Yeasayer: All Hour Cymbals

Autotallirokin jälkeen on vuorossa albumillinen jotain mitä ilmeisimmin paljon daideellisempaa ja hienoperseisempää. Ennen tätä blogiprojektia Yeasayer oli minulle vain nimenä tuttu, mutta sehän luetaan näihin Brooklynin trendiaallon bändeihin Vampire Weekendin ja MGMT:n ohella.

Tämä esikoisalbumi on julkaistu jo vuonna 2007, joten perässähiihtäjiksi Yeasayeria ei voi luokitella, vaan se on ollut liikkeellä jopa mainittuja aikaisemmin. Vastaava kaupallinen menestys on tosin jäänyt saamatta. Kenties tämä johtuu siitä, että nettilähteissä All Hour Cymbalsia luonnehditaan monenkirjavaksi sekasotkuksi harmoniapoppia ja jos jonkinlaisia etnisiä virityksiä. Kuunnellaanpa sitten.

Liikkeelle lähdetään itämaisen kuuloisella sanattomalla laululla ja rytmillä, joka on kai "polyrytminen", mutta svengaava kuitenkin. Sitten alkaa laulaa pesunkestävä jenkki vähän Peter Gabrielia muistuttavalla äänensävyllä. Laulua on kaiutettu ja nähtävästi useita lauluraitoja samalta jätkältä laitettu päällekkäin. Soundi on avara, bassot silti pinnassa, kertosäkeentapainenkin kuullaan. Tämähän on hyvinkin omaperäisen ja toimivankin kuuloista musaa. Viime kädessä poppia, mutta sopivasti mielenkiintoista sellaista.

Mainittakoon, että Vampire Weekend ja varsinkin MGMT ovat mielestäni kevyesti ärsyttäviä orkestereita tietyn näsäviisautensa ja ironisen etäisyytensä takia. Yeasayerissa saattaisi olla enemmän potkua, aitoa eläytymistä. Kenties tässä uidaan syvemmissä vesissä. Toivottavasti.

Avausbiisin nimi oli Sunrise, mikä on ehkä vähän mahtipontista. Luonnonläheisissä tunnelmissa jatketaan, seuraa Wait For The Summer. Sen alussa kuullaan sämplättyjä sekalaisia ääniä ja edellistä biisiä etnisemmän kuuloista laulua. Ilmeisesti tämä ei ollutkaan pelkkä intro, vaan kappale jatkuu samaan malliin. Alkaa sieltä vähitellen jotain rakennettakin hahmottua. Taustalla kilkkaa jokin helistin tarttuvaa rytmiä. Itse asiassa yksittäisten instrumentaatioiden luetteleminen taitaa olla aika lailla turhaa. Nyt ei todellakaan kuunnella Jay Reatardia: äänikuvassa sattuu ja tapahtuu koko ajan. En uskalla edes arvailla, mitä kaikkia soittimia tähän yhteenkin biisiin on ängetty.

Yeasayerin musiikissa on jotain hypnoottista. Tätä pitäisi kuunnella kuulokkeilla, mutta missä? Pimeän Suomen halki kiitävä Intercity-juna tuntuisi äkkiä ajateltuna väärältä paikalta. Lenkkeilystäkään tuskin tulisi mitään. Ehkä kesäisinä iltoina tässä kotikoneen ääressä, sisäpihan eurooppalaistyylistä pensastoa silmäillen. Odottaen, että puskien seasta loikkii tiikereitä.

Mitä yhtye mahtaa hakea musiikillaan? Ilmeisesti ainakin silkkaa musiikillista vaikuttavuutta - herättää kuulijassa ihmetyksen sekaista kunnioitusta taitavuudellaan ja innovatiivisuudellaan. Kahden ekan biisin tunnelmat ovat mietteliäitä, mutta optimistisia. Periaatteessa tämä on hippeilyä, mutta niin oli Incredible String Bandkin, ja sehän oli hyvä orkesteri.

