Lil' Wayne: Tha Carter II

Jaha, päästään räpin pariin. Eikä tämä edes ole mitään obskuuria kokeellista matskua, johon olen koko ajan olettanut törmäävääni, vaan jenkeissä miljoonia myyvää kamaa. Lil' Waynehan on siellä eräs viime vuosien suosituimmista alan tekijöistä. Itse en ole kuullut hänen musiikkiaan juuri lainkaan. Oma suhteeni jenkkiräppiin on aika hatara ja ennen kaikkea 90-luvun gangstaklassikoiden varassa, siinä missä nykypäivän kaupallinen osasto ei ole pudonnut kuin satunnaisesti. Blogin kuunteluformaatissa vastaan tulee vielä sekin ongelma, ettei riimeistä varmastikaan voi näin kursorisella tutustumisella saada juurikaan tolkkua. Pikaisesti vilkaistuna tämä on vielä armottoman pitkä levy, niin kuin nämä tällaiset ovat jo kauan olleet. Mutta härkää sarvista.

Tha Mobb -biisillä lähdetään liikkeelle. Se tuntuu olevan yleisluontoista uhoa, Wayne kehuu itseään ja Cash Money -kollektiiviaan. Tyypillinen introbiisi. Miehellä on vähän nasaali, toisaalta vähän käheä, suhteellisen erottuva ääni. Kappale on aika hitaasti junnaava, syntikkajuttu toistuu taustalla ja tekee koukkua yhdessä sämplätyn huokailevan naisen kanssa. Waynen flowssa ei oikein ole elävyyttä, vaikka se sujuva onkin. Tätä jatkuu yli viisi minuuttia, ja alkaa pikkuisen puuduttaa.

Fly In on parempi. Periaatteessa samanlaiset soundilliset peruspalikat, mutta meno on vähemmän jumittavaa, räppäyskin intensiivisempää, kiihkeämpää. Mitään valistusmusaa tämäkään ei taida olla, tytärtä nussitaan ja isä tapetaan ja "If you're ever looking for me bitch, I'll be here". Biisi on yllättävän lyhyt, liiankin lyhyt: se päättyy kesken reilun kahden minuutin kohdalle.

Money On My Mind jatkuu siitä aika saumattomasti, nyt on kai kyse levyn ensimmäisestä hittitarjokkaasta. Biisin koukuksi on tarjolla miesäänen hokemaa otsikkofraasia, jonka päälle Wayne kuiskailee: "Get money, get bitches." So far, so constructive. Pahempi ongelma on, ettei tämäkään hieman sekava synteettinen sinfonia jaksa oikein viihdyttää. Tai sitten olen vain väärässä mielentilassa. Mutta ei, en usko, Lil' Wayne ei ole tarpeeksi härski, ei lyö tarpeeksi lujaa nyrkkiä kuulijan kalloon.

Laitan volaa lisää, jospa se auttaisi. Ja alkaahan tämä kuulostaa marginaalisesti paremmalta. Nyt on tosin vuorossa myös toistaiseksi kiteytynein biisi, Fireman. Oletan ensin sen heittävän samantyylistä läppää kuin Prodigyn Firestarter, mutta tämä onkin seksijuttu. Vähän tylsää. Syntikka ujeltaa kuitenkin kivasti, ja kun äänenvoimakkuutta tosiaan säätää kovemmalle, alkavat aivot kummasti turtua meiningin yleiselle urpoudelle. Taidan kylläkin olla nyt aivan väärässä tilanteessa kuuntelemaan koko levyä. Tätä pitäisi soittaa kotibileissä yrittäessään epätoivoisesti saada jotain musiikkia kuulumaan 20 vieraan hälinän yli. Väitän silti edelleen, ettei Waynen meininki ole aivan tämän genren tykeintä.

Mo Firessä isketään reggaehtava komppi kehiin, ja Wayne duetoi jonkun semijamaikalaisen mimmin kanssa. Ei kummoinen biisi, joskin meiningin letkeytyminen on tässä vaiheessa tervetullutta. Tosin loppuaan kohden tämä muuttuu vain tylsäksi itsetoistoksi, eikä biisi ole edes pitkä. Wayne on tylsä räppäri. Hänellä ei ole karismaa, joka on tällä alalla lähes kaikki kaikessa, hyvää biittiäkin tärkeämpi juttu.

The Best Rapper Alive! Se on kuitenkin seuraavan biisin nimi, kuin näkemykseni haluttaisiin saman tien kumota. Mutta mutta, kaikessa naurettavassa härskiydessään tämä tosiaan on levyn toistaiseksi kovinta antia. Laitan vielä lisää volaa. Tässä on kaikkea sairasta ja puoleensavetävää, kuten futiskatsomokuoro hoilaamassa jotain, mikä tuo epämääräisesti mieleen Iron Maidenin Fear of the Darkin Helsinki-liveversion. Ja kertsin taustalla ulvovia sähkökitaroita. Waynen on paradoksaalisesti pitänyt ottaa joku toinen höpöttäjä messiin todistelemaan parhauttaan, mutta tämä kaveri on itse päätähteä hauskempi selittäessään jotain pillusta, biitti potkii ja kappalehan on lähes poprap-klassikko.

Lock and Load tuntuu pitävän samalla vauhdilla tunnelmaa mukavasti yllä, vaikka onkin paljon tavanomaisempi, kevyesti mukasoulahtava juttu. Waynen diskanttinen kähinäkin alkaa vähitellen viehättää, ja kaveri kuulostaa yllättäen liukaskielisemmältä kuin vielä kertaakaan. Vai kestikö vain aikaa tottua? Isoa, rahanhajuista menoa. Luulen kyllä, että salaisuus oli sen volyyminupin kääntäminen. Huomio omaan käyttöön: älä koskaan kuuntele listaräppiä naapuriystävällisellä äänentasolla.

Aika vihaisen kuuloisessa Oh Nossa on hienosti napsuva handclaps-tyylinen biitti ja joku gospel-laulaa biisin nimeä Waynen taustalla. Ei paha, mutta nyt ei olla vielä puolivälissäkään levyä. Minkä vitun takia ne ei tee näistä lyhyempiä? Grown Man nyt kuitenkin on taas tätä sielukkaampaa osastoa, siinä on yritetty synteettisesti simuloida vähän tuollaista klassista 70-luvun soulia. Biisiä kantaa pitkälti vieraileva mieslaulaja, jonka Spotify tunnistaa itselleni vieraaksi Currency-nimiseksi kaveriksi. Boogie on aika hyvä, vaikka ei tätäkään pidä pysähtyä liikaa ajattelemaan.

