Brutista, tutustun pikaisesti pariin nettilähteeseen. Saan ensinnäkin selville, että termi viittaa "outsider-taiteeseen", siis kouluttamattomien friikkien tuotoksiin lähinnä kuvataiteissa, mutta musiikissakin. Mutta Art Brut on myös englantilais-saksalainen yhtye, joka julkaisi tämän esikoisalbuminsa vuonna 2005. Sitä taas on verrattu ainakin Franz Ferdinandiin ja Bloc Partyyn. Liekö tämä nyt jotain sietämätöntä taidekoulujuustoa? Se selviää vain kuuntelemalla.
Avausbiisin nimi on Formed a Band. Se alkaa lyhyellä kitaraintrolla, mutta laulaja pääsee lähes heti töihin. Vittu, tämähän on rokkia! Laulaja kuulostaa siltä, joka Wiressä lauloi, en muista nimeä. Tämä on positiivinen seikka. Se laulaa jotain bändin perustamisesta, ja energiataso on punaisella. Yhdistelmä Weezeriä parhaimmillaan ja kulmikasta post punkkia. Vittu tämä biisi toimii!
Vokalisti saa anteeksi senkin, että puhutuissa säkeistöissä toteaa mm: "And yes, this is my singing voice. It's not irony." Mikä on periaatteessa just sitä taidekoulupaskaa, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa. Huomio outron yhteydessä: The Falliakin on kuunneltu. Tavallaan tässä biisissä oli kyse Wiren ja Fallin popularisoinnista nykykuuntelijalle siinä missä Franzit tekivät saman Gang of Fourille. Mutta haitanneeko tuo, jos meininki on näin kova. Olihan Franzitkin aluksi vitun kova juttu.
My Little Brotherissa lauletaan pikkuveljestä, joka on herkässä iässä ja löytänyt juuri rock & rollin. Pikkuveikka "ei enää kuuntele a-puolia, vaan pakottaa minutkin kuuntelemaan bootlegejä ja b-puolia". Laulaja kyselee aiheellisesti, miksi heidän vanhempiensa pitäisi olla huolissaan. Mutta hetkinen: "He's only 22 and he's out of control". Tämäkin oli siis ironiaa? En välitä, koska tämäkin biisi sai joraamaan.
Kolmosbiisissä siirrytään rokkenrollista rakkauden ihmeellisen maailmaan. Otsikon Emily Kane on jokin vanha rakkaus, josta laulaja ei pääse yli, vaikka "other girls went and other girls came". Siitäkään huolimatta, että ei ole Emilyä nähnyt 10 vuoteen ja niin ja niin moneen viikkoon,päivään ja sekuntiin. Aikamääre kerrotaan sekunnin tarkkuudella, mutta ei jäänyt mieleen, koska tässäkin on pirun tarttuva kertosäe, jota piti fiilistellä.
Kolme ekaa biisiä ovat tehneet vaikutuksen. Pyhää yksinkertaisuutta, aivan liian monista vihjeistä päätellen ironista sellaista, mutta toisaalta: mitä on ironia? Olisiko elämän yksinkertaisia peruskokemuksia sitten parempi käsitellä näennäisen naiivisti, sehän se vasta ärsyttävää on! Älykäs ihminen voi tuntea naiiveja tuntemuksia,tunnustaa niiden naiiviuden mutta silti tehdä niistä biisejä, koska ne ovat arvokkaita asioita.
Nelosbiisi on hitaampi, kitarat vellovat semieeppisesti, basso on pinnassa. Laulaja heittäytyy taas puhumaan, mikä tuo heti mieleen Mark E. Smithin. Biisin nimi on Rusted Guns, ja tämä saa pienen viiveen perästä sanoituksenkin avautumaan. Kertoja on niin sanotusti epäonnistunut vehkeensä saamisessa seisomaan, kriittisellä hetkellä kun olisi tuore naistuttavuus käsillä. Epätoivoisesti hän pyytelee tyttöä olemaan kertomatta ystävilleen ja vakuuttelee, että "on se turhauttavaa minullekin". Heh heh. Tästäkin aiheesta on toki tärkeää tehdä biisejä, vaikka en suostu uskomaan, että yksikään miesvokalisti olisi aivan paljaimmillaan rehellinen käsitellessään aihetta.
Ymmärrän: Art Brut on hyvää viihdettä. Ei ole tarkoitus tuntea näitä biisejä sydänverellä. Niitä pitää kuunnella kavereiden kanssa, mahdollisesti nousuhumalassa. Onneksi soundi ei ole niin kliini kuin joillakin muilla post punkin kaupallistajilla. Eihän tämä vaaralliselta musiikilta kuulosta, mutta sentään niin sanotusti perseeseen potkivalta.
Good Weekendissä laulaja on hommannut uuden tyttöystävän ja kuulostaa olevan siitä aidosti innoissaan. Biisin kliimaksissa hän huutaa kahdesti: "I've seen her naked... twice!" Olen aivan fiiliksissä. Tämä on täysin tyhjänpäiväistä musaa, mutta jokainen tietää tuon tunteen, ja tästähän seuraa, ettei se olekaan tyhjänpäiväistä!
Jaha, nimibiisi. Jälleen rokkaava komppi ja tuo vokaalityyli, jonka voisi määritellä innostuneeksi Mark E. Smithiksi. Alkuperäinenhän ei kuulostanut koskaan innostuneelta, neuroottisen intensiiviseltä vain. Tämä ei kyllä ole Art Brutin koukuttavimpia kappaleita, mutta takapotku on riittävän tanakka pitämään homman kasassa.
Fight-biisistä ("C'mon c'mon, let's have a fight!) tulee jotenkin mieleen Franz Ferdinandin This Fire, eli nössöpojat uhoavat muka väkivallalla silleen ironisesti. Harmi, ettei tämä ole niin hyvä kappale, eli voitto tässä uhkapelissä jää tällä kertaa saavuttamatta. Hyväksytään täyteraitana.
Sitten on semiakustisen hetken vuoro. Moving To LA -biisissä nähtävästi kaavaillaan tätä siirtoa Englannin ankean sään innoittamana. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta idioottimaisesti toistettu kertosäe ("I'm considering a move to LA", johon taustakuoro vastaa: "He's considering a move to LA") huvittaa silti kovasti. No ei tämäkään edes ollut mikään semiakustinen biisi, vaikka alku hämäsikin. Art Brut ei osaa olla vetämättä näitä rokiksi, vaikka tässä voi hyvin kuvitella sitäkin yritetyn: on Beach Boys -imitaatiota väliosassa jne. Ja hei, lauloiko se: "I'm drinking Hennessy with Morrissey"! Jep jep...
Nyt on vuorossa Bad Weekend. "Popular culture no longer applies to me." En ihan tavoita tuon lauseen ideaa, mutta se kuulostaa hyvältä. Good Weekend oli se uusi tyttöystävä -biisi, liekö tämä jonkinlainen vastakappale. Kaikki vituttaa, eikä Top of the Pops telkkarissa kiinnosta eikä sieltä tule mitään muutakaan hyvää. Taisi uusi tyttöystävä kyllästyä siihen potenssiongelmaan. Tai mitä lie, ihan sama, mutta hyvä biisi oli tuokin.
Enää kaksi biisiä jäljellä, niistäkin toinen joku minuutin pätkä, eikä vielä ole kyllästyttänyt hetkeäkään. Ainakin valikoidut biisit on laitettava heti tämän jälkeen uudestaan tulemaan. Olen adrenaliineissa. Nyt tulee tosin hitaampi kappale, Stand Down. Se kuulostaa jollain tapaa vakavalta. Kertsi on varsin hyvä, lähes eeppinen, mutta nyt aivot ovat jo ehdollistuneet kuulemaan nokkelaa purkkaa.
Outo ja hatusta reväisty vertailukohta tälle levylle: The Enemyn debyytti We'll Live And Die In These Towns. Se oli hitikkäämpää, valtavirtaisempaa kamaa, mutta samalla tapaa pullollaan mahtavia, fiksulla tavalla tyhmiä biisejä. Ja senkin kohdalla mielenkiinto hiipui aina, kun tempo hidastui.
Outro on taas The Fallia. Sen nimi on 18 000 Lira, siis pieni summa rahaa Italian rahassa (eikös sitä pidä olla suunnilleen miljoona, että voi puhua edes vakavaraisuudesta). Myös nopeista, hyvin nopeista skoottereista höpistään jotain. "Sounds like a lot of money" - no niin, jätkät tuntevat finanssinsa, kuulostaa paljolta mutta ei ole.
Art Brutin esikoinen taas ei kuulosta paljoltakaan, mutta on sitä. Toivoinkin, että tämä blogi toisi eteeni tällaisiakin tapauksia. Yhtyeitä ja levyjä, joista ei ole ikinä kuullutkaan, mutta joihin ihastuu heti ja ainakin pariksi kuukaudeksi. Jos näen tämän kiekon jossain midprice-hintaan, ostan sen heti.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
tiistai 26. tammikuuta 2010
Devendra Banhart: Rejoicing in the Hands
Tällä kertaa tiedossa olisi sitten hippeilyä. Devendra Banhart tunnetaan outo-folkin ehkä suosituimpana nimenä: tuon väljän yläkäsitteen alle voinee niputtaa monenmoisia akustisen musiikin tekijöitä, joita kliiniset saundit ja selkeät 12 biisin, 48 minuutin mittaiset levykokonaisuudet eivät kiinnosta. Jenkkihörhön kuumimman hypemaineen päivistä on jonkin aikaa: tämän nyt kuunneltavan albumin myötä hän taisi nousta ensimmäistä kertaa tavallisia rocklehtiä lukevien tietoisuuteen.
Banhartin musiikkia olen tätä ennen kuunnellut satunnaisesti, en varsinaisesti ajatuksen kanssa. Olen mieltänyt hänet käsiin hajoavan lo-fi -musan tekijäksi, siinä missä itse suosin mietitympää, vähemmän lonkalta raapaistua ilmaisua. Toisaalta traditionaalisempi folk-ilmaisu on kyllä lähellä sydäntäni. Katsotaanpa, mitä tältä naivistis-surrealistisella kannella varustetulta levyltä löytyy.
Akustista kitaraa näppäillään aika mielivaltaisesti hetken ajan, sitten korkea miesääni alkaa laulaa, ihan kivaa simppeliä melodiaa. Jo toisessa lyhyessä säkeistöntapaisessa kuullaan lause: "This is the beard I'm always growing". Sanoitus koostuu luettelosta laulajan elämää koskevia tosiasioita tai väittämiä. Musiikkikin saa kunniaa: "This is the sound that swims inside me." Lyhyen biisin lopuksi Banhart kehottaa: "Rejoice, rejoice!" Elämänmyönteinen meininki. Laulu oli kiva. Likimain lastenlaulu.
Kakkosbiisissä It's a Sight To Behold on hieman vakavampi, melankolisempi tunnelma. Olisiko taustalla selloa, sekä näppäiltynä että jousella vingutettuna? Tausta värisee jossain kaukana laulajan takana, vokaalimelodia onkin tehokas. Biisi loppuu oikeastaan liian lyhyeen, mutta on selvää, ettei tällä levyllä moisesta piitata: kappale seuraa toistaan nopeassa tahdissa, paras olla kiintymättä niihin liikaa. Olennainen pitäisi löytää muusta kuin yksittäisistä sävellyksistä.
Musiikin tunnelma on epäilemättä niin sanotusti pastoraalinen, eli ulkona luonnon helmassa liikutaan. Mahdollisesti paikassa, joka muistuttaisi punapuumetsän ja teletappimaan välimuotoa. Toisin sanoen aika epätodellinen fiilis. Tässähän esitetään luonnonläheisyyttä. En sitten tiedä, mitä aito luonnonläheisyys musiikissa tarkoittaisi: kenties jotain meren kohinaa ja puiden huojuntaa sämpläävää ambientia? Banhartin luonnonläheisyys on kuitenkin sitä, että hänen mielestään luonto on hauska idea.