Lukemani mukaan nyt kuultava 2080 oli se blogihitti, joka toi Yeasayerin trendipettereiden tietoisuuteen. Alun bassokuviossa on lievä aavistus post punkkia, mutta pian tämäkin kappale karkaa omille teilleen. Edeltäviä johdonmukaisemmin se silti etenee, mutta ei silti ole mikään hitti, ellei nyt sitten "indie-hitti". Nostattava kertosäe kuullaan. Huomaan, etten jaksa kiinnittää sanoituksiin juuri huomiota. Niissä tuskin esitetään viiltävän älyllisiä näkemyksiä ihmissuhteista tai maailman menosta. Onpahan jonkinlaista tilapäärunoutta tämän musiikin tarkoitusperiä palvelemaan.

Nyt vilahti jo lapsikuorokin jossain. Se oli arvattavissa. Yeasayer on epäilemättä juuri sellainen bändi, joka hyödyntää lapsikuoroa.

Nelosbiisin alussa on sekä orienttia että Afrikkaa, molemmista on aavistuksia saatu jo tätä ennenkin. Onko tämä kuvitteellista maailmanmusiikkia, kuten vaikkapa Alamaailman Vasarat? Luulisin kuitenkin, että itämaisia skaaloja ja afrorytmejä on käytetty tässä sen takia, että ne kuulostavat hyvältä. Onneksi niitä ei ole toistaiseksi käytetty päälleliimatusti. Cocktailissa on niin paljon aineksia, ettei minkään yksittäisen asian rippaamisesta tule mieleen syytellä.

Pikkuisen alkaa meno laimeta tässä nelosbiisissä. Kai se on oikeasti vähän epämääräisempi kuin avauskolmikko, tai sitten soundi ei enää kiehdo yllättävyydellään.

Tämähän on siis Yeasayerin esikoisalbumi. Kakkonen ilmestyy kohta, sen kerrotaan vuotaneen jo nettiin, mutta arvioita siitä ei ole vielä näkynyt. Debytantiksi yhtye kuulostaa jo tässä perin valmiilta. Silloin tavataan kysyä, että mitä te voitte enää jatkossa tehdä? Yeasayer saattaa periaatteessa voida tehdä mitä tahansa, paitsi rokkaamaan en usko bändistä olevan.

Äsken kuultiin jonkinlainen interluudi, jossa hoilattiin taas sanattomasti. Seuraava varsinainen biisi No Need To Worry alkaa käsitellyllä, monikerroksisella laululla, joka leijailee varsin minimalistisen syntikkataustan päällä. Ahaa, nyt taitaa lähteä. Eipä lähtenytkään. Hidas tempo säilyy, mutta rummut tulivat sentään mukaan. Onko tämä Yeasayerin magnum opus? Ilmeisesti ei, sillä himmailu jatkuu, ja oma mielenkiintoni herpaantuu. En pidä a cappella -musiikista, ja tässä mennään jo turhan lähelle sitä.

Mukaan tulee puhaltimia, ja lauluharmoniat ovat perin 60-lukua. Hahaa, hipit saatana! Vasta nyt Yeasayer tosiaan alkaa kuulostaa Montereyn ja Woodstockin välissä tehdyltä musiikilta. Saadaan jopa kitarasoolo, vaikka se ei olekaan hullumpi. Kuulen tässä kyllä jopa David Gilmouria, eikä sekään toki väärin ole. Mutta biisi päättyy ja joudun toteamaan, että hyvä eepos on ehkä hieman hukattu tässä, kun mahtipontisuus ei tunnu olevan Yeasayerin mielestä arvostettava ominaisuus.