Hit Em Up menee taas tälle klubiosastolle. Syntikkajuttu junnaa taustalla ja jätkät uhoaa. Naisia ollaan oltu iskemässä, mutta ilmeisesti niiden laatu ei tyydytä. Ihan hyvä biisi, mutta vähitellen ollaan taas taantumassa alan perustasolle. Joku erilainen juttu olisi tässä kohtaa paikallaan.

Tulee levyn nimibiisi, pariminuuttinen välipala, joka rakentuu melankolisten ja melodramaattisten elokuvasyntikkatehosteiden varaan. Hustler Musik jatkaa siitä sitten samalla laajakangaslinjalla ja yhtenä tähän asti melodisimmista kappaleista. Taustalla syntikoita ja synteettisiä torvia ja imevä biitti. Joku pätevän oloinen vierailija saa taas paljon tilaa. Alan kai olla tunnelmassa, kun tämä kuulostaa taas hyvältä. Waynen biisit on tehty puhtaasti ameriikanradion ehdoilla, mutta ne eivät ole liian ilmeisiä. Siis musiikillisesti, teksteissä tulee kyllä vastaan joka viimeinenkin klisee, jonka näihin on ikinä osannut yhdistää. Ero on kuitenkin melkoinen johonkin Kanye Westiin, joka rakensi ylimainostetun uransa pöllimällä klassikkokappaleista kilon edamkimpaleita.

Vittu, tämä Hustler Musik on itse asiassa todella hyvä kappale.

Heti kun äskeisen pääsin sanomasta, kuulostaa Receipt kevyesti Kanyelta, tosin siltä ekan levyn aikaiselta, joka ei vielä lohkonut Ray Charlesista mehevää potkaa kaupatakseen sitä omanaan. Jostain soulbiisistä nämäkin kiihkeät puhaltimet ja laulut on toki sämplätty, mutta kiivaahkotempoinen keitos toimii ihan hyvin, siinä missä Kanyen Jesus Walks.

Sitten vähän hitaampi ja hieman improvisoidun oloinen Shooter, josta ei oikein ota selvää. Siinä on soulia ja aggressiota ja levyn toistaiseksi orgaanisinta meininkiä. Yllättävän sujuvasti homma on tähän asti toiminut. Vasta nyt kuullaan suulla päristettyä konetuliaseen rätinää. Mutta puolenkymmentä biisiä on vielä jäljellä.

Weezy Babyssa riidellään jonkun Nikki-nimisen naisen kanssa ja sanotaan että "bi-atch". Turha biisi, tällainen vaan pitää kai olla tällaisella räppilevyllä. Itse asiassa en ymmärrä, miksi tämä kiekko ei päättynyt tuohon edelliseen raitaan. Vai ymmärränkö? Nimittäin Birdmanin kanssa tehty I'm a DBoy lähtee taas rivakammalla adrenaliinilla liikenteeseen. Mikä on DBoy? "Money in my pocket" tällä DBoylla ainakin on. Jatkuva viittailu rahaan herra Carterin kollektiivin nimeä myöten alkaa vähän vituttaa. Tulee ikävä Snoopin ja Dren kulta-aikoja, kun huomio kohdistui diskreetisti siihen, mitä rahalla saa: aseisiin, naisiin, viinaan, huumeisiin ja pomppiviin autoihin. Ei kai se pääasia ole räpissäkään raha, vaan mihin se käytetään. Mutta joo, I'm a DBoy taas on varsin potkiva esitys, jos tämän yli pääsee. Taitaapa olla suorastaan levyn nopeatahtisin biisi.

Nyt ei vaan jaksa enää niin keskittyä jäljellä oleviin kolmeen biisiin. Feel Me on taas silkkaa improvisaatiota ja puhallinsämplejä ja jutustelua, josta en ota tolkkua ja joka ei kiinnosta.

Get Over kuulostaa yhtä hatusta reväistyltä jamittelulta. Lopettakaa jo. Get over it.

No lopettivathan ne. Tuli vielä outro ja levy päättyi sanoihin: "Cos I'm the best rapper alive."

Et Wayne ole, mutta tämä levy oli monin paikoin varsin viihdyttävä. Aivan liian pitkäkin se kyllä oli, ja noloja hetkiä löytyy. Pannaan parhaat biisit muistiin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus

Toista kertaa tämän blogin taipaleella kohteeksi päätyy albumi artistilta, jota fanitan kritiikittömästi. Nick Cave on minulle vielä Pulpiakin keskeisempi tekijä: ase ohimolla uhattuna saattaisin nimetä hänet henkilökohtaisen universumini tärkeimmäksi biisintekijäksi. Rakkaussuhdetta on kestänyt jo 14 vuotta, ja se alkoi Murder Ballads -levystä, kuten varmasti monella muullakin.

Caven teksteissä yhdistyy nihilismi, huumori, verenpunainen romantiikka ja melodramaattinen tarinankerronta cocktailiksi, joka ei vain voi olla vetoamatta. Kaikkea tätä kuvastaa se hämmentävän intensiivinen musiikkikin, jota hän on vaihtuvien soittokumppaniensa kanssa levyttänyt. Nokkamiehenä hänen täytyy olla karismaattisin ainakin elossa olevista.

Nyt käsiteltävää, muodollisesti kahdesta erillisestä levykokonaisuudesta koostuvaa tuplaa pidän hänen parhaana 2000-luvun tuotoksenaan. Koko paketin näytän kuunnelleen viimeksi tammikuussa; levylautasella se on viihtynyt aika säännöllisesti. Tämän merkinnän luonne on vääjäämättä erilainen kuin useimpien kirjoittamieni. Nyt ei lähdetä katsomaan, onko jokin musiikki hienoa, vaan miettimään, miksi se on niin hienoa.

Abattoir Blues -puolisko potkaistaan käyntiin äänekkäällä ja lähes hengästyttävän hyökkäävällä rockrunttauksella. Get Ready For Love ei kyllä ole ihan Caven parhaita biisejä. Gospelkuoroilla ja näennäisuskonnollisella tekstillä varustettu ralli jää jossain määrin ulkoaluennaksi. Kyllähän jalka tämän tahtiin vipajaa, mutta Cavelta odottaa aina enemmän kuin tyylilajipastissia.

Cannibal's Hymn ei sekään ole vielä parasta Bad Seedsiä, mutta ehdottomasti parempi. Puoliakustinen shuffle kasvaa kuin huomaamatta koskettimien tukemaksi liekkimereksi ihan vaan sillä, että yhtyeen soitossa ja levyjen äänityspolitiikassa on aina niin käsittämätön läsnäolon tuntu. Kun paine nousee, niin sen tuntee munissa asti. "If you're gonna dine with them cannibals, sooner later you're gonna get eaten" ei ehkä ole Caven paras onelineri ikinä, mutta saa kummasti lisäarvoa, kun ymmärtää kertojan lausuvan nämä pahaenteiset sanat jollekin naiselle, joka on ilmeisesti tullut hänen kelkkaansa lähteneeksi.