Nelosbiisin nimi on Poughkeepsie, eikös tuo nimi liity johonkin klassikkosatuun tms? Kappale onkin jankkaavan lapsenomainen, vähän kuin pikkulasten piirretyssä tulisi pikkuisen pelottavampi kohtaus vastaan. Tällä kaikella on tietysti paljonkin tekemistä Syd Barrettin ja sitä kautta väistämättä Lewis Carrollin kanssa. Carrollin joku hahmo se Poughkeepsie oli? En googlaa en, nyt mennään näillä, ja Banhart kuulostaa entistä enemmän satuhahmolta, vaikka mainitseekin nyt myös siniset mokkakengät.
Dogs They Make Up The Dark: biisinnimi, joka herättää ainakin jonkinlaisia mielikuvia. Lauletaan vuorista ja merestä. Kaikki kappaleet tähän mennessä ovat rakentuneet hyvin simppelille kielisoitinsäestykselle, enkä epäile, etteivätkö loputkin rakentuisi. Rytmisektiota ei ole, mutta kielisoittimia sentään kehissä useita, ja niitä käytetään aina joka kappaleessa vähän eri tavalla. Melodiat ovat lauluosuuksissa. Ne kuulostavat aina ilmaantuessaan aika hyviltä, mutta epäilen, etteivät ne jää päähän soimaan.
Banhartin ja erinäisten muiden artistien mielenmaisemaa on nähtävästi kuvattu käsitteellä New Weird America. Tarkoittaneeko sitten muuta kuin että ovat outoja ja amerikkalaisia. Juuri tämänhenkinen outo musiikki on kyllä aiemmin tullut yleensä briteistä. Takavuosikymmeninä amerikkalaiset olivat psykedeliansa suhteen vähän enemmän tosissaan. Juuri tosissaan oleminenhan on jenkkimusiikille tyypillistä. Myös nykyiset americana-hemmot ovat enimmäkseen hyvin tosissaan, ja heidän kappaleensa ankkuroituvat sitä paitsi konkreettiseen amerikkalaiseen todellisuuteen, oli se sitten mennyt tai nykyinen. Lopulta Banhartin ja heidän välillään onkin vaikeasti nähdä hirveästi muita yhtäläisyyksiä kuin parran kasvattelemiseen liittyvät intohimot.
Monia tämä musiikki ärsyttänee erityisesti silloin, kun laulaja päättää "tulkita ilmeikkäästi", kuten tällä This Beard Is For Siobhan -raidalla (parta taas!). Biisintynkä vieläpä päättyy hokemaan: "We'll have a good time, a real good time". Uskallan sanoa, että rock/metalliorientoituneet suomalaiset musiikinharrastajat tappaisivat mieluummin itsensä kuin kuuntelisivat tätä keskittyneesti levyllisen verran.
Avarakatseisemmallekin Banhartin laulutulkinnat saattavat olla vähän raskasta kuultavaa, vaikka kiistatta hänellä on repertuaarissaan aika monenlaisia ilmeitä - pokerinaamaa vaan ei löydy. Aina ei tarvita sanoja, vaan pelkkä ääntelehtiminen riittää. Eipä noihin sanoihin paljoa tule muutenkaan huomiota kiinnittäneeksi.
Levyn puoliväli on ohitettu, ja kuullaan perin oudosti, eittämättä teennäisestikin nimetty laulu Tit Smoking In The Temple of Artesan Mimicry. No, se on lyhyt instrumentaali, jossa akustisen näppäily menee jo kevyesti virtuoottisen puolelle. Sellaisille on perinteisesti lupa keksiä hassuja otsakkeita.
Seuraavana nimibiisi, minimalistinen hymni, jolla kaksi ääntä laulaa päällekkäin: kenties kaksi Devendraa? Jos tämä on levyn ydinaineksen välittävä manifesti, en osaa siitä sanoa sen tarkempaa kuin että jonkinlaista hyväntuulisuutta se varmaan julistaa. Hyväntuulisuutta sen johdosta, että on pilveä ja omituisia vanhoja satukirjoja saatavilla?
Alan toistaa itseäni, koska Banhartilla ei tietystä musiikillisesta variaatiosta huolimatta ole kuin yksi perusmoodi. Niinpä levyn diggailu on puhtaasti siitä kiinni, tykkääkö tästä moodista. Kyse ei nähdäkseni ole edes siitä, että levykokonaisuuden edetessä se alkaisi kuulostaa osiensa summaa suuremmalta. Ei ala, se kuulostaa koko ajan samanlaiselta, ja uskallanpa väittää, ettei biisien järjestykselläkään ole suurta väliä.
Hieman rivakammin laukkaavan Fallin jälkeen vedetään espanjaksi. Ja käytetään tuttu temppu: virhealoitus, naureskelua ja biisi uudestaan käyntiin. Tällaisen laittaminen levylle markkeeraa epämuodollista, kotoista, inhimillistä meininkiä. Olisi melkoinen shokki monelle, jos kävisi ilmi, että Banhart on jossain tilanteessa syyllistynyt kusipäiseen rocktähteilyyn.
Koska tämä levy ei jaksa enää pahemmin kiinnostaa minua, muistelen sen sijaan hieman samankaltaista suomalaista äänitettä, jota kuuntelin paljon joskus vuosina 2001-02, nimittäin Kuusumun Profeetan levyä Kukin kaappiaan selässään kantaa, jonka ilmestyessä Mika Rättö kumppaneineen ei ollut vielä löytänyt sankarihevin autuutta. Sen instrumentaatioissa ja välillä tunnelmassakin on paljon samaa, mutta se on mielestäni millä tahansa mittareilla paljon parempi kuin Banhartin pläjäys. Se on nimittäin johdonmukainen ja määrätietoinen, mitä Rejoicing in the Handsista ei voi sanoa. Miksi tällainen fragmentaarisuus miellyttää monia? Onko kyse yksinkertaisesta soittamisen, äänen tuottamisen ilosta? Mikä sen arvo kuuntelijalle on? Tämä on pientä musiikkia. Tosinhan meitä kehotetaan usein iloitsemaan pienistä asioista, ehkä välttämään ja pelkäämäänkin suurta. Minusta moinen asenne on sekä kestämätön että sietämätön, mutta Banhartin ja faniensa mielestä varmaankaan ei.
Viimeistä edellinen biisi Insect Eyes kestää kokonaista viisi minuuttia. Se on periaatteessa laajennettu versio eräistä muista levyn kappaleista, mutta nyt Banhart tuntuu ottavan tekemisensä vähän enemmän tosissaan. Kappaletta sitä paitsi palvelee se, että on aikaa vähän kehitellä. Ainakin näiden minuuttien ajaksi mielenkiinto herää taas. Ei tämäkään silti unohtumatonta musiikkia ole. Mies on formaattinsa vanki, siinä missä joku Jay Reatardkin.
Levy saadaan pulkkaan askeettisen pianon säestämän Autumn's Child -balladin myötä. Minulle Rejoicing in the Hands jää hahmottomaksi tekeleeksi. Lahjakkuutta kiistatta on, näkemystä ei. Vai onko se näkemys vain liiaksi erilainen kuin omani?
Banhartin musiikkia olen tätä ennen kuunnellut satunnaisesti, en varsinaisesti ajatuksen kanssa. Olen mieltänyt hänet käsiin hajoavan lo-fi -musan tekijäksi, siinä missä itse suosin mietitympää, vähemmän lonkalta raapaistua ilmaisua. Toisaalta traditionaalisempi folk-ilmaisu on kyllä lähellä sydäntäni. Katsotaanpa, mitä tältä naivistis-surrealistisella kannella varustetulta levyltä löytyy.
Akustista kitaraa näppäillään aika mielivaltaisesti hetken ajan, sitten korkea miesääni alkaa laulaa, ihan kivaa simppeliä melodiaa. Jo toisessa lyhyessä säkeistöntapaisessa kuullaan lause: "This is the beard I'm always growing". Sanoitus koostuu luettelosta laulajan elämää koskevia tosiasioita tai väittämiä. Musiikkikin saa kunniaa: "This is the sound that swims inside me." Lyhyen biisin lopuksi Banhart kehottaa: "Rejoice, rejoice!" Elämänmyönteinen meininki. Laulu oli kiva. Likimain lastenlaulu.
Kakkosbiisissä It's a Sight To Behold on hieman vakavampi, melankolisempi tunnelma. Olisiko taustalla selloa, sekä näppäiltynä että jousella vingutettuna? Tausta värisee jossain kaukana laulajan takana, vokaalimelodia onkin tehokas. Biisi loppuu oikeastaan liian lyhyeen, mutta on selvää, ettei tällä levyllä moisesta piitata: kappale seuraa toistaan nopeassa tahdissa, paras olla kiintymättä niihin liikaa. Olennainen pitäisi löytää muusta kuin yksittäisistä sävellyksistä.
Musiikin tunnelma on epäilemättä niin sanotusti pastoraalinen, eli ulkona luonnon helmassa liikutaan. Mahdollisesti paikassa, joka muistuttaisi punapuumetsän ja teletappimaan välimuotoa. Toisin sanoen aika epätodellinen fiilis. Tässähän esitetään luonnonläheisyyttä. En sitten tiedä, mitä aito luonnonläheisyys musiikissa tarkoittaisi: kenties jotain meren kohinaa ja puiden huojuntaa sämpläävää ambientia? Banhartin luonnonläheisyys on kuitenkin sitä, että hänen mielestään luonto on hauska idea.
Nelosbiisin nimi on Poughkeepsie, eikös tuo nimi liity johonkin klassikkosatuun tms? Kappale onkin jankkaavan lapsenomainen, vähän kuin pikkulasten piirretyssä tulisi pikkuisen pelottavampi kohtaus vastaan. Tällä kaikella on tietysti paljonkin tekemistä Syd Barrettin ja sitä kautta väistämättä Lewis Carrollin kanssa. Carrollin joku hahmo se Poughkeepsie oli? En googlaa en, nyt mennään näillä, ja Banhart kuulostaa entistä enemmän satuhahmolta, vaikka mainitseekin nyt myös siniset mokkakengät.
Dogs They Make Up The Dark: biisinnimi, joka herättää ainakin jonkinlaisia mielikuvia. Lauletaan vuorista ja merestä. Kaikki kappaleet tähän mennessä ovat rakentuneet hyvin simppelille kielisoitinsäestykselle, enkä epäile, etteivätkö loputkin rakentuisi. Rytmisektiota ei ole, mutta kielisoittimia sentään kehissä useita, ja niitä käytetään aina joka kappaleessa vähän eri tavalla. Melodiat ovat lauluosuuksissa. Ne kuulostavat aina ilmaantuessaan aika hyviltä, mutta epäilen, etteivät ne jää päähän soimaan.
Banhartin ja erinäisten muiden artistien mielenmaisemaa on nähtävästi kuvattu käsitteellä New Weird America. Tarkoittaneeko sitten muuta kuin että ovat outoja ja amerikkalaisia. Juuri tämänhenkinen outo musiikki on kyllä aiemmin tullut yleensä briteistä. Takavuosikymmeninä amerikkalaiset olivat psykedeliansa suhteen vähän enemmän tosissaan. Juuri tosissaan oleminenhan on jenkkimusiikille tyypillistä. Myös nykyiset americana-hemmot ovat enimmäkseen hyvin tosissaan, ja heidän kappaleensa ankkuroituvat sitä paitsi konkreettiseen amerikkalaiseen todellisuuteen, oli se sitten mennyt tai nykyinen. Lopulta Banhartin ja heidän välillään onkin vaikeasti nähdä hirveästi muita yhtäläisyyksiä kuin parran kasvattelemiseen liittyvät intohimot.
Monia tämä musiikki ärsyttänee erityisesti silloin, kun laulaja päättää "tulkita ilmeikkäästi", kuten tällä This Beard Is For Siobhan -raidalla (parta taas!). Biisintynkä vieläpä päättyy hokemaan: "We'll have a good time, a real good time". Uskallan sanoa, että rock/metalliorientoituneet suomalaiset musiikinharrastajat tappaisivat mieluummin itsensä kuin kuuntelisivat tätä keskittyneesti levyllisen verran.