Yeasayerilta voisi varmaankin kuunnella minkä tahansa yksittäisen kappaleen ja pitää sitä hyvänä, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä pahemmin nämä sekoittuvat toisiinsa. Yhtyeellä ei oikeastaan ole omaa soundia. Se ei kuulosta miltään muultakaan tietyltä jutulta, vaan enemmänkin miljoonan erillisen jutun likiarvolta. Mitä yhtyeen nimikin on tarkoittavinaan? "Jees-miestä", heh heh niin, mutta eikö tuo "yea"-muoto ole jonkinlaista vanhahtavaa englantia, ja eikö yhtye täten syyllisty kevyeen teennäisyyteen? No, onhan Vampire Weekend sentään vielä huonompi ja epärelevantimpi nimi.

Kesää odoteltiin aiemmin, nyt tulee sitten Wait for the Wintertime. Se alkaakin tämän levyn mittapuulla aika tummasävyisen jämäkästi, edelleen tosin itämaisia kuvioita hyödyntäen. Biisi rakentuu jonkin kitaransukuisen soittimen toistamalle simppelille riffille. Kaikkea muuta kivaa toki päällä ja taustalla. Hyvä biisi, paras sitten avauskolmikon. Lopultakin alkaa olla sitä mahtiponttakin tarpeeksi.

Tämä taisi olla ensimmäinen levyn biiseistä, jota voi kutsua elokuvalliseksi. Leffa olisi jonkinlainen Kaukoitä-versio Gladiaattorista ja biisi soisi sen hurmeisimmassa kohdassa. Hienoa!

Jäljellä on vielä kolme kappaletta. Worms menee aika haahuiluksi. On aikaa miettiä taiderokin syvintä olemusta. Itsehän olen aina suosinut enemmän taidepoppia. Se taas on simppeliä melodiamusiikkia, jossa tekstit, esiintyjien imago jne. tuovat kierrettä ja vievät kauemmas silkasta valtavirrasta. Taiderokkia soittavat tyypit saattavat olla muuten ihan tavallisia, mutta nuottiviivastonsa ne tuntevat. Vielä tässäkään vaiheessa All Hour Cymbalsia en tosiaankaan osaisi sanoa, mistä levy kertoo. Ja minkänäköiset tyypit tässä soittavat? Sitäkään en osaa kuvitella.

Viimeistään nyt 2000-luvulla kenellä tahansa musiikintekijällä on ammennettavanaan periaatteessa kaikki musiikki, mitä maailmassa on levylle laitettu sitten Edisonin päivien. Jotkut reagoivat tähän runsaudenpulaan Jay Reatardin tyyliin valitsemalla oman juttunsa ja pysymällä siinä. Toiset yrittävät kahmia isommalla kauhalla. Huomattakoon, että molemmilla metodeilla on saatu aikaan hyvää musiikkia. Yeasayerin kuunteleminen ei välttämättä ole sen palkitsevampaa kuin Reatardin, mutta tosiasiassa tämä levy on saavutuksena paljon kovempi, ja se kuinka paljon siitä pitää, riippuu vähän omista premisseistäkin.

Onhan nimittäin sanottava näin viimeisen biisin lähtiessä - yllättäen kelttiläishenkisesti - käyntiin, että Yeasayerin tyypit ovat selkeästi runkkareita ja instrumentinnäplääjiä, ja vuonna 1977 heidän päälleen olisi syljetty. Se olisi kuitenkin tehty vääristä syistä. Minusta All Hour Cymbals vaikuttaa kiinnostavalta ja kiehtovaltakin levyltä. Tyhjäkäyntiä on välillä, mutta merkittävä osa biiseistä vangitsee. Pahin ongelma on lievä akateeminen valjuus. Tämä on suoritusmusiikkia, ei vaan suoriteta sormet otelaudalla vaan kirjaston musiikkiosaston hyllyjen välissä nuuskien.

Päätösbiisi osoittautuu kelttiläis-itämaiseksi mantraksi, jonka intensiteettitaso kasvaa koko ajan. Lopulta liidilaulaja ottaa komennon. Samalla mantra pudotetaan arkipäivän tasolle. Joku jenkkipoika se siinä olikin. Ratkaisu saattaa olla tarkoituksellinen. Ovelia jätkiä.