Hiding All Away onkin sitten levyn ensimmäinen sen luokan mestariteos, josta englannissa tavataan käyttää termiä "mind-boggling". Säröinen jumitus maustuu taas gospelkuorolla, ja väliosissa räjähtää tulenpalava kitaramyrsky sormille. Teksti on Caven hämmentävä ja sairas fantasia pahuudesta ja riettaudesta, joka maailmassa vallitsee, koska Jumala - Cave asettuu tässä kyseiseen rooliin vaatimattomasti minäkertojana - piiloutuu eikä näyttäydy. Sitten biisi kasvaa viimeisellä minuutillaan mielettömäksi taivaalliseksi puskutraktoriksi bändin jyrätessä kaikki esteet altaan ja gospelkuoron huutaessa: "There is a war comin!" Jumala tulee palaamaan näyttämölle ja tekemään sen ryminällä.

Caven 2000-luvun tuotoksia on leimannut vahva uskonnon painottaminen, mutta luonnollisesti mies ei ole mikään born again -aktivisti. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty, mutta teksteistä on vaikea päätellä, mitä se aivan käytännössä tarkoittaa. Toki mies erottuu useimmista lauluntekijöistä siinä, että hän ottaa uskonnon laulunaiheena vakavasti. Suoraan ateistisia näkemyksiäkään en muista hänen yhdessäkään sanoituksessaan esittäneen. Mutta hän vääntää ja kääntää kristinuskon peruspalikoita niin hassuihin asentoihin, että perususkovaisesta ei kyllä ole kysymys. Nelosbiisi Messiah's Ward on musiikillisesti laadukas Caven perusballadi, jonka teksti herättää taas kysymyksiä. "They're bringing up the dead now, it's easy / We just won't go away", Cave laulaa. Me olemme jo kuolleita, meitä ei tarvitse herättää?

Tullaan levyn pophittivaiheeseen. There She Goes, My Beautiful World on periaatteessa samaa kamaa kuin Get Ready For Love, mutta koskettimet ovat pinnassa ja melodia selkeästi vahvempi. Saman tutun gospelkuoron tukemana Cave saa nostettua biisin varsinkin kertosäkeessä nyrkit pystyssä -tyyppiseen lentoon. Tämä on ekstaasimusiikkia ja selvä jäljitelmä mustan kirkkomusiikin klassikoista, miksei maallisesta soulistakin.

Nature Boy vetää paljon kevyemmällä otteella, peruspoprocksvengillä, joka sekin toki taittuu tältä komppanialta mehukkaasti. Uurut höystävät erinomaisesti. Biisi on hyvä, mutta selkeä välityö, ja tuplapaketin ensimmäiseksi singleksi aika erikoinen valinta. Teksti on taas aika mielenkiintoinen tapaus. Lähinnä se tuntuu kuvaavan miehen seksikkääseen naiseen kohdistamaa katsetta ja argumentoivan sen luonnollisuuden puolesta. Jo pelkästään Caven laulutapa tällaisessa yhteydessä lisää seokseen aimo annokset niin härskiyttä kuin ironiaakin.

Abattoir Blues -puolen nimibiisi rakentuu jämäkälle, hypnoottiselle rumpukompille, jonka päälle Cave puhelaulaa tällä kertaa aidon tuskaisen kuuloisesti. Gospelnaiset vähän auttavat taas. Laatuesitys, jonka olennaisin funktio lienee kuulijan johdatteleminen taas vähän syvempiin vesiin.

Tässä kohtaa, Abattoir Bluesin lähestyessä loppuaan, aletaan tosin ottaa vähän löysemmin rantein. Kosketinvetoisessa Let The Bells Ringissä ei ole mitään vikaa, mutta se on "vain" hyvä Cave-biisi. Siis tuhannesti parempi kuin ylivoimainen valtaosa maailmassa julkaistusta musiikista. Demonisuutta tai haastetta siinä ei kuitenkaan ole.

Tämän puoliskon päättävässä Fable of the Brown Apessa on ainakin omituinen ja tulkintoihin houkutteleva tarina, mutta vajaassa kolmessa minuutissa sekään ei ehdi musiikillisesti kasvaa vinjettiä kummemmaksi. On aika siirtyä The Lyre of Orpheuksen, näistä kahdesta vähemmän rokkaavaksi, ehkä taiteellisemmaksi tarkoitetun levyn pariin.

Levypuolikkaan aloittaa sen nimibiisi, joka on tyypillinen esimerkki Caven apokalyptisesta huumorintajusta. Mies tulkitsee tässä antiikin tunnetun myytin kertovana rockmusiikin synnystä. Orfeus, soittoniekka keksii lajityypin vahingossa ja tappaa samalla vaimonsa, kun lyyran kieli ponnahtaa irti ja lävistää eukon kurkun. Orfeus lähtee helvettiin Eurydikea hakemaan, mutta paikan tsekattuaan päättelee, että tämähän on just hyvä mesta, jäädäänpä tänne ja tehdään lapsia. Teksti on uskomattoman hauska, musiikillisesti kappale jää puhelaulettuna blues-shufflena sen varjoon.

Breathless toimii aivan päin vastoin: teksti on hyvin kirjoitettua perusrakkauskamaa, mutta folkpoppinen ja hämmentävän valoisa sävellys koukuttaa välittömästi, ehkä siksi, että se on niin ei-Cavea. Hyvän mielen biisi, jollaisia tämän miehen tuotannossa ei liikaa ole, vaikka kaikkea muuta hyvää onkin.

Babe, You Turn Me On jatkaa periaatteessa samaa teemaa, parodioiden vanhanaikaista viihdeballadia koristeellisine pianokuvioineen ja pateettisine puheosuuksineen, mutta taas Cave heittää vähän vasenta kierrettä riettaan tekstein merkeissä: "I put one hand on your ripe round heart and the other one one down your panties". Hyvä meno jatkuu.

Sitten vasta tartutaankin härkää sarvista. Pitkässä Easy Money -balladissa Cave ottaa vittuilun kohteeksi sen hankalimman: itsensä. Teksti on rakennettu muodoltaan hartaaksi gospel-ylistykseksi, jota kuoro taas asiaankuuluvasti tukee. Palvonnan kohteena vain on taiteilijalle taivaalta tipahtava raha: "Rain it down on the wife and the kids, Rain it down on the house where we live... Rain that ever-loving stuff down on me." Cave laulaa: "Life shuffles by at low interest rate." Ironinen kaksoisvalotus tulee tietysti siitä, että pianovetoinen, tunnelmallisen melankolinen kappale on sävellyksenä todellinen muotovalio. Sen tekijä ei ole saanut teostojaan ansiotta.