Avarakatseisemmallekin Banhartin laulutulkinnat saattavat olla vähän raskasta kuultavaa, vaikka kiistatta hänellä on repertuaarissaan aika monenlaisia ilmeitä - pokerinaamaa vaan ei löydy. Aina ei tarvita sanoja, vaan pelkkä ääntelehtiminen riittää. Eipä noihin sanoihin paljoa tule muutenkaan huomiota kiinnittäneeksi.
Levyn puoliväli on ohitettu, ja kuullaan perin oudosti, eittämättä teennäisestikin nimetty laulu Tit Smoking In The Temple of Artesan Mimicry. No, se on lyhyt instrumentaali, jossa akustisen näppäily menee jo kevyesti virtuoottisen puolelle. Sellaisille on perinteisesti lupa keksiä hassuja otsakkeita.
Seuraavana nimibiisi, minimalistinen hymni, jolla kaksi ääntä laulaa päällekkäin: kenties kaksi Devendraa? Jos tämä on levyn ydinaineksen välittävä manifesti, en osaa siitä sanoa sen tarkempaa kuin että jonkinlaista hyväntuulisuutta se varmaan julistaa. Hyväntuulisuutta sen johdosta, että on pilveä ja omituisia vanhoja satukirjoja saatavilla?
Alan toistaa itseäni, koska Banhartilla ei tietystä musiikillisesta variaatiosta huolimatta ole kuin yksi perusmoodi. Niinpä levyn diggailu on puhtaasti siitä kiinni, tykkääkö tästä moodista. Kyse ei nähdäkseni ole edes siitä, että levykokonaisuuden edetessä se alkaisi kuulostaa osiensa summaa suuremmalta. Ei ala, se kuulostaa koko ajan samanlaiselta, ja uskallanpa väittää, ettei biisien järjestykselläkään ole suurta väliä.
Hieman rivakammin laukkaavan Fallin jälkeen vedetään espanjaksi. Ja käytetään tuttu temppu: virhealoitus, naureskelua ja biisi uudestaan käyntiin. Tällaisen laittaminen levylle markkeeraa epämuodollista, kotoista, inhimillistä meininkiä. Olisi melkoinen shokki monelle, jos kävisi ilmi, että Banhart on jossain tilanteessa syyllistynyt kusipäiseen rocktähteilyyn.
Koska tämä levy ei jaksa enää pahemmin kiinnostaa minua, muistelen sen sijaan hieman samankaltaista suomalaista äänitettä, jota kuuntelin paljon joskus vuosina 2001-02, nimittäin Kuusumun Profeetan levyä Kukin kaappiaan selässään kantaa, jonka ilmestyessä Mika Rättö kumppaneineen ei ollut vielä löytänyt sankarihevin autuutta. Sen instrumentaatioissa ja välillä tunnelmassakin on paljon samaa, mutta se on mielestäni millä tahansa mittareilla paljon parempi kuin Banhartin pläjäys. Se on nimittäin johdonmukainen ja määrätietoinen, mitä Rejoicing in the Handsista ei voi sanoa. Miksi tällainen fragmentaarisuus miellyttää monia? Onko kyse yksinkertaisesta soittamisen, äänen tuottamisen ilosta? Mikä sen arvo kuuntelijalle on? Tämä on pientä musiikkia. Tosinhan meitä kehotetaan usein iloitsemaan pienistä asioista, ehkä välttämään ja pelkäämäänkin suurta. Minusta moinen asenne on sekä kestämätön että sietämätön, mutta Banhartin ja faniensa mielestä varmaankaan ei.
Viimeistä edellinen biisi Insect Eyes kestää kokonaista viisi minuuttia. Se on periaatteessa laajennettu versio eräistä muista levyn kappaleista, mutta nyt Banhart tuntuu ottavan tekemisensä vähän enemmän tosissaan. Kappaletta sitä paitsi palvelee se, että on aikaa vähän kehitellä. Ainakin näiden minuuttien ajaksi mielenkiinto herää taas. Ei tämäkään silti unohtumatonta musiikkia ole. Mies on formaattinsa vanki, siinä missä joku Jay Reatardkin.
Levy saadaan pulkkaan askeettisen pianon säestämän Autumn's Child -balladin myötä. Minulle Rejoicing in the Hands jää hahmottomaksi tekeleeksi. Lahjakkuutta kiistatta on, näkemystä ei. Vai onko se näkemys vain liiaksi erilainen kuin omani?
maanantai 25. tammikuuta 2010
Pulp: We Love Life
Kahteen edelliseen levyyn lähdin siis tutustumaan aivan puhtaalta pöydältä, mutta nyt näkökulma vaihtuu. Pulp on eräs kaikkien aikojen suosikkibändejäni ja ehdottomasti tärkein 90-luvun brittipop-menestyjistä, jos minulta kysytään. Yhtyeen historia tietenkin ulottuukin huomattavasti kauemmas menneisyyteen, vaikka sillä kesti tunnetusti vuosia ja taas vuosia löytää "oma juttunsa" ja sen myötä menestys.
Pulpin levyistä on olemassa tiettyjä ennakkokäsityksiä. Yleensä klassikoina mainitaan vuoden 1995 voitonriemuinen läpimurto Different Class ja sitä 1998 seurannut This Is Hardcore, joka on tyypitelty tummasävyiseksi krapulalevyksi, jolla tilitetään menestyksen hintaa. Oma näkemykseni Pulpin parhaasta levystä on vaihdellut eri aikoina, mutta se on selvää, että kaikki tuotokset vuoden 1992 Separationsista tähän 2001 julkaistuun joutsenlauluun ovat loistavia. Tunnen ne kaikki läpikotaisin.
We Love Life oli aikanaan kaupallinen floppi, ja ehkä siitä syystä kriitikot ja fanitkin tuppaavat sitä välillä väheksymään. Tämän levyn kohdalla stereotypia on Pulpin "orgaaninen" ja "positiivinen" levy. iTunes kertoo, että olen kuunnellut levyn viimeksi kokonaan pari viikkoa sitten. Varsinaisessa aktiivikuuntelussa se ei ole enää viime aikoina ollut, muutamia suosikkiraitoja lukuun ottamatta. Mutta laitetaanpa levy soimaan.
Kiekko alkaa kahdella Weeds-nimisellä kappaleella. Ensimmäinen niistä on keskitempoinen, etäisesti Velvet Underground -vaikutteinen (All Tomorrow's Parties tulee mieleen), joskin isoksi tuotettu. Rytmisektio ja kitarat kuljettavat biisiä, Pulpille yleensä tyypillisiä koskettimia ei kuullaan vissiinkin vain jossain taustalla. Duurissahan tässä mennään, melodisella tasolla kertosäe on hyvinkin nostattava.
Me-muotoon kirjoitettu teksti vihjaa siihen, että otsikon rikkaruohot ovat pakolaisia - tai kenties se onkin vain allegoria Jarvis Cockerin ennenkin suosimalle ulkopuolisuuden teemalle. Tulee mieleen Different Classin aloittava Mis-shapes, jossa väheksyttyjen voitonriemu oli aivan ilmeinen sanoma ja sopi mainiosti yhteen Pulpin vahvimman kaupallisen nousukauden kanssa. Samanlaista painoarvoa Weeds I ei luonnollisista syistä saa, vaikka onkin perushieno albumin aloitus.
Se ei kuitenkaan ole täydellinen ilman kakkososaa, joka on jotain aivan muuta: tummasävyinen, elokuvallinen, hieman dubmainen groove, jonka päälle Jarvis puhuu tutun sleazylla kertojanäänellään. Syntikkasoundeja leijailee äänikuvassa. Biisi ei ole synkkä, mutta arvoituksellinen, dekadentti ja hieman uhkaava kuitenkin. Huomaan, etten enää pysty suoralta kädeltä sanomaan, mistä Jarvis puhuu. On helppo jäädä kuuntelemaan tunnelmaa, sitä paitsi kaikilla Pulpin levyillä erikseen kielletään lukemasta tekstivihkoa samaan aikaan, kun levy soi!
Levyn ensimmäinen todellinen klassikkoraita taitaa kuitenkin olla kolmonen, The Night That Minnie Timperley Died. Se edustaa Weeds I:n tyylistä eeppistä rockia, mutta on sävellyksenä vielä pari astetta hienompi. Ensi alkuun kappale kuulostaa juhlivan nuoruutta, omaa ja maailman kauneutta Jarvisin puhutellessa nimihenkilöä, nuorta kaupungilla bilettävää tyttöä. "It's such a beautiful world, you're such a beautiful girl." Tosin Jarvis ei olisi Jarvis, ellei toisi mukaan lähiörealistisempaa tasoa: "How can a girl have sex with these pathetic teenage wrecks?"
Mutta kappaleen nimihän jo paljastaa, mistä se lopulta kertoo: tuntematon mies surmaa Minnien. Itse tapaus mainitaan vain ohimennen ja perustellaan itsetarkoituksellisen hatarasti ja aika karmivasti: Minnie sattui näyttämään tekijän omalta lapselta. Jarvis ei jää märehtimään tapauksen konkreettista tasoa, vaan intensiivisessä lopukkeessa hän tuntee yleistä myötätuntoa epäoikeidenmukaisten hirveyksien uhreja kohtaan toistaessaan: "Minnie, I can feel the pain!"
Jollain tasolla aika arveluttava ja ehdottoman tyly biisi, jonka pointiksi näkisin itse sen, että kun tällaiset teot ovat käsittämättömiä ja motivoimattomia, ei niistä kertovien biisienkään sovi livetä hurskasteluksi. Jarvis on parhaimmillaan tällaisessa moniselitteisyydessä.
Ensisingle The Trees on toki tarttuva, jälleen hyvin optimistinen ja melodinen laulu, jota kantaa hieno syntikkajousiriffi. Tämä kai edustaa tyypillisimmillään sitä pastoraalista kauneutta, joka on nähty koko albumin ominaisuudeksi. Pulpin kaikkein parhaita vetoja biisi ei silti ole. Kertosäe: "The trees, those useless trees / produce the air that I am breathing" on tietysti itsetarkoituksellisen banaali. Jarvisin terävintä lyriikkaa tämä ei ole.
Jotain paljon kunnianhimoisempaa niin vokalisti kuin koko yhtyekin ovat yrittäneet seuraavana kuultavalla Wickermanilla. Nimihän viittaa erinomaiseen kulttielokuvaan, vaikka yhteys siihen on itselleni jäänyt epäselväksi. Pulpin biisi on yli 8-minuuttinen synkeä eepos, joka yliluonnolliseen viittailustaan huolimatta tapahtuu sheffieldiläisessä kaupunkimaisemassa. Se etenee tasaisella tempolla eteenpäin Jarvisin jälleen puoliksi puhuman tekstin varassa, ja saa lisätehoja toistuvasta, upeasta bassokuviosta. Parin minuutin jälkeen kappale hidastuu, lähes pysähtyy ja siirtyy improvisoidulta tekstiryöpyltä kuulostavaan väliosaan.
Tässä kappaleessa Cocker on lopullisesti jättänyt taakseen Pulp-musiikin kuluneimmat ilmeisyydet. Wickerman on jollain tasolla tarinalaulu, mutta itse olen aina kuunnellut sitä ihan mielikuvapohjalta. Se synnyttää kuvia öisestä kaupungista, salaisuuksista siltojen alla, oudoista kohtaamisista: hyvin englantilainen versio suurkaupunkigotiikasta. Keskeinen elementti on "kaupungin alla" virtaava joki, joka tuntuisi edustavan kaupungin alamaailmaa, kätkettyä todellisuutta, josta töihin kiiruhtavat ihmiset saavat vain selkäpiitä hyytävän aavistuksen. Jokea voi seurata ja päästä kaupungista pois - sinne Jarvis loppunostatuksessa haikaileekin, "wherever the river may take me. Wherever it wants us to go." Eräs Pulpin omalaatuisimmista ja hienoimmista esityksistä.