No, nyt isketäänkin taas rokkivaihde silmään! Junnaavan kosketinkuvion ja etukenoisen rumpalin viemä Supernaturally pistää todellakin taas farkunlahkeen väräjämään. Kaiken lisäksi kertissä lauletaan "Hey! Ho! Don't you go all supernatural on me". Volat kaakkoon ja ajatukset pois. Tuplalevyn idea perustuu siihen, että aina välillä voi keskittyä miettimään, aina välillä joraamaan.

Tässä kohtaa tarvitaan hengähdystauko, joka on sinänsä nätti ja muotovalio perusballadi Spell. Tämmöisissä olet niin ihana -biiseissä Caven sanoittajankynä ei ole terävimmillään, mutta kaikki palaset ovat kuitenkin niin hyvin kohdillaan, että äänitapettikin tuntuu samettiselta. Jäljellä on kaksi viimeistä biisiä, ja tämän miehen tuntien niistä ei selvitä aivan yhtä helpolla.

No, Carry Me on kuitenkin vasta lämmittelyä. Kohtalokas, kuoron tukema balladi tuntuu kaipaavalta dialogilta, jossa solisti ja rakastettu/jumala tunnustavat molemminpuolisen riippuvuutensa. Ei Jumalaakaan ole ilman ihmistä, jos ei ehkä ihmistä ilman jumalaa. Tätä seuraa sitten O Children. Se on mitä ilmeisimmin tuplalevyn paras biisi ja on myös aivan mahdollista, että se on paras biisi, mitä tässä blogissa tullaan käsittelemään.

Yli seitsemänminuuttisen, pateettisen raskassoutuisen balladin perussanoma on ajatus ihmiskunnasta lapsina, jotka eivät oikein tiedä, mitä tekevät. Idealla on tietysti enemmän kuin vahva kristillinen tausta. Siellä missä on lapsia, on isäkin. Isukkia vaan ei mainita missään vaiheessa. Sen sijaan piirretään kuva lapsilaumasta, joka varhaismurrosikäisen ajattelemattomuudella on tehnyt selvää kaikesta tielleen osuvasta. Nyt itketään raunioilla kuin yhdeksänvuotias, joka vahingossa löi kaverinsa kuoliaaksi: miten tässä näin kävi. "Forgive us now for what we've done / It started out as a bit of fun", Cave laulaa lakonisen lohduttomasti. Kertosäkeessä gospelkuoro laulaa: "Children! Lift up your voice, rejoice!" Toki mollissa.

Kosketinvetoinen biisi kasvaa eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi, kunnes päättyy liki hurmiolliseen lopetukseen, jossa kuoro varioi gospelkliseitä: " Hey little train we all jump on! The train that goes to the Kingdom! We're happy Ma, we're having fun / and the train ain't even left the station."

Ihmisen tällä puolella tekemät vääryydet kuitataan sillä,että toisella puolella odottaa jotain parempaa. Ihmiskunta ei edisty eikä muutu paremmaksi. Menolippu on kauas, mutta juna seisoo asemalla. Onkohan koskaan tehty tätä lohduttomampaa kappaletta.

Tuplalevy kokonaisuutena sisältää parempaa ja huonompaa materiaalia. On kuitenkin syytä asettaa asiat perspektiiviin. Useimmat tässä blogissa käsitellyt artistit pystyvät parhaimmillaan tiivistämään hyvin hetkellisen rakkauden tai himon tunteen tai luomaan svengaavan meiningin pariksi minuutiksi. Nick Cave pystyy parhaimmillaan esittämään yhtä monta kysymystä kuin Dostojevski ja perustelemaan yhtä hyvin, miksi ei osaa vastata niihin. Ihminen, joka ei pidä häntä yhtenä vuosituhannen vaihteen suurista neroista, on yksiselitteisesti tyhmä, tai vaihtoehtoisesti ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa.

Andrew Bird: The Mysterious Production of Eggs

Andrew Bird on saanut jonkinmoiseksi outopopiksi luokittuvalla musiikillaan viime aikoina enemmänkin huomiota, mutta tämä levy edustaa miehen varhaisempaa tuotantoa. Pastellisävyisessä piirroskannessa möllöttävä outo eläin ei näytä tyypilliseltä munantuottajalta, lähtöparametrit saavat ajattelemaan, että tässä tuskin lauletaan rakkaudesta ainakaan. Katsotaan onko näin.

Levy alkaa lyhyellä jousiorkesteri-introlla, mutta sitten tulee kevyttä akustisen näppäilyä ja kuulaita koskettimia ja puoliksi puhuttua amerikkalaista indielaulantaa. Biisin nimi on Sovay, enkä tiedä mitä se taas tarkoittaa, mutta tämä on itse asiassa aika hyvä. Birdin laulussa on tiettyä alistuneen mutta tunteellisen miehen karismaa, ja kertosäe nousee mukavasti. Kappale on vähäeleinen, seesteinen, rumpali sutii hillitysti, välillä kuuluu jotain omituisempaa taustamaisemassa. Viulunkieliä kitkutellaan epäkonservatiivisesti? Kevyesti tulee mieleen Eelsin tapaiset jutut tai ehkä amerikkalainen, hieman valoisampi versio Tindersticksistä.

Hieman kikkailevasti nimetty A Nervous Tic Motion of the Head to the Left varioi samaa tunnelmaa laittamalla lisää kokeellista viulunsoittoa kehiin ja olemalla yleensä hieman sätkivämpi, nimensä mukainen siis. Periaatteessa biisi kuulostaa kuitenkin aika samalta. Birdin viulujutuissa on oma kauneutensa, ja levollinen laulu pitää edelleen homman tiiviisti kasassa. Biisi on viisiminuuttinen, joten tilaa lievälle rönsyilyllekin on. Sanoituspuolesta ei saa korvakuulolta oikein otetta, mutta loppukaneetti "And by all accounts you really should have died" saa havahtumaan.

Fake Palindromes kiihdyttää tahtia, ja säkeistöjen välissä kuullaan jo aavistus särökitaraakin viulun mausteena. Kyseessä on aika suoraviivainen ja hyvinkin toimiva perusjenkkiläinen vaihtoehtopoppibiisi. Bird ei tokikaan laula kuin rokkikukko, vaan hieman kuin joku Beck-tyylinen laiskuri ja videovuokraamon hommistaan lintsaava villapipoduunari. Homma alkaa maistua, tämä on helposti lähestyttävää ja tunnelmaa kohottavaa musiikkia.

Measuring Cups pitää toiminnan hyvällä tasolla ja asettuu tempoltaan edellä mainittujen väliin. Viulu on edelleen Birdin kikka, ja mikäs siinä. Ilman sitä tämä olisi tavanomaisemman kuuloista musiikkia. Banking on a Mythin introssakin näppäillään sen kieliä ennen kuin kitarakin pääsee ääneen. Tämä on parhaita biisejä tähän asti. Tunnelma on aika tumma ja intensiivinen. Ei mitään havaintoa vieläkään, mistä Bird laulaa. Korva tarttuu yksittäisiin sanoihin, kuten jalkahieronta. Musiikkia voi kuunnella myös puhtaana musiikkina, sillä mitään erityisiä mielikuviakaan tämä ei herätä. Tämä muuten taitaa olla nimenomaan amerikkalaiselle indielle tyypillistä. Britit ankkuroivat laulunsa aina aikaan ja paikkaan, mutta mistä esimerkiksi joku The National laulaa? Ei mitään hajua, vaikka bändistä pidänkin.

Levollisemmassa Masterfadessa vihelletään sun muuta ja akustinen soitanto pysyy sunnuntai-iltapäivän intensiteettitasolla. Ihan kaunis on tämäkin. Birdin biisit eivät varsinaisesti ole toisistaan erottuvia hittejä, mutta jokaisen niistä tajuaa sen soidessa onnistuneeksi sävellykseksi. Ei olla haettu halpoja irtopisteitä.

Opposite Dayssa lyriikkaosasto alkaa sitten kiinnostaa, ehkä siksi, ettei itse biisi ole kaikkein vahvimpia, jos ei huonokaan. Lauletaan päivästä, jolloin "you'll wake up in institutions, in prison or in Hell". En saa vieläkään ihan otetta Birdin ajatuksesta, mutta mielikuva kiehtoo. Biisi päättyy niin irrallisen kuuloiseen akustiseen outroon, että sitä luulee ensin uudeksi raidaksi.

Semikiihkeässä Skin Is, My -biisissä Birdin itäeurooppalaisesti joikhaava laulu tuo vähän mieleen sen Beirutin jätkän, ja kas vaan, väliosassa laitetaankin mustalaiskitarat soimaan. "I wanna loveless sound", mies taitaa laulaa. Mutta biisi on ehkä tunteellisin tähän asti. Hienovaraisen dramaattinen ja vangitseva esitys, parasta antia Birdiltä. Diggaan kovasti!

The Naming of Things pitää vähän dramaattisempaa menoa yllä, mutta ei ole ihan yhtä hieno kuitenkaan. Aivan riittävän hyvä se on. Levyllä ei tunnu olevan mokailuja, asiaankuulumattomuuksia tai liian heikkoja hetkiä. Jännää, ettei tästäkään levystä paljoa taidettu sen ilmestyessä kirjoittaa. Kai maailmassa vain ilmestyy liikaa levyjä. Kappale feidautuu pois juuri kun siitäkin alkaa innostua.

MX Missiles on lähelle tulevaa surumielistä laulua ja akustista kitarointia. Birdin perusjuttu on abstrakti melankolia. Tässä vaiheessa alan tosiaan olla vakuuttunut siitä, ettei näiden laulujen surumieli kumpua päättyneestä parisuhteesta. Siinä tuntuu olevan jotakin metafyysistä. Jotakin sellaista kuin että ihmiselämän lisäksi koko maailmankaikkeuskin kuolee aikanaan.

Lyhyen viuludraamalle omistetun välisoiton jälkeen jäljellä on vielä kaksi biisiä. Tables and Chairs on nostattava, jotenkin optimistinen kappale, jossa on sykkivä rytmi, viulua ja naislaulaja tukemassa. "I know we're gonna meet some day", Bird laulaa, ja: "There will be snacks". Okei? Beirut tulee taas vähän mieleen. Muistettakoon, että tämä levy on tehty ennen ko. orkesterin olemassaoloa. Hyvä laulu tämäkin.

Lopuksi hempeillään The Happy Birthday Songin tahtiin, mutta se ei ehkä olekaan niin auvoinen kuin juhlavasta melodiasta voisi päätellä. "So happy birthday", Bird laulaa, "It's gonna be your last day". Kellopeli koristelee marssimaista rytmiikkaa. Kaikki tällä levyllä ei ole aivan niin kuin pitäisi. Kipeys on hieno asia. Taitaa olla niin, että jos Andrew Birdiltä kysyttäisiin, ei Yoshimi olisi voittanut vaaleanpunaisia robotteja.

Ja siinä se oli. Ei ehkä 2000-luvun paras levy, mutta lähempänä parasta kuin keskinkertaisuutta. Tämä menee ehdottomasti jatkokuunteluun. Kotoisalla tavalla hämmentävää musiikkia.

Max Tundra: Mastered By the Guy at the Exchange

Levyn nimi ja kansi viittaavat leikkimieliseen musiikkiin, julkaisija Domino suunnattomaan cooliuteen. Max Tundra on nähtävästi erikoistunut kokeelliseen instrumentaali-konemusaan, mutta tämä on hänen "poplevynsä". En ole innoissani, mutta annetaan miehelle tilaisuus.

Levy alkaa pariminuuttisella Merman-nimisellä biisillä. Sen rumpukonekomppi menee ihan epätahtiin ja saa olon tuntumaan ikävältä. Toisaalta päälle on lätkitty torvisämpleä ja katkelmallista, hilpeää laulua. Lopputulos on persoonallinen, mutta ei ehkä kuitenkaan hyvässä mielessä.

M.B.G.A.T.E. hyödyntää niin ikään diskokompin rikkomista tempoilevalla tahtilajilla ja oudoiksi lyhyiksi pätkiksi silputtua oujeen laulamista. Sekin on lyhyt biisi ja vaihtuu pian Lysineen, jossa naisääni laulaa perinteisemmin, lähes soul-henkisesti. Tässä biisissä on hypnoottinen konebassojuttu taustalla, breakbeattia on, mutta edellisiä vähemmän kokeelliselta meininki kuulostaa. Toisaalta kappaleessa ei ole mitään erityisen kiinnostavaakaan. Taustalla on kaikenlaista bleep bleeppiä, mutta ei äänimaisema tunnu välittävän mitään tunnelmaa. Max Tundran levyn nimi ei liene sattumaa sikäli, että se viittaa, jos kohta humorisesti, omaan tekniseen tekoprosessiinsa. Tämä on musiikkia, joka asuu studioissa eikä maailmassa. Mikä ei ole kehu.

Fuertessa ei olekaan biittiä eikä juuri lauluakaan, vaan pari minuuttia tietokonepeliääniä. En osaa kuvitella, kuka nauttisi tämän kappaleen kuuntelemisesta. Pocket kestää vain minuutin, ja siinä kummallisia soundeja höystetään auvoisella naislaululla.