On soveliasta, että sen jälkeen kuullaan jotain paljon suoraviivaisempaa: hyvin yksinkertainen, kaunis ja kohottava I Love Life. Epätodennäköinen laulunaihe Cockerilta, mutta ironiaa en kappaleessa kuule. Ehkä sentään jonkin verran kertojan yritystä vakuuttaa itse itsensä otsikon todenmukaisuudesta. Tällaisilla vesillä liikuttaessa biisin pitää olla hyvä, ja tämä onkin, jos ei ehkä suorastaan klassikko. Viiden ja puolen minuutin mitta on hieman yliampuva, vaikka biisi kasvaakin puolenvälin jälkeen hienosti.
Birds In Your Garden on kiero biisi ja omia suosikkejani. Senkin näkökulma hämmentää aluksi: kertoja puhuttelee jotakuta, ilmeisesti nuorta miestä, ja kehottaa painavasti tätä menemään jonkun naisen huoneeseen ja "give it to her", koska jos aamuun odottaa, nainen on jo kadonnut. Linnunlaululla ja akustisella kitaralla herkästi alkava biisi sijoittuu siis aamuyön ensimmäisen valon hetkiin, joskaan settingiä ei sen tarkemmin määritellä. Biisi kasvaa maailman komeimmaksi eeppiseksi popiksi, joskin härskillä sanoituksella: "C'mon, touch her inside / It's a crime against nature, she's been waiting all night!"
Aika nopeasti tuli tajuttua, että itseäänhän Jarvisin hahmo tässä komentaa ja rohkaisee. Asia tulee selvästi ilmi viimeisessä säkeistössä, jossa kertoja saa itsensä menemään naisen huoneeseen ja tekee "sen, mikä on vain luonnollista". Linnut laulavat kertosäettä puutarhassa ja rakkaus, tai ainakin himo saa täyttymyksensä. Biisi kai kertoo siitä, miten nuori ihminen tulee sinuiksi hankalan asian, oman seksuaalisuutensa kanssa. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Se on aina huvittanut minua suuresti, ja melodia on aivan ylivoimainen.
Bob Lind (The Only Way Is Down) viittaa obskuuriin 60-luvun folklaulajaan ja on nimestään huolimatta positiivista, sovitukseltaan lähes barokkimaista poppia sekin. Kappale on taas hyvä, joskin tässä kohtaa levyä elämänmyönteisten laulujen putki alkaa jo tuntua synkistelyyn tottuneen kuulijan keskittymiskyvyssä. Onko levy tarkoituksellinen antiteesi kiistatta synkälle This Is Hardcorelle? Kenties jopa hieman ironinen yritys vallata takaisin massayleisöä, jonka otaksuttiin säikähtäneen juuri edellisen levyn angstisuutta? Sehän ei onnistunut, koska We Love Life tuli ilmestyneeksi juuri silloin, kun kaikki Britanniassa intoilivat Strokesista ja autotallirockista. Ja oli joku syyskuun 11. päiväkin mietittävänä.
Kenties asia olisi nähtävä niin, että Cocker ja kumppanit yksinkertaisesti halusivat tehdä hienon levyn, joka olisi myös helpompaa kuunneltavaa. Tätä tarkoitusta palvelee erinomaisesti flopanneena singlenä julkaistu Bad Cover Version, joka on Pulpin kepeämmän laidan ehdottomia helmiä. Upealla, isolla kertosäkeellä kruunattu kappale käyttää yksinkertaista rinnastusta: biisin sinä-hahmon nykyinen ihmissuhde on vain "huono cover" siitä oikeasta rakkaudesta, joka oli ja meni. Vertaus tulee konkreettiseksi biisin nerokkaassa videossa, jossa joukko kaksoisolentojen näyttelemiä supertähtiä kokoontuu studioon äänittämään hyväntekeväisyyssingleä. Etsimättä tulee mieleen muutamaa vuotta aiempi kammottava eri esittäjiä -raiskaus Lou Reedin Perfect Daysta. Pätkä on klassikko, mutta eivätköhän biisin mahdollisuudet hitiksi menneet viimeistään siinä, että johdonmukaisuuden nimissä se tosiaan äänitettiin uusiksi keskenään riitelevien vierailijaäänten tulkitsemana...
Viimeisten biisien myötä on aika rauhoittua. Roadkill on Pulpin mittareilla poikkeuksellisen vähäeleinen, jopa kokeellinen tunnelmointi. Jarvis aloittaa sen elegantisti lähes kuiskaten, vaikka tämäkin kasvaa edetessään. Kuuluisiko tässä selkeimmin tuottaja Scott Walkerin vaikutus? Yleisellä tasolla on vaikea sanoa, mikä levyllä olisi juuri hänen ideoimaansa. Walker on jo vuosikymmeniä tunnettu hyvin hankalatajuisesta musiikista, mille We Love Life on lähes antiteesi.
Lopulta kuullaan dramaattinen Sunrise, joka julkaistiin The Treesin kanssa ns. kahden a-puolen sinkkuna. Hittiainesta se ei kylläkään ole, vaikka komea onkin. Se alkaa lähes jatko-osana Roadkillille, mutta täyteläisemmin ja isompaan mittakaavaan tehtynä. Lopussa paisutellaan oikein kunnolla instumentaalisesti.
On aika tehdä muutama yleinen huomio We Love Lifestä. Glam-henkisiä särökitaroita ei kuulla missään. Dekadentit eepokset puuttuvat, kun Wickermankaan ei tuota määrettä tahdo vastata. Äänimaisema on orgaaninen, kyllä, mutta ei retro. Jotkut kappaleet ovat selvästi ammentaneet 60-luvun lopun kokeellisesta popista, mutta nekin on toteutettu ajanmukaisin soundein. Kaupallinen menestymättömyys on suuri vääryys, kun ilmeisiä singlejä on useita. Levy ei ole sanoituksellisesti Pulpin vahvin, mutta musiikillisesti hyvin lähellä sitä. Erinomainen albumi!
Pulpin levyistä on olemassa tiettyjä ennakkokäsityksiä. Yleensä klassikoina mainitaan vuoden 1995 voitonriemuinen läpimurto Different Class ja sitä 1998 seurannut This Is Hardcore, joka on tyypitelty tummasävyiseksi krapulalevyksi, jolla tilitetään menestyksen hintaa. Oma näkemykseni Pulpin parhaasta levystä on vaihdellut eri aikoina, mutta se on selvää, että kaikki tuotokset vuoden 1992 Separationsista tähän 2001 julkaistuun joutsenlauluun ovat loistavia. Tunnen ne kaikki läpikotaisin.
We Love Life oli aikanaan kaupallinen floppi, ja ehkä siitä syystä kriitikot ja fanitkin tuppaavat sitä välillä väheksymään. Tämän levyn kohdalla stereotypia on Pulpin "orgaaninen" ja "positiivinen" levy. iTunes kertoo, että olen kuunnellut levyn viimeksi kokonaan pari viikkoa sitten. Varsinaisessa aktiivikuuntelussa se ei ole enää viime aikoina ollut, muutamia suosikkiraitoja lukuun ottamatta. Mutta laitetaanpa levy soimaan.
Kiekko alkaa kahdella Weeds-nimisellä kappaleella. Ensimmäinen niistä on keskitempoinen, etäisesti Velvet Underground -vaikutteinen (All Tomorrow's Parties tulee mieleen), joskin isoksi tuotettu. Rytmisektio ja kitarat kuljettavat biisiä, Pulpille yleensä tyypillisiä koskettimia ei kuullaan vissiinkin vain jossain taustalla. Duurissahan tässä mennään, melodisella tasolla kertosäe on hyvinkin nostattava.
Me-muotoon kirjoitettu teksti vihjaa siihen, että otsikon rikkaruohot ovat pakolaisia - tai kenties se onkin vain allegoria Jarvis Cockerin ennenkin suosimalle ulkopuolisuuden teemalle. Tulee mieleen Different Classin aloittava Mis-shapes, jossa väheksyttyjen voitonriemu oli aivan ilmeinen sanoma ja sopi mainiosti yhteen Pulpin vahvimman kaupallisen nousukauden kanssa. Samanlaista painoarvoa Weeds I ei luonnollisista syistä saa, vaikka onkin perushieno albumin aloitus.
Se ei kuitenkaan ole täydellinen ilman kakkososaa, joka on jotain aivan muuta: tummasävyinen, elokuvallinen, hieman dubmainen groove, jonka päälle Jarvis puhuu tutun sleazylla kertojanäänellään. Syntikkasoundeja leijailee äänikuvassa. Biisi ei ole synkkä, mutta arvoituksellinen, dekadentti ja hieman uhkaava kuitenkin. Huomaan, etten enää pysty suoralta kädeltä sanomaan, mistä Jarvis puhuu. On helppo jäädä kuuntelemaan tunnelmaa, sitä paitsi kaikilla Pulpin levyillä erikseen kielletään lukemasta tekstivihkoa samaan aikaan, kun levy soi!
Levyn ensimmäinen todellinen klassikkoraita taitaa kuitenkin olla kolmonen, The Night That Minnie Timperley Died. Se edustaa Weeds I:n tyylistä eeppistä rockia, mutta on sävellyksenä vielä pari astetta hienompi. Ensi alkuun kappale kuulostaa juhlivan nuoruutta, omaa ja maailman kauneutta Jarvisin puhutellessa nimihenkilöä, nuorta kaupungilla bilettävää tyttöä. "It's such a beautiful world, you're such a beautiful girl." Tosin Jarvis ei olisi Jarvis, ellei toisi mukaan lähiörealistisempaa tasoa: "How can a girl have sex with these pathetic teenage wrecks?"
Mutta kappaleen nimihän jo paljastaa, mistä se lopulta kertoo: tuntematon mies surmaa Minnien. Itse tapaus mainitaan vain ohimennen ja perustellaan itsetarkoituksellisen hatarasti ja aika karmivasti: Minnie sattui näyttämään tekijän omalta lapselta. Jarvis ei jää märehtimään tapauksen konkreettista tasoa, vaan intensiivisessä lopukkeessa hän tuntee yleistä myötätuntoa epäoikeidenmukaisten hirveyksien uhreja kohtaan toistaessaan: "Minnie, I can feel the pain!"
Jollain tasolla aika arveluttava ja ehdottoman tyly biisi, jonka pointiksi näkisin itse sen, että kun tällaiset teot ovat käsittämättömiä ja motivoimattomia, ei niistä kertovien biisienkään sovi livetä hurskasteluksi. Jarvis on parhaimmillaan tällaisessa moniselitteisyydessä.
Ensisingle The Trees on toki tarttuva, jälleen hyvin optimistinen ja melodinen laulu, jota kantaa hieno syntikkajousiriffi. Tämä kai edustaa tyypillisimmillään sitä pastoraalista kauneutta, joka on nähty koko albumin ominaisuudeksi. Pulpin kaikkein parhaita vetoja biisi ei silti ole. Kertosäe: "The trees, those useless trees / produce the air that I am breathing" on tietysti itsetarkoituksellisen banaali. Jarvisin terävintä lyriikkaa tämä ei ole.
Jotain paljon kunnianhimoisempaa niin vokalisti kuin koko yhtyekin ovat yrittäneet seuraavana kuultavalla Wickermanilla. Nimihän viittaa erinomaiseen kulttielokuvaan, vaikka yhteys siihen on itselleni jäänyt epäselväksi. Pulpin biisi on yli 8-minuuttinen synkeä eepos, joka yliluonnolliseen viittailustaan huolimatta tapahtuu sheffieldiläisessä kaupunkimaisemassa. Se etenee tasaisella tempolla eteenpäin Jarvisin jälleen puoliksi puhuman tekstin varassa, ja saa lisätehoja toistuvasta, upeasta bassokuviosta. Parin minuutin jälkeen kappale hidastuu, lähes pysähtyy ja siirtyy improvisoidulta tekstiryöpyltä kuulostavaan väliosaan.