Yli seitsenminuuttisen Cabasan biitti on edelleen hysteerisen sätkivä, mutta menee jalan alle toistaiseksi parhaiten. Taustalle on maalailtu synteettistä äänimaisemaa kuin lievästi positivistisen mutta tunnelmaltaan mietteliään tieteiselokuvan soundtrackilta. Puolivälissä biisi hajoaa hitaaksi fiilistelyksi, sitten tulee avantgardistista pianoa ja epämääräisiä mutistuja säkeitä. Vähitellen kiihdytetään uudestaan. Max Tundran musiikki ei tietenkään ole poppia, koska pop on tiiviin ilmaisun ja tiukkojen rakenteiden musiikkia. Liikuttaessa täysin säännöistä vapaassa ympäristössä muuttuvat soundi ja soitanto musiikin keskeisimmiksi elementeiksi. Max Tundra onnistuu ajoittain olemaan tällä saralla mielenkiintoinen, mutta Nietzschen klassisen käsiteparin kautta tarkasteltuna tämä on ehdottomasti apollonista taidetta. Se ei ole syvää, siinä ei ole sydänverta. Kun siinä ei ole rakennettakaan, jättää se kaltaiseni kuulijan yksinkertaisesti kylmäksi.

Lyhyen väli-instrumentaalin jälkeen tulee niin ikään alle pariminuuttinen Lights, jossa kepeä laulumelodia on nopeutettu ärsyttävällä tavalla lähes pikkuoravamaiseksi höpötykseksi. Taustalla on junnaava bassobiitti ja ihme klipklopotusta. Otetta ei saa Hiltedistäkään, siinäkin pilkahtelee välillä seesteinen, melodinen poplaulu, vähän jenkki-indiemäinen, jota on vaan pitänyt torpedoida katkaisemalla se keskeltä. Silti koherentimpi esitys kuin useimmat näistä.

Acorns: taas keskimääräistä tehokkaammin ryöpsähtelevä breikbiitti, semi-uhkaava basso mutta usvainen naislaulu vie tunnelman psykedeeliseen suuntaan. Taitaisi toimia pilvenpolttelumusiikkina, kuten varmaan koko levykin. Mielenkiinto alkaa mennä viimeistään nyt, kun siirrytään toiseksi viimeiseen biisiin. Liiasta pituudesta kiekkoa ei voi siis syyttää. Onhan tämä tällaista Teletappimaan bilemusiikkia. Blogia suunnitellessani oletin, että joutuisin kestämään Max Tundran tapaista musiikkia enemmänkin.

Moni ajattelee, että kun maailma kerran on ahdistava paikka, on syytä ainakin musiikissa pyrkiä hyvään mieleen, rauhaan ja rakkauteen. Nykyään tähän ei enää pyritä 70-lukuisesti saarnaamalla vaan tekemällä biisejä ja levyjä elämän pinnallisista iloista. Tällaista voisi kutsua vaikkapa paahtoleipämusiikiksi. Se on sisäsiistiä, pikkuporvarillista ja sopii valkokaulustyöläisen joutilaaseen sunnuntaihetkeen paahtoleipäaamiaisen parissa. Siinä tilanteessa ei sovi miettiä, että ehkä elämäntapamme tuhoaa maapallon tai että ehkä vaimoni jättää minut jo huomenna.

Voi tietysti kysyä, onko synkistelystäkään mitään konkreettista apua, ja makuasioitahan nämä ovat. Joka tapauksessa levyn viimeinen biisi Labial on reilu kuusiminuuttisena sen toiseksi pisin. Siinäkin on seesteistä tunnelmaa ja mielenkiintoisia elektronisia ääniä. Se säilyttää edelleen Max Tundran hakeman todellisesta maailmasta loitonnetun fiiliksen. Sekään ei jaksa pahemmin kiinnostaa. Max Tundran hyvänmielen musiikki ei saa minua hyvälle mielelle. Hänen kaiketi luova soundimaailmansa tuntuu akateemiselta ja hengettömältä. Tämä on ihankiva-musiikkia ihmisille, joilla ei ole muita todellisia ongelmia kuin se, että ovat maailman tylsimpiä tyyppejä.

Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That's What I'm Not

On käynyt selväksi, ettei tässä blogissa tulla ihan hirveän usein käsittelemään entuudestaan ja vapaaehtoisesti kuuntelemiani levyjä. Nyt olisi vaihteeksi tarjolla sellainen. Vuonna 2006 tämä Arctic Monkeysin debyytti oli minulle erittäinkin kova juttu. Hieman epämääräisen kakkoslevyn myötä kiinnostus herpaantui tilapäisesti, kunnes uusin Humbug-albumi sai viime vuonna taas innostumaan.

Enpä ole Whatever...iäkään aktiivisesti kuunnellut aikoihin, mutta nyt ajatus sen laittamisesta soittimeen piristää heti iltapäivää. Ennakkofiilis on, että seuraavat 40 minuuttia on kivaa.

Avausraita View From The Afternoon on heti bändin kärkibiisejä. Se potkaisee levyn käyntiin tehokkaalla kitarariffillä, ja pian esitellään Alex Turnerin poikamainen, hyvin brittiläinen, monen mielestä varmaan ärsyttävän näsäviisas laulumaneeri. Tämä on nimenomaan äärimmäisen brittiläistä musiikkia, josta ei voi olla haistamatta lageria ja currya ja kaikkia näitä kliseitä. En ole koskaan Monkeysiin sanoituksiin niin akateemisesti suhtautunut, mutta ymmärtääkseni biisi kertoo tulevan bileillan odotuksesta ja huomauttaa, että lopputulos on lähes aina pettymys. Toimivaa katuviisautta ja biisissä on perhanan toimiva kertosäe, jota pantataan sopivan kauan.

Sitten seuraakin yhtyeen todellinen ikivihreä, ehkä viimevuotisen Crying Lightiningin ohella. I Bet You Look Good On The Dancefloor on niitä biisejä, jotka saavat allekirjoittaneen tanssimaan ilman poikkeuksia. Bändi kaahaa suoraviivaisen, mutta erittäin melodisen kappaleen läpi punkmaisella tempolla, mutta paketti pysyy hämmästyttävän tiukasti kasassa. Intensiivisen yhteensoiton juhlaa. Kyllä, tämä on edelleen Maailman Paras Biisi. Asiassa auttaa myös hilpeän vittumainen ja sanankäänteissään terävä teksti. Turner katselee jotain lattialla sheikkaavaa trendikästä seksipommia ja kelaa kyynisen viileästi, että niin hyvältä kuin näytätkin, niin minä en sinua halua, enkä tätä pinnallista paskaa mitä tästäkin diskosta löytyy. Biisi on puolillaan klassisia sanoituskohtia, kuten "dancing to electro pop like a robot from 1984" ja "there ain't no love here, no Montagues or Capulets". Turner kuulostaa toki juuri siltä fiksulta 19-vuotiaalta, joka hän olikin, mutta sehän on tässä kontekstissa maailman parasta.

Klassisen avaustrilogian täydentää letkeämpi, mutta b-osassa aika raivokkaaksi yltyvä Fake Tales of San Francisco, jossa taas istutaan bileissä ja kuunnellaan, kun joku jauhaa paskaa muka kokemistaan hienoista suuren maailman asioista. Taas Turner ottaa viileän halveksivan tarkkailijan roolin. Kaikki kolme ensimmäistä biisiä ovat ilmeisiä 2000-luvun klassikoita ja paaluttavat ekan levyn aikaisen Monkeysin tematiikan: katutason elämäntapakritiikkiä, detaljeilla höystettyjä tilanneväläyksiä, arkielämää. Nuori Oasis oli parhaimmillaan musiikillisesti yhtä hyvä, mutta ei koskaan kuulostanut näin merkitykselliseltä.

Harvassa ovat ne levyt, jotka pystyvät säilyttämään tällaisen tason edes suurimman osan kestostaan, eikä Whatever...kään siihen yllä. Dancing Shoes on kuitenkin sympaattinen renkutus, ja perverssin pitkästi nimetty You Probably Couldn't See It For The Lights But You Were Staring Straight At Me energistä kaahausta, joka kantaa mukavasti kahden minuutin kestonsa ajan. Yhtyeen dynamiikka perustuu koko ajan aika samantapaiselle ilmavalle, mutta draivikkaalle rocksoitolle. Nyanssit ovat ehkä vähissä, mutta perushomma toimii sitäkin paremmin. Mainittu Oasishan oli nuoruutensa huumassakin aika hidastempoinen, enemmänkin massiiviseen äänivalliin luottava orkesteri, siinä missä Monkeysit pitävät vauhtia yllä ja hallitsevat svengipuolen paljon paremmin.

Still Take You Home on taas aika vähäaineksinen sävellys, joka toimii, koska yhtye on niin tosissaan ja kiivastempoinen ja Alex Turner on täysin tehtäviensä tasalla. Sen jälkeen herkistytään levyn ekaan balladiin. Riot Vanissa pelätään kyttiä kaupungin yössä kahdestaan. Ystävykset ovat juopotelleet, eikä ikää taida vielä olla. Biisi on ihan kaunis, mutta toiminee minimalismissaan enemmänkin rauhoittavana välisoittona.

Rokimpi meno alkaa taas Red Light Indicates The Doors Are Secured -biisin myötä. Levyn ärhäkimpiä se ei tosin ole, mutta funkyimmasta päästä kyllä. Kitarointi on hienoa, ja bändin rytmisektio todistaa taas kerran erinomaisuutensa. Monen muun levyn biisin tapaan tämäkin päättyy äkillisesti kuin seinään. Toistettuna temppu kertoo ns. asenteesta.

Hieman samantapainen letkeä shuffle on myös seuraava Mardy Bum, jonka nimi muistaakseni oli jotain paikallisslangia ja tarkoitti mulkkua jätkää. Turner korostaa, ettei ole sellainen. Tämäkin on tarttuva kappale, mutta vähitellen kuulija alkaa taas kaivata jotain todella ainutlaatuista. Kenties levy kärsii aavistuksen tästä rakenteellisesta ongelmasta: keskivaiheilla on liikaa ei-aivan-mahtavia biisejä putkeen.

No, seuraavan kappaleen nimi on ainakin kiekon parhaita: Perhaps 'Vampires' is a Bit Strong, But... Oltaisiinko tässäkin taas jossain bileissä, joissa meininki on sellainen, että laulaja kokee seuransa suorastaan vampyyrimaiseksi. Tässä on käytetty 2000-luvun vaihtoehtorokin tyypillistä megafonimaista lauluefektiä, onneksi sentään (kai) ainoan kerran levyllä. Biisi yltyy loppupuolella lähes psykedeliaksi, mutta rokkirumpali taustalla pitää koko ajan huolen siitä, ettei ruodusta livetä liikaa. Jammailuosuuden päätteeksi kappale muka loppuu ja jatkuu sitten vielä pienellä loppurevittelyllä. Tällaisiakin juttuja jaksaa kuunnella, kun bändi on näin tiukka. Kaikki on sentään ohi neljässä minuutissa.

Sitten: When The Sun Goes Down. Sekin alkaa herkkänä akustisena juttuna. Turner havainnoi taas kaupungin yöelämää: hän näkee tytön, jonka tietää huoraksi, ja tämän parittajan. "He's a scumbag, don't you know", Turner pohtii surullisena ja sitten homma räjähtää kiihkeän vihaiseksi rokiksi. Nuori ja kaikesta huolimatta vielä suht viaton jätkä pohtii todella vittuuntuneena maailman pahuutta tämän sinänsä pienen epäkohdan kautta. "She must be fucking freezing", Turner sylkee, mutta tietää, ettei hänestä ole tyttöä pelastavaksi sankariksi. Kertosäkeen hokema "They said it changes when the sun goes down" on nähdäkseni sekä kyyninen että aika monitulkintainen. Kolmessa lyhyessä minuutissa tämä mestarillinen musiikkiesitys on ohi, eikä siinä tosiaan ole nuottiakaan liikaa. ...Dancefloorin ohella biisi on levyn todellinen helmi, ja pisteet siitäkin, kuinka erilaisia nämä ovat tunnelmaltaan ja asenteeltaan. Syvä tunne ja hulppea nihilismi asuvat samalla albumilla, aivan kuten nuoren mieshenkilön sielussakin monesti.

Vielä kaksi kappaletta jäljellä. From The Ritz To The Rubble on erittäin toimivaa altsurockia, joka ei alistu hittikaavaan, vaan etenee elastisesti osasta toiseen säilyttäen koko ajan kiinnostavuutensa. A Certain Romance alkaa sekin samantyyppisenä räimeenä, mutta muuttuukin sitten yhtäkkiä jo muutamasta aiemmastakin kappaleesta tutuksi puoliakustiseksi shuffleksi, jossa taas kerran ollaan jossain paskassa paikassa, josta ei romanssia löydy. Jotenkin nämä samat läpät vaan jaksavat vangita vielä tässäkin vaiheessa. Whatever... on suoranainen teemalevy asioista, joita lauantain mittaan, iltapäivästä aamuyöhön edettäessä, voi tulla vastaan jossakin kaupungissa: tässä tapauksessa kai Sheffieldissä, josta muuten tulee Pulpkin, edellinen allekirjoittaneen oma fanituskohde, jota tässä blogissa käsiteltiin.