Tässä kappaleessa Cocker on lopullisesti jättänyt taakseen Pulp-musiikin kuluneimmat ilmeisyydet. Wickerman on jollain tasolla tarinalaulu, mutta itse olen aina kuunnellut sitä ihan mielikuvapohjalta. Se synnyttää kuvia öisestä kaupungista, salaisuuksista siltojen alla, oudoista kohtaamisista: hyvin englantilainen versio suurkaupunkigotiikasta. Keskeinen elementti on "kaupungin alla" virtaava joki, joka tuntuisi edustavan kaupungin alamaailmaa, kätkettyä todellisuutta, josta töihin kiiruhtavat ihmiset saavat vain selkäpiitä hyytävän aavistuksen. Jokea voi seurata ja päästä kaupungista pois - sinne Jarvis loppunostatuksessa haikaileekin, "wherever the river may take me. Wherever it wants us to go." Eräs Pulpin omalaatuisimmista ja hienoimmista esityksistä.
On soveliasta, että sen jälkeen kuullaan jotain paljon suoraviivaisempaa: hyvin yksinkertainen, kaunis ja kohottava I Love Life. Epätodennäköinen laulunaihe Cockerilta, mutta ironiaa en kappaleessa kuule. Ehkä sentään jonkin verran kertojan yritystä vakuuttaa itse itsensä otsikon todenmukaisuudesta. Tällaisilla vesillä liikuttaessa biisin pitää olla hyvä, ja tämä onkin, jos ei ehkä suorastaan klassikko. Viiden ja puolen minuutin mitta on hieman yliampuva, vaikka biisi kasvaakin puolenvälin jälkeen hienosti.
Birds In Your Garden on kiero biisi ja omia suosikkejani. Senkin näkökulma hämmentää aluksi: kertoja puhuttelee jotakuta, ilmeisesti nuorta miestä, ja kehottaa painavasti tätä menemään jonkun naisen huoneeseen ja "give it to her", koska jos aamuun odottaa, nainen on jo kadonnut. Linnunlaululla ja akustisella kitaralla herkästi alkava biisi sijoittuu siis aamuyön ensimmäisen valon hetkiin, joskaan settingiä ei sen tarkemmin määritellä. Biisi kasvaa maailman komeimmaksi eeppiseksi popiksi, joskin härskillä sanoituksella: "C'mon, touch her inside / It's a crime against nature, she's been waiting all night!"
Aika nopeasti tuli tajuttua, että itseäänhän Jarvisin hahmo tässä komentaa ja rohkaisee. Asia tulee selvästi ilmi viimeisessä säkeistössä, jossa kertoja saa itsensä menemään naisen huoneeseen ja tekee "sen, mikä on vain luonnollista". Linnut laulavat kertosäettä puutarhassa ja rakkaus, tai ainakin himo saa täyttymyksensä. Biisi kai kertoo siitä, miten nuori ihminen tulee sinuiksi hankalan asian, oman seksuaalisuutensa kanssa. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Se on aina huvittanut minua suuresti, ja melodia on aivan ylivoimainen.
Bob Lind (The Only Way Is Down) viittaa obskuuriin 60-luvun folklaulajaan ja on nimestään huolimatta positiivista, sovitukseltaan lähes barokkimaista poppia sekin. Kappale on taas hyvä, joskin tässä kohtaa levyä elämänmyönteisten laulujen putki alkaa jo tuntua synkistelyyn tottuneen kuulijan keskittymiskyvyssä. Onko levy tarkoituksellinen antiteesi kiistatta synkälle This Is Hardcorelle? Kenties jopa hieman ironinen yritys vallata takaisin massayleisöä, jonka otaksuttiin säikähtäneen juuri edellisen levyn angstisuutta? Sehän ei onnistunut, koska We Love Life tuli ilmestyneeksi juuri silloin, kun kaikki Britanniassa intoilivat Strokesista ja autotallirockista. Ja oli joku syyskuun 11. päiväkin mietittävänä.
Kenties asia olisi nähtävä niin, että Cocker ja kumppanit yksinkertaisesti halusivat tehdä hienon levyn, joka olisi myös helpompaa kuunneltavaa. Tätä tarkoitusta palvelee erinomaisesti flopanneena singlenä julkaistu Bad Cover Version, joka on Pulpin kepeämmän laidan ehdottomia helmiä. Upealla, isolla kertosäkeellä kruunattu kappale käyttää yksinkertaista rinnastusta: biisin sinä-hahmon nykyinen ihmissuhde on vain "huono cover" siitä oikeasta rakkaudesta, joka oli ja meni. Vertaus tulee konkreettiseksi biisin nerokkaassa videossa, jossa joukko kaksoisolentojen näyttelemiä supertähtiä kokoontuu studioon äänittämään hyväntekeväisyyssingleä. Etsimättä tulee mieleen muutamaa vuotta aiempi kammottava eri esittäjiä -raiskaus Lou Reedin Perfect Daysta. Pätkä on klassikko, mutta eivätköhän biisin mahdollisuudet hitiksi menneet viimeistään siinä, että johdonmukaisuuden nimissä se tosiaan äänitettiin uusiksi keskenään riitelevien vierailijaäänten tulkitsemana...
Viimeisten biisien myötä on aika rauhoittua. Roadkill on Pulpin mittareilla poikkeuksellisen vähäeleinen, jopa kokeellinen tunnelmointi. Jarvis aloittaa sen elegantisti lähes kuiskaten, vaikka tämäkin kasvaa edetessään. Kuuluisiko tässä selkeimmin tuottaja Scott Walkerin vaikutus? Yleisellä tasolla on vaikea sanoa, mikä levyllä olisi juuri hänen ideoimaansa. Walker on jo vuosikymmeniä tunnettu hyvin hankalatajuisesta musiikista, mille We Love Life on lähes antiteesi.
Lopulta kuullaan dramaattinen Sunrise, joka julkaistiin The Treesin kanssa ns. kahden a-puolen sinkkuna. Hittiainesta se ei kylläkään ole, vaikka komea onkin. Se alkaa lähes jatko-osana Roadkillille, mutta täyteläisemmin ja isompaan mittakaavaan tehtynä. Lopussa paisutellaan oikein kunnolla instumentaalisesti.
On aika tehdä muutama yleinen huomio We Love Lifestä. Glam-henkisiä särökitaroita ei kuulla missään. Dekadentit eepokset puuttuvat, kun Wickermankaan ei tuota määrettä tahdo vastata. Äänimaisema on orgaaninen, kyllä, mutta ei retro. Jotkut kappaleet ovat selvästi ammentaneet 60-luvun lopun kokeellisesta popista, mutta nekin on toteutettu ajanmukaisin soundein. Kaupallinen menestymättömyys on suuri vääryys, kun ilmeisiä singlejä on useita. Levy ei ole sanoituksellisesti Pulpin vahvin, mutta musiikillisesti hyvin lähellä sitä. Erinomainen albumi!
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Yeasayer: All Hour Cymbals
Autotallirokin jälkeen on vuorossa albumillinen jotain mitä ilmeisimmin paljon daideellisempaa ja hienoperseisempää. Ennen tätä blogiprojektia Yeasayer oli minulle vain nimenä tuttu, mutta sehän luetaan näihin Brooklynin trendiaallon bändeihin Vampire Weekendin ja MGMT:n ohella.
Tämä esikoisalbumi on julkaistu jo vuonna 2007, joten perässähiihtäjiksi Yeasayeria ei voi luokitella, vaan se on ollut liikkeellä jopa mainittuja aikaisemmin. Vastaava kaupallinen menestys on tosin jäänyt saamatta. Kenties tämä johtuu siitä, että nettilähteissä All Hour Cymbalsia luonnehditaan monenkirjavaksi sekasotkuksi harmoniapoppia ja jos jonkinlaisia etnisiä virityksiä. Kuunnellaanpa sitten.
Liikkeelle lähdetään itämaisen kuuloisella sanattomalla laululla ja rytmillä, joka on kai "polyrytminen", mutta svengaava kuitenkin. Sitten alkaa laulaa pesunkestävä jenkki vähän Peter Gabrielia muistuttavalla äänensävyllä. Laulua on kaiutettu ja nähtävästi useita lauluraitoja samalta jätkältä laitettu päällekkäin. Soundi on avara, bassot silti pinnassa, kertosäkeentapainenkin kuullaan. Tämähän on hyvinkin omaperäisen ja toimivankin kuuloista musaa. Viime kädessä poppia, mutta sopivasti mielenkiintoista sellaista.
Mainittakoon, että Vampire Weekend ja varsinkin MGMT ovat mielestäni kevyesti ärsyttäviä orkestereita tietyn näsäviisautensa ja ironisen etäisyytensä takia. Yeasayerissa saattaisi olla enemmän potkua, aitoa eläytymistä. Kenties tässä uidaan syvemmissä vesissä. Toivottavasti.
Avausbiisin nimi oli Sunrise, mikä on ehkä vähän mahtipontista. Luonnonläheisissä tunnelmissa jatketaan, seuraa Wait For The Summer. Sen alussa kuullaan sämplättyjä sekalaisia ääniä ja edellistä biisiä etnisemmän kuuloista laulua. Ilmeisesti tämä ei ollutkaan pelkkä intro, vaan kappale jatkuu samaan malliin. Alkaa sieltä vähitellen jotain rakennettakin hahmottua. Taustalla kilkkaa jokin helistin tarttuvaa rytmiä. Itse asiassa yksittäisten instrumentaatioiden luetteleminen taitaa olla aika lailla turhaa. Nyt ei todellakaan kuunnella Jay Reatardia: äänikuvassa sattuu ja tapahtuu koko ajan. En uskalla edes arvailla, mitä kaikkia soittimia tähän yhteenkin biisiin on ängetty.
Yeasayerin musiikissa on jotain hypnoottista. Tätä pitäisi kuunnella kuulokkeilla, mutta missä? Pimeän Suomen halki kiitävä Intercity-juna tuntuisi äkkiä ajateltuna väärältä paikalta. Lenkkeilystäkään tuskin tulisi mitään. Ehkä kesäisinä iltoina tässä kotikoneen ääressä, sisäpihan eurooppalaistyylistä pensastoa silmäillen. Odottaen, että puskien seasta loikkii tiikereitä.
Mitä yhtye mahtaa hakea musiikillaan? Ilmeisesti ainakin silkkaa musiikillista vaikuttavuutta - herättää kuulijassa ihmetyksen sekaista kunnioitusta taitavuudellaan ja innovatiivisuudellaan. Kahden ekan biisin tunnelmat ovat mietteliäitä, mutta optimistisia. Periaatteessa tämä on hippeilyä, mutta niin oli Incredible String Bandkin, ja sehän oli hyvä orkesteri.
Lukemani mukaan nyt kuultava 2080 oli se blogihitti, joka toi Yeasayerin trendipettereiden tietoisuuteen. Alun bassokuviossa on lievä aavistus post punkkia, mutta pian tämäkin kappale karkaa omille teilleen. Edeltäviä johdonmukaisemmin se silti etenee, mutta ei silti ole mikään hitti, ellei nyt sitten "indie-hitti". Nostattava kertosäe kuullaan. Huomaan, etten jaksa kiinnittää sanoituksiin juuri huomiota. Niissä tuskin esitetään viiltävän älyllisiä näkemyksiä ihmissuhteista tai maailman menosta. Onpahan jonkinlaista tilapäärunoutta tämän musiikin tarkoitusperiä palvelemaan.
Nyt vilahti jo lapsikuorokin jossain. Se oli arvattavissa. Yeasayer on epäilemättä juuri sellainen bändi, joka hyödyntää lapsikuoroa.
Nelosbiisin alussa on sekä orienttia että Afrikkaa, molemmista on aavistuksia saatu jo tätä ennenkin. Onko tämä kuvitteellista maailmanmusiikkia, kuten vaikkapa Alamaailman Vasarat? Luulisin kuitenkin, että itämaisia skaaloja ja afrorytmejä on käytetty tässä sen takia, että ne kuulostavat hyvältä. Onneksi niitä ei ole toistaiseksi käytetty päälleliimatusti. Cocktailissa on niin paljon aineksia, ettei minkään yksittäisen asian rippaamisesta tule mieleen syytellä.
Pikkuisen alkaa meno laimeta tässä nelosbiisissä. Kai se on oikeasti vähän epämääräisempi kuin avauskolmikko, tai sitten soundi ei enää kiehdo yllättävyydellään.
Tämähän on siis Yeasayerin esikoisalbumi. Kakkonen ilmestyy kohta, sen kerrotaan vuotaneen jo nettiin, mutta arvioita siitä ei ole vielä näkynyt. Debytantiksi yhtye kuulostaa jo tässä perin valmiilta. Silloin tavataan kysyä, että mitä te voitte enää jatkossa tehdä? Yeasayer saattaa periaatteessa voida tehdä mitä tahansa, paitsi rokkaamaan en usko bändistä olevan.
Äsken kuultiin jonkinlainen interluudi, jossa hoilattiin taas sanattomasti. Seuraava varsinainen biisi No Need To Worry alkaa käsitellyllä, monikerroksisella laululla, joka leijailee varsin minimalistisen syntikkataustan päällä. Ahaa, nyt taitaa lähteä. Eipä lähtenytkään. Hidas tempo säilyy, mutta rummut tulivat sentään mukaan. Onko tämä Yeasayerin magnum opus? Ilmeisesti ei, sillä himmailu jatkuu, ja oma mielenkiintoni herpaantuu. En pidä a cappella -musiikista, ja tässä mennään jo turhan lähelle sitä.
Mukaan tulee puhaltimia, ja lauluharmoniat ovat perin 60-lukua. Hahaa, hipit saatana! Vasta nyt Yeasayer tosiaan alkaa kuulostaa Montereyn ja Woodstockin välissä tehdyltä musiikilta. Saadaan jopa kitarasoolo, vaikka se ei olekaan hullumpi. Kuulen tässä kyllä jopa David Gilmouria, eikä sekään toki väärin ole. Mutta biisi päättyy ja joudun toteamaan, että hyvä eepos on ehkä hieman hukattu tässä, kun mahtipontisuus ei tunnu olevan Yeasayerin mielestä arvostettava ominaisuus.
Yeasayerilta voisi varmaankin kuunnella minkä tahansa yksittäisen kappaleen ja pitää sitä hyvänä, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä pahemmin nämä sekoittuvat toisiinsa. Yhtyeellä ei oikeastaan ole omaa soundia. Se ei kuulosta miltään muultakaan tietyltä jutulta, vaan enemmänkin miljoonan erillisen jutun likiarvolta. Mitä yhtyeen nimikin on tarkoittavinaan? "Jees-miestä", heh heh niin, mutta eikö tuo "yea"-muoto ole jonkinlaista vanhahtavaa englantia, ja eikö yhtye täten syyllisty kevyeen teennäisyyteen? No, onhan Vampire Weekend sentään vielä huonompi ja epärelevantimpi nimi.
Kesää odoteltiin aiemmin, nyt tulee sitten Wait for the Wintertime. Se alkaakin tämän levyn mittapuulla aika tummasävyisen jämäkästi, edelleen tosin itämaisia kuvioita hyödyntäen. Biisi rakentuu jonkin kitaransukuisen soittimen toistamalle simppelille riffille. Kaikkea muuta kivaa toki päällä ja taustalla. Hyvä biisi, paras sitten avauskolmikon. Lopultakin alkaa olla sitä mahtiponttakin tarpeeksi.
Tämä taisi olla ensimmäinen levyn biiseistä, jota voi kutsua elokuvalliseksi. Leffa olisi jonkinlainen Kaukoitä-versio Gladiaattorista ja biisi soisi sen hurmeisimmassa kohdassa. Hienoa!
Jäljellä on vielä kolme kappaletta. Worms menee aika haahuiluksi. On aikaa miettiä taiderokin syvintä olemusta. Itsehän olen aina suosinut enemmän taidepoppia. Se taas on simppeliä melodiamusiikkia, jossa tekstit, esiintyjien imago jne. tuovat kierrettä ja vievät kauemmas silkasta valtavirrasta. Taiderokkia soittavat tyypit saattavat olla muuten ihan tavallisia, mutta nuottiviivastonsa ne tuntevat. Vielä tässäkään vaiheessa All Hour Cymbalsia en tosiaankaan osaisi sanoa, mistä levy kertoo. Ja minkänäköiset tyypit tässä soittavat? Sitäkään en osaa kuvitella.
Viimeistään nyt 2000-luvulla kenellä tahansa musiikintekijällä on ammennettavanaan periaatteessa kaikki musiikki, mitä maailmassa on levylle laitettu sitten Edisonin päivien. Jotkut reagoivat tähän runsaudenpulaan Jay Reatardin tyyliin valitsemalla oman juttunsa ja pysymällä siinä. Toiset yrittävät kahmia isommalla kauhalla. Huomattakoon, että molemmilla metodeilla on saatu aikaan hyvää musiikkia. Yeasayerin kuunteleminen ei välttämättä ole sen palkitsevampaa kuin Reatardin, mutta tosiasiassa tämä levy on saavutuksena paljon kovempi, ja se kuinka paljon siitä pitää, riippuu vähän omista premisseistäkin.
Onhan nimittäin sanottava näin viimeisen biisin lähtiessä - yllättäen kelttiläishenkisesti - käyntiin, että Yeasayerin tyypit ovat selkeästi runkkareita ja instrumentinnäplääjiä, ja vuonna 1977 heidän päälleen olisi syljetty. Se olisi kuitenkin tehty vääristä syistä. Minusta All Hour Cymbals vaikuttaa kiinnostavalta ja kiehtovaltakin levyltä. Tyhjäkäyntiä on välillä, mutta merkittävä osa biiseistä vangitsee. Pahin ongelma on lievä akateeminen valjuus. Tämä on suoritusmusiikkia, ei vaan suoriteta sormet otelaudalla vaan kirjaston musiikkiosaston hyllyjen välissä nuuskien.
Päätösbiisi osoittautuu kelttiläis-itämaiseksi mantraksi, jonka intensiteettitaso kasvaa koko ajan. Lopulta liidilaulaja ottaa komennon. Samalla mantra pudotetaan arkipäivän tasolle. Joku jenkkipoika se siinä olikin. Ratkaisu saattaa olla tarkoituksellinen. Ovelia jätkiä.
Tämä esikoisalbumi on julkaistu jo vuonna 2007, joten perässähiihtäjiksi Yeasayeria ei voi luokitella, vaan se on ollut liikkeellä jopa mainittuja aikaisemmin. Vastaava kaupallinen menestys on tosin jäänyt saamatta. Kenties tämä johtuu siitä, että nettilähteissä All Hour Cymbalsia luonnehditaan monenkirjavaksi sekasotkuksi harmoniapoppia ja jos jonkinlaisia etnisiä virityksiä. Kuunnellaanpa sitten.
Liikkeelle lähdetään itämaisen kuuloisella sanattomalla laululla ja rytmillä, joka on kai "polyrytminen", mutta svengaava kuitenkin. Sitten alkaa laulaa pesunkestävä jenkki vähän Peter Gabrielia muistuttavalla äänensävyllä. Laulua on kaiutettu ja nähtävästi useita lauluraitoja samalta jätkältä laitettu päällekkäin. Soundi on avara, bassot silti pinnassa, kertosäkeentapainenkin kuullaan. Tämähän on hyvinkin omaperäisen ja toimivankin kuuloista musaa. Viime kädessä poppia, mutta sopivasti mielenkiintoista sellaista.
Mainittakoon, että Vampire Weekend ja varsinkin MGMT ovat mielestäni kevyesti ärsyttäviä orkestereita tietyn näsäviisautensa ja ironisen etäisyytensä takia. Yeasayerissa saattaisi olla enemmän potkua, aitoa eläytymistä. Kenties tässä uidaan syvemmissä vesissä. Toivottavasti.
Avausbiisin nimi oli Sunrise, mikä on ehkä vähän mahtipontista. Luonnonläheisissä tunnelmissa jatketaan, seuraa Wait For The Summer. Sen alussa kuullaan sämplättyjä sekalaisia ääniä ja edellistä biisiä etnisemmän kuuloista laulua. Ilmeisesti tämä ei ollutkaan pelkkä intro, vaan kappale jatkuu samaan malliin. Alkaa sieltä vähitellen jotain rakennettakin hahmottua. Taustalla kilkkaa jokin helistin tarttuvaa rytmiä. Itse asiassa yksittäisten instrumentaatioiden luetteleminen taitaa olla aika lailla turhaa. Nyt ei todellakaan kuunnella Jay Reatardia: äänikuvassa sattuu ja tapahtuu koko ajan. En uskalla edes arvailla, mitä kaikkia soittimia tähän yhteenkin biisiin on ängetty.
Yeasayerin musiikissa on jotain hypnoottista. Tätä pitäisi kuunnella kuulokkeilla, mutta missä? Pimeän Suomen halki kiitävä Intercity-juna tuntuisi äkkiä ajateltuna väärältä paikalta. Lenkkeilystäkään tuskin tulisi mitään. Ehkä kesäisinä iltoina tässä kotikoneen ääressä, sisäpihan eurooppalaistyylistä pensastoa silmäillen. Odottaen, että puskien seasta loikkii tiikereitä.
Mitä yhtye mahtaa hakea musiikillaan? Ilmeisesti ainakin silkkaa musiikillista vaikuttavuutta - herättää kuulijassa ihmetyksen sekaista kunnioitusta taitavuudellaan ja innovatiivisuudellaan. Kahden ekan biisin tunnelmat ovat mietteliäitä, mutta optimistisia. Periaatteessa tämä on hippeilyä, mutta niin oli Incredible String Bandkin, ja sehän oli hyvä orkesteri.
Lukemani mukaan nyt kuultava 2080 oli se blogihitti, joka toi Yeasayerin trendipettereiden tietoisuuteen. Alun bassokuviossa on lievä aavistus post punkkia, mutta pian tämäkin kappale karkaa omille teilleen. Edeltäviä johdonmukaisemmin se silti etenee, mutta ei silti ole mikään hitti, ellei nyt sitten "indie-hitti". Nostattava kertosäe kuullaan. Huomaan, etten jaksa kiinnittää sanoituksiin juuri huomiota. Niissä tuskin esitetään viiltävän älyllisiä näkemyksiä ihmissuhteista tai maailman menosta. Onpahan jonkinlaista tilapäärunoutta tämän musiikin tarkoitusperiä palvelemaan.
Nyt vilahti jo lapsikuorokin jossain. Se oli arvattavissa. Yeasayer on epäilemättä juuri sellainen bändi, joka hyödyntää lapsikuoroa.
Nelosbiisin alussa on sekä orienttia että Afrikkaa, molemmista on aavistuksia saatu jo tätä ennenkin. Onko tämä kuvitteellista maailmanmusiikkia, kuten vaikkapa Alamaailman Vasarat? Luulisin kuitenkin, että itämaisia skaaloja ja afrorytmejä on käytetty tässä sen takia, että ne kuulostavat hyvältä. Onneksi niitä ei ole toistaiseksi käytetty päälleliimatusti. Cocktailissa on niin paljon aineksia, ettei minkään yksittäisen asian rippaamisesta tule mieleen syytellä.
Pikkuisen alkaa meno laimeta tässä nelosbiisissä. Kai se on oikeasti vähän epämääräisempi kuin avauskolmikko, tai sitten soundi ei enää kiehdo yllättävyydellään.
Tämähän on siis Yeasayerin esikoisalbumi. Kakkonen ilmestyy kohta, sen kerrotaan vuotaneen jo nettiin, mutta arvioita siitä ei ole vielä näkynyt. Debytantiksi yhtye kuulostaa jo tässä perin valmiilta. Silloin tavataan kysyä, että mitä te voitte enää jatkossa tehdä? Yeasayer saattaa periaatteessa voida tehdä mitä tahansa, paitsi rokkaamaan en usko bändistä olevan.
Äsken kuultiin jonkinlainen interluudi, jossa hoilattiin taas sanattomasti. Seuraava varsinainen biisi No Need To Worry alkaa käsitellyllä, monikerroksisella laululla, joka leijailee varsin minimalistisen syntikkataustan päällä. Ahaa, nyt taitaa lähteä. Eipä lähtenytkään. Hidas tempo säilyy, mutta rummut tulivat sentään mukaan. Onko tämä Yeasayerin magnum opus? Ilmeisesti ei, sillä himmailu jatkuu, ja oma mielenkiintoni herpaantuu. En pidä a cappella -musiikista, ja tässä mennään jo turhan lähelle sitä.
Mukaan tulee puhaltimia, ja lauluharmoniat ovat perin 60-lukua. Hahaa, hipit saatana! Vasta nyt Yeasayer tosiaan alkaa kuulostaa Montereyn ja Woodstockin välissä tehdyltä musiikilta. Saadaan jopa kitarasoolo, vaikka se ei olekaan hullumpi. Kuulen tässä kyllä jopa David Gilmouria, eikä sekään toki väärin ole. Mutta biisi päättyy ja joudun toteamaan, että hyvä eepos on ehkä hieman hukattu tässä, kun mahtipontisuus ei tunnu olevan Yeasayerin mielestä arvostettava ominaisuus.
Yeasayerilta voisi varmaankin kuunnella minkä tahansa yksittäisen kappaleen ja pitää sitä hyvänä, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä pahemmin nämä sekoittuvat toisiinsa. Yhtyeellä ei oikeastaan ole omaa soundia. Se ei kuulosta miltään muultakaan tietyltä jutulta, vaan enemmänkin miljoonan erillisen jutun likiarvolta. Mitä yhtyeen nimikin on tarkoittavinaan? "Jees-miestä", heh heh niin, mutta eikö tuo "yea"-muoto ole jonkinlaista vanhahtavaa englantia, ja eikö yhtye täten syyllisty kevyeen teennäisyyteen? No, onhan Vampire Weekend sentään vielä huonompi ja epärelevantimpi nimi.
Kesää odoteltiin aiemmin, nyt tulee sitten Wait for the Wintertime. Se alkaakin tämän levyn mittapuulla aika tummasävyisen jämäkästi, edelleen tosin itämaisia kuvioita hyödyntäen. Biisi rakentuu jonkin kitaransukuisen soittimen toistamalle simppelille riffille. Kaikkea muuta kivaa toki päällä ja taustalla. Hyvä biisi, paras sitten avauskolmikon. Lopultakin alkaa olla sitä mahtiponttakin tarpeeksi.
Tämä taisi olla ensimmäinen levyn biiseistä, jota voi kutsua elokuvalliseksi. Leffa olisi jonkinlainen Kaukoitä-versio Gladiaattorista ja biisi soisi sen hurmeisimmassa kohdassa. Hienoa!
Jäljellä on vielä kolme kappaletta. Worms menee aika haahuiluksi. On aikaa miettiä taiderokin syvintä olemusta. Itsehän olen aina suosinut enemmän taidepoppia. Se taas on simppeliä melodiamusiikkia, jossa tekstit, esiintyjien imago jne. tuovat kierrettä ja vievät kauemmas silkasta valtavirrasta. Taiderokkia soittavat tyypit saattavat olla muuten ihan tavallisia, mutta nuottiviivastonsa ne tuntevat. Vielä tässäkään vaiheessa All Hour Cymbalsia en tosiaankaan osaisi sanoa, mistä levy kertoo. Ja minkänäköiset tyypit tässä soittavat? Sitäkään en osaa kuvitella.
Viimeistään nyt 2000-luvulla kenellä tahansa musiikintekijällä on ammennettavanaan periaatteessa kaikki musiikki, mitä maailmassa on levylle laitettu sitten Edisonin päivien. Jotkut reagoivat tähän runsaudenpulaan Jay Reatardin tyyliin valitsemalla oman juttunsa ja pysymällä siinä. Toiset yrittävät kahmia isommalla kauhalla. Huomattakoon, että molemmilla metodeilla on saatu aikaan hyvää musiikkia. Yeasayerin kuunteleminen ei välttämättä ole sen palkitsevampaa kuin Reatardin, mutta tosiasiassa tämä levy on saavutuksena paljon kovempi, ja se kuinka paljon siitä pitää, riippuu vähän omista premisseistäkin.
Onhan nimittäin sanottava näin viimeisen biisin lähtiessä - yllättäen kelttiläishenkisesti - käyntiin, että Yeasayerin tyypit ovat selkeästi runkkareita ja instrumentinnäplääjiä, ja vuonna 1977 heidän päälleen olisi syljetty. Se olisi kuitenkin tehty vääristä syistä. Minusta All Hour Cymbals vaikuttaa kiinnostavalta ja kiehtovaltakin levyltä. Tyhjäkäyntiä on välillä, mutta merkittävä osa biiseistä vangitsee. Pahin ongelma on lievä akateeminen valjuus. Tämä on suoritusmusiikkia, ei vaan suoriteta sormet otelaudalla vaan kirjaston musiikkiosaston hyllyjen välissä nuuskien.
Päätösbiisi osoittautuu kelttiläis-itämaiseksi mantraksi, jonka intensiteettitaso kasvaa koko ajan. Lopulta liidilaulaja ottaa komennon. Samalla mantra pudotetaan arkipäivän tasolle. Joku jenkkipoika se siinä olikin. Ratkaisu saattaa olla tarkoituksellinen. Ovelia jätkiä.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Jay Reatard: Blood Visions
Yhteensattuman myötä blogissa käsitellään ensimmäisenä artistia, jonka toistaiseksi selvittämättä oleva kuolema puhutti rokkikansaa vain pari päivää sitten. Jay Reatard ehti oikeastaan tulla laajemmalle yleisölle tutuksi vasta viimeisinä aikoinaan. 29-vuotiaana kuollut mies oli kuitenkin aloittanut levytysuransa teini-ikäisenä garagerock-ihmelapsena jo 90-luvun puolella.
The Reatardsin ja Wikipedian perusteella noin tuhannen muun bändin kanssa levyttänyt mies nautti mainetta huumehuuruisena hurjimuksena, jonka musiikkikin oli asiaankuuluvan suttuista ja sotkuista. Tämän vuonna 2006 julkaistun ensimmäisen soololevynsä myötä hänen sanotaan "seestyneen". Tosin levyn kannessa hän seisoo punaisissa kalsareissa tekoverilammikon keskellä.
Itselleni Reatardin musiikki on aiemmin tuttua vain jonkun yksittäisen pikaisen Spotify-pyöräytyksen verran. Ennakkoasenteita on, koska kaikenlaiset Kallion punkkarit tuntuvat häntä palvovan. Lähdetäänpä siis testaamaan.
Biisilistaa katselemalla käy heti ilmi ainakin se, että progea tämä ei ole: biisit ovat lyhyitä, pariminuuttisia tai vieläkin lyhyempiä. Levyn avaa nimibiisi, joka kuulostaa itse asiassa aika 60-lukuiselta, tosin nopeammalla tempolla kuin The Wholla ikinä. Kitarat sahaavat ihan toimivia juttuja, rumpali hakkaa energisesti, Reatard laulaa amerikkalaisen indierokkarin tapaan hoilottaen. Kakkosbiisissä tempo vaan kiihtyy. Laulu menee jo punkmaiseksi melodiattomaksi hokemiseksi.
Kolmosbiisissä lauletaan: "So easy when your friends are dead." On vaikea päätellä, kertooko tämä tekijän nihilismistä. Musiikki ainakin kertoo halusta rokata. Kolmeen ekaan biisiin on kulunut alle 4 minuuttia. Seuraavana kuultava My Shadow onkin sitten yhtä pitkä kuin ne yhteensä. Siinä onkin jo eri tavalla melodinen kertosäe, vaikka kertsin jälkeen Reatard karjuukin biisin nimeä aggressiivisesti.
Tässä kohtaa on jo aikaa vähän miettiä kuulemaansa. Reatard tuntuu edustavan tyylipuhtaasti tiettyä rock-koulukuntaa, jonka makumieltymykset pääsivät 2000-luvun alussa osaksi valtavirtaa. Tämän koulukunnan mukaan 60-luvun autotallirock ja klassinen punk ovat sitä oikeaa rockmusiikkia, ja soundin pitää olla rupinen. Myös Strokesin kaikuja on kuultavissa. Epäilemättä tuon yhtyeen hyödyntämillä kitarajutuilla on omat esikuvansa, mutta nimenomaan kitaroiden osalta Blood Visions kuulostaa kyllä Is This Itiltä. Musa vaan on raivokkaampaa, vähemmän itsetietoisesti coolia, jotenkin eteenpäin kallistuvaa. Varmasti se toimisi livetilanteessa, jos kestäisi niitä ihmisiä, jotka ovat saapuneet samalle keikalle.
Reatardin diggailussa on nimittäin väistämättä annos rappioromantiikan ihailua, joka miehen kuoleman myötä tulee nyt entisestään voimistumaan - jos ja kun päihteiden käytöllä oli siinä roolinsa. Tämän alan muusikolle on aina eduksi elää vaarallista elämää, sehän saa musiikinkin kuulostamaan vaarallisemmalta.
Seiskabiisi Oh It's Such a Shame on siinä mielessä tyypillinen, ettei se ihan lunasta tarttuvan intron asettamia odotuksia. Joku ainesosa tästä puuttuu: kunnollinen kertsi, omaperäinen musiikillinen elementti, korvakuuloltakin vangitseva lyyrinen sisältö. Tässä "vaan rokataan". Sehän onkin tällaisen musan ystävien mielestä pääasia, mutta meikäläiselle se ei ole oikein ikinä riittänyt.
Hyväksi asiaksi Reatardin levyllä voidaan laskea se, ettei touhu ole kuitenkaan kovin laskelmoidun oloista. Monet tämän alan bändithän pusertavat biisinsä automaattisesti kolmen minuutin hittimuottiin. Jo pelkästään se, että kappale saattaakin olla minuutissa ohi, tuo touhuun tiettyä myönteistä arvaamattomuutta. Kuulostaa siltä, että muusikot ovat menneet kellarikämpälle ja ihan vaan soittaneet biisinsä läpi.
Herra Reatard itse ei kyllä kuulosta kovin arvaamattomalta tai edes karismaattiselta. Laulu on ajettu lähes kauttaaltaan (taas Strokesista muistuttavan) megafoniefektin läpi. Siltä ainakin kuulostaa. Kokemuksia on ehkä takana, mutta persoonallista karismaa niistä ei ole syntynyt.
Ei synny selvää kuvaa siitä, mistä tällä levyllä lauletaan. Hallitseva tunnetila vaikuttaisi olevan jonkinlainen uhmamieli ja jämäkkä oman reviirin puolustaminen. Jotain sellaista me vs. muut -meininkiä tässä kai on.
Hei, We Who Wait taitaa olla tähän asti paras biisi! Jotenkin dramaattisemmalta ja painokkaammalta se kuulostaa kuin muut. Lopussa kuullaan levyn kiinnostavinta kitarointia. Kahteen minuuttiin sekin on saatu mahtumaan.
Vaikka Reatard on valinnut taiteilijanimensä hyvin nuorena, kertoo se ehkä jotain olennaista hänen ja kaltaistensa musiikillisesta ajattelusta. On kova juttu olla jälkeenjäänyt. Paljon kovempi juttu kuin olla esimerkiksi älyllinen. Tämä nyt on tietysti asioiden yksinkertaistamista, koska nimen on varmaankin tarkoitus olla ironinen. Tosiasiassa tämä musiikki ei kuulosta erityisen tyhmältä, kevyesti putkinäköiseltä kylläkin.
Ollaan kolmanneksi viimeisessä biisissä, eikä Blood Visions ole vielä onnistunut yllättämään kertaakaan. Ihan hyvälle mielelle sen kuuntelemisesta on kuitenkin tullut. Ajatus tällaisen musiikin nauttimisesta jatkuvasti ja suurina ajatuksina tuntuu kyllä edelleen absurdilta.
Jos tämä on jo seestynyttä Reatardia, miehen varhaisemmat tuotokset mahtavat olla aikamoista paukutusta. Tavallaan tämä kama taitaisi toimia vielä karummassa muodossa paremmin. Miten kuulostaa rankalta on tietysti ikuinen dilemma. Kyllä vaarantunteen täytyy lähteä sisältäsi - lopultahan rokki on vaan rokkia, ja huumeisiin kuoleminenkin sinänsä merkityksetön joskin traaginen ihmiskohtalo muiden joukossa.
Viimeinen biisi on toinen kahdesta yli kolmeminuuttisesta, mutta stereotyyppinen balladi se ei ole. Samaa kamaa kuin edeltävätkin. Ehkä vähän psykedeelisempää jumitusta tulee mukaan.
Perushyvä rokkilevy, parempi kuin Flaming Sideburns, huonompi kuin White Stripes. Ei tällaisesta vielä kannattaisi kylillä asti huudella, mutta ymmärrän kohtalaisen hyvin, miksi ne Kallion punkkarit Reatardia hehkuttavat.
The Reatardsin ja Wikipedian perusteella noin tuhannen muun bändin kanssa levyttänyt mies nautti mainetta huumehuuruisena hurjimuksena, jonka musiikkikin oli asiaankuuluvan suttuista ja sotkuista. Tämän vuonna 2006 julkaistun ensimmäisen soololevynsä myötä hänen sanotaan "seestyneen". Tosin levyn kannessa hän seisoo punaisissa kalsareissa tekoverilammikon keskellä.
Itselleni Reatardin musiikki on aiemmin tuttua vain jonkun yksittäisen pikaisen Spotify-pyöräytyksen verran. Ennakkoasenteita on, koska kaikenlaiset Kallion punkkarit tuntuvat häntä palvovan. Lähdetäänpä siis testaamaan.
Biisilistaa katselemalla käy heti ilmi ainakin se, että progea tämä ei ole: biisit ovat lyhyitä, pariminuuttisia tai vieläkin lyhyempiä. Levyn avaa nimibiisi, joka kuulostaa itse asiassa aika 60-lukuiselta, tosin nopeammalla tempolla kuin The Wholla ikinä. Kitarat sahaavat ihan toimivia juttuja, rumpali hakkaa energisesti, Reatard laulaa amerikkalaisen indierokkarin tapaan hoilottaen. Kakkosbiisissä tempo vaan kiihtyy. Laulu menee jo punkmaiseksi melodiattomaksi hokemiseksi.
Kolmosbiisissä lauletaan: "So easy when your friends are dead." On vaikea päätellä, kertooko tämä tekijän nihilismistä. Musiikki ainakin kertoo halusta rokata. Kolmeen ekaan biisiin on kulunut alle 4 minuuttia. Seuraavana kuultava My Shadow onkin sitten yhtä pitkä kuin ne yhteensä. Siinä onkin jo eri tavalla melodinen kertosäe, vaikka kertsin jälkeen Reatard karjuukin biisin nimeä aggressiivisesti.
Tässä kohtaa on jo aikaa vähän miettiä kuulemaansa. Reatard tuntuu edustavan tyylipuhtaasti tiettyä rock-koulukuntaa, jonka makumieltymykset pääsivät 2000-luvun alussa osaksi valtavirtaa. Tämän koulukunnan mukaan 60-luvun autotallirock ja klassinen punk ovat sitä oikeaa rockmusiikkia, ja soundin pitää olla rupinen. Myös Strokesin kaikuja on kuultavissa. Epäilemättä tuon yhtyeen hyödyntämillä kitarajutuilla on omat esikuvansa, mutta nimenomaan kitaroiden osalta Blood Visions kuulostaa kyllä Is This Itiltä. Musa vaan on raivokkaampaa, vähemmän itsetietoisesti coolia, jotenkin eteenpäin kallistuvaa. Varmasti se toimisi livetilanteessa, jos kestäisi niitä ihmisiä, jotka ovat saapuneet samalle keikalle.
Reatardin diggailussa on nimittäin väistämättä annos rappioromantiikan ihailua, joka miehen kuoleman myötä tulee nyt entisestään voimistumaan - jos ja kun päihteiden käytöllä oli siinä roolinsa. Tämän alan muusikolle on aina eduksi elää vaarallista elämää, sehän saa musiikinkin kuulostamaan vaarallisemmalta.
Seiskabiisi Oh It's Such a Shame on siinä mielessä tyypillinen, ettei se ihan lunasta tarttuvan intron asettamia odotuksia. Joku ainesosa tästä puuttuu: kunnollinen kertsi, omaperäinen musiikillinen elementti, korvakuuloltakin vangitseva lyyrinen sisältö. Tässä "vaan rokataan". Sehän onkin tällaisen musan ystävien mielestä pääasia, mutta meikäläiselle se ei ole oikein ikinä riittänyt.
Hyväksi asiaksi Reatardin levyllä voidaan laskea se, ettei touhu ole kuitenkaan kovin laskelmoidun oloista. Monet tämän alan bändithän pusertavat biisinsä automaattisesti kolmen minuutin hittimuottiin. Jo pelkästään se, että kappale saattaakin olla minuutissa ohi, tuo touhuun tiettyä myönteistä arvaamattomuutta. Kuulostaa siltä, että muusikot ovat menneet kellarikämpälle ja ihan vaan soittaneet biisinsä läpi.
Herra Reatard itse ei kyllä kuulosta kovin arvaamattomalta tai edes karismaattiselta. Laulu on ajettu lähes kauttaaltaan (taas Strokesista muistuttavan) megafoniefektin läpi. Siltä ainakin kuulostaa. Kokemuksia on ehkä takana, mutta persoonallista karismaa niistä ei ole syntynyt.
Ei synny selvää kuvaa siitä, mistä tällä levyllä lauletaan. Hallitseva tunnetila vaikuttaisi olevan jonkinlainen uhmamieli ja jämäkkä oman reviirin puolustaminen. Jotain sellaista me vs. muut -meininkiä tässä kai on.
Hei, We Who Wait taitaa olla tähän asti paras biisi! Jotenkin dramaattisemmalta ja painokkaammalta se kuulostaa kuin muut. Lopussa kuullaan levyn kiinnostavinta kitarointia. Kahteen minuuttiin sekin on saatu mahtumaan.
Vaikka Reatard on valinnut taiteilijanimensä hyvin nuorena, kertoo se ehkä jotain olennaista hänen ja kaltaistensa musiikillisesta ajattelusta. On kova juttu olla jälkeenjäänyt. Paljon kovempi juttu kuin olla esimerkiksi älyllinen. Tämä nyt on tietysti asioiden yksinkertaistamista, koska nimen on varmaankin tarkoitus olla ironinen. Tosiasiassa tämä musiikki ei kuulosta erityisen tyhmältä, kevyesti putkinäköiseltä kylläkin.
Ollaan kolmanneksi viimeisessä biisissä, eikä Blood Visions ole vielä onnistunut yllättämään kertaakaan. Ihan hyvälle mielelle sen kuuntelemisesta on kuitenkin tullut. Ajatus tällaisen musiikin nauttimisesta jatkuvasti ja suurina ajatuksina tuntuu kyllä edelleen absurdilta.
Jos tämä on jo seestynyttä Reatardia, miehen varhaisemmat tuotokset mahtavat olla aikamoista paukutusta. Tavallaan tämä kama taitaisi toimia vielä karummassa muodossa paremmin. Miten kuulostaa rankalta on tietysti ikuinen dilemma. Kyllä vaarantunteen täytyy lähteä sisältäsi - lopultahan rokki on vaan rokkia, ja huumeisiin kuoleminenkin sinänsä merkityksetön joskin traaginen ihmiskohtalo muiden joukossa.
Viimeinen biisi on toinen kahdesta yli kolmeminuuttisesta, mutta stereotyyppinen balladi se ei ole. Samaa kamaa kuin edeltävätkin. Ehkä vähän psykedeelisempää jumitusta tulee mukaan.
Perushyvä rokkilevy, parempi kuin Flaming Sideburns, huonompi kuin White Stripes. Ei tällaisesta vielä kannattaisi kylillä asti huudella, mutta ymmärrän kohtalaisen hyvin, miksi ne Kallion punkkarit Reatardia hehkuttavat.
Johdanto
Tämän blogin perusidea on seuraava: käyn läpi Pitchfork-nettisivuston valitsemaa 2000-luvun parhaiden albumien listaa ja kirjoitan kuuntelemistani levyistä. Koko lista löytyy osoitteesta http://pitchfork.com/p2k/.
Koska teen tätä omaksikin viihteekseni, päätin etten vaivaudu metsästämään joka ikistä albumia kiven ja kannon takaa. Kirjoitan siis niistä levyistä, jotka löytyvät Spotifysta, jotka itse omistan tai jotka ovat muuten helposti saatavillani.
Lähtökohdat ovat seuraavat: Olen itse aktiivinen populaarimusiikin kuuntelija, mutta ainakin ennakkoon olettaisin makuni olevan melko valtavirtainen indie-nörttien raamattuna tunnettuun Pitchforkiin verrattuna. Osaltaan tämä blogi onkin löytöretkeilyä: olen täysin valmistautunut ihmettelemään nörttien makumieltymyksiä, kritisoimaankin niitä, mutta myös ilahtumaan, jos jokin itselleni tuntematon kiekko räjäyttääkin tajunnan.
Entuudestaan tuntemattomien levyjen kohdalla noudatan sitä periaatetta, että kuuntelen levyn aina kahdesti ja kirjoitan blogimerkinnän jälkimmäisen kuuntelun aikana. Tutuimmatkin levyt kuuntelen ainakin kirjoitustyön taustamusiikiksi. Teksteistä tulee tietysti käymään ilmi, mikä on entuudestaan suhteeni mihinkin levyyn. Tekstit eivät ole varsinaisia levyarvioita, vaan subjektiivisia mietelmiä, joiden tyyli ja sisältö saattaa vaihdella huomattavastikin puheena olevasta levystä riippuen.
Kunnianhimoinen toiveeni on, että kun lista on käyty läpi, tulee blogiarkisto muodostamaan eräänlaisen subjektiivisen katsauksen 2000-luvun popmusiikin ilmiöihin.
Kirjoitan näitä säännöllisen epäsäännöllisesti, en todellakaan päivittäin. Kommentointi vastaväitteitä myöten on luvallista ja suotavaa.
Koska teen tätä omaksikin viihteekseni, päätin etten vaivaudu metsästämään joka ikistä albumia kiven ja kannon takaa. Kirjoitan siis niistä levyistä, jotka löytyvät Spotifysta, jotka itse omistan tai jotka ovat muuten helposti saatavillani.
Lähtökohdat ovat seuraavat: Olen itse aktiivinen populaarimusiikin kuuntelija, mutta ainakin ennakkoon olettaisin makuni olevan melko valtavirtainen indie-nörttien raamattuna tunnettuun Pitchforkiin verrattuna. Osaltaan tämä blogi onkin löytöretkeilyä: olen täysin valmistautunut ihmettelemään nörttien makumieltymyksiä, kritisoimaankin niitä, mutta myös ilahtumaan, jos jokin itselleni tuntematon kiekko räjäyttääkin tajunnan.
Entuudestaan tuntemattomien levyjen kohdalla noudatan sitä periaatetta, että kuuntelen levyn aina kahdesti ja kirjoitan blogimerkinnän jälkimmäisen kuuntelun aikana. Tutuimmatkin levyt kuuntelen ainakin kirjoitustyön taustamusiikiksi. Teksteistä tulee tietysti käymään ilmi, mikä on entuudestaan suhteeni mihinkin levyyn. Tekstit eivät ole varsinaisia levyarvioita, vaan subjektiivisia mietelmiä, joiden tyyli ja sisältö saattaa vaihdella huomattavastikin puheena olevasta levystä riippuen.
Kunnianhimoinen toiveeni on, että kun lista on käyty läpi, tulee blogiarkisto muodostamaan eräänlaisen subjektiivisen katsauksen 2000-luvun popmusiikin ilmiöihin.
Kirjoitan näitä säännöllisen epäsäännöllisesti, en todellakaan päivittäin. Kommentointi vastaväitteitä myöten on luvallista ja suotavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