Päätösbiisi huipentuu sitten isojen, melodisten kitaroiden viemään nostatukseen, joka on jo melkein U2:ta. Kuulijalle tulee seesteinen ja tyydytetty olo. Levyn kuunteluun käytetty aika tuntuu lyhyeltä hetkeltä. Whatever... ei ole virheetön mestariteos, mutta se herättää tunteita ja ajatuksia ja tekee paikallaan istumisen vaikeaksi. Parhaiden yksittäisten kappaleiden kohdalla voi puhua suoranaisesta neroudesta.

Joskus hypebändin leima osuu yhtyeelle, joka ansaitsisi paljon enemmän. Niin taisi käydä tässäkin, mutta Arctic Monkeys vaikuttaa riittävän hyvältä selviytymään.

Vitalic: OK Cowboy

Taas ranskalaista konemusiikkia! Tosin tämän artistin aiemmista single- ja ep-biiseistä koottua esikoisalbumia luonnehditaan kohtalaisen kiinnostavasti: sen pitäisi täydessä synteettisyydessäänkin sisältää vaikutteita jopa mustalaismusiikista ja muista Itä-Euroopan hommista. Minulle myös Vitalic on aivan uusi tuttavuus.

Lyhyt avausraita Polkamatic ei tosin humpparytmin aavistuksesta huolimatta kuulosta mustalaismusalta, vaan hyvin vanhalta konsolipelisoundtrackilta. Oikeastaan hauska ja tarttuva biisi, joka loppuu liiankin pian. Se taisi olla vain irrallinen intro, sillä seuraavana tuleva Poney part 1 hyppää 2000-luvun soundimaailmaan ja tarjoilee jyskyttävän biitin ja tummasävyisten syntikoiden kuljettamaa dramaattista elektroa. Vocodeerattu laulu käväisee mukana vain hetken ajan, mutta yli 5-minuuttinen kappale pitää silti otteessaan. Tämä ei ehkä ole samalla tavalla vahvojen mielikuvien syntikkasinfoniaa kuin joku Kraftwerk, mutta pyrkimystä tanssittavuutta syvempään kokemukseen on silti.

My Friend Dariolla solistin roolin ottaa synteettinen naisääni, jonka voi netistä luntata kuuluvan Vitalicin "keksimälle" robottihahmolle. Monotoninen lauluraita on hyvin electroclashia, mutta kappaleessa on simuloituja ja kitaroita ja asiallinen biitti, jotka tekevät siitä kevyesti rokkaavan. Kaikenlaista pulputusta kuullaan taustalla, meininki on selvästi nousussa, kierroksia pistetään lisää. Hyvä biisi.

Tyhmästi nimetty Wooo on edellisiin verrattuna täyteraita, instrumentaali joka rakentuu edelleen jalan alle menevälle jumputusrytmille ja siihen päälle vedetyille syntikkamelodioille. Kappale on kuitenkin hieman yksitoikkoinen ja -ulotteinen. Mistään mustalaismusiikista ei vielä olla kuultu häivähdystäkään. Ihan trendielektroa tämä kuulostaisi olevan, mutta ei lainkaan huonoimmasta päästä sellaista.

La Rock 01 ei ole rokkia, vaan levyn toistaiseksi epämelodisinta pauketta. Tosin se rakentuu about samalle biitille kuin kaikki intron jälkeiset biisit. Tästä en oikein saa otetta, vähän enemmän tarttumapintaa pitäisi olla. Mennään sinne puhtaan tanssimusiikin puolelle.

The Past lyö onneksi uuden vaihteen silmään. Se on edellisiä hitaampi, ja sen kuulaassa melankoliassa tosiaan on jotain kansanlaulumaista. Vocoder-laulu ei ole ehkä ihan maailman paras idea tässä biisissä, mutta jonkun Vangeliksen, Jarren ja klassiset Synthesizer Greatest -halpiskokoelmat mieleen tuova eeppinen tunnelmointi puree. Lopulta 80- ja 2000-lukujen rajalinja osoittautuu sittenkin aika häilyväksi. Analoginen ja digitaalinen sekoittuvat, kumpaa tämä edes tekniseltä kannalta on? Väliäkö sillä?

No Funilla robottinainen ottaa taas homman haltuun. Jotain se höpisee, että kun ei ole kitaroita ja nahkaa, niin ei ole hauskaakaan. Kovin ironista. Kappale on kuitenkin taas aika tylsä, ja perusjumputus alkaa jo puuduttaa. Ehkä OK Cowboy ei sittenkään ole maailman parasta musiikkia kotikuunteluun - muuten kuin valikoiduin osin. Miksi muuten OK Cowboy? Sen lienee pakko olla viittaus erääseenkin 90-luvun klassikkoalbumiin. Sen kanssa tällä kovin epävieraantuneella ja epätosikkomaisella musalla ei tunnu olevan paljoakaan yhteistä. Mitään kovin lehmipoikamaistakaan en Vitalicin musassa kuule.

Poney part 2 on ykkösosaa tylsempi, siinäkin on vocoder-ääntä, mutta ei tarpeeksi draamaa. Itsetoistoa edelleen. Tietystikään jollain punklevyllä kukaan ei odotakaan meiningin muuttuvan alun ja lopun välillä. Vitalicin tyylinen musa saa kuitenkin automaattisesti hinkumaan enemmän variaatiota, ja onhan tämä punklevyihin verrattuna pitkäkin, reilusti yli 50 minuuttia.

Repair Machines on ainakin vähän kiinnostavampi. Vocoder-ukko voisi jo vaieta, mutta tässä on taas toimivaa intensiteetinnostoa ja pikkuisen varioitu biitti. Taas tulee jotenkin Synthesizer Greatest -osasto melodiasta mieleen. Vitalic on kyllä erittäin tyhjää musiikkia, parhaimmillaankin vain kevyesti elokuvallista tunnelmanluontikamaa, mutta se on ansa, jolta tämän alan tekijöiden on aina ollut vaikea välttyä. Vision on oltava todella vahva, ennen kuin instrumentaalinen tai merkityksettömillä lyriikoilla varustettu rytmimusiikki alkaa puhua kuulijan pään sisällä.

Onko Newman-biisin nimi taas jokin robottiläppä? No, en usko sen liittyvän Randy Newmaniinkaan. Puuduttaa, puuduttaa. Moni tässä sarjassa kuunneltu levy on ensi alkuun vanginnut mielenkiinnon, mutta ei ole yksinkertaisesti jaksanut kantaa koko mittaansa. Niin näyttää käyvän nytkin. Uskon tämän johtuvan pitkälti omien henkilökohtaisten mieltymysteni rajallisuudesta. Mieli on sen verran avara, että jaksaa ensin heittäytyä musiikin maailmaan, mutta jotain henkilökohtaisesti merkittävää pitäisi olla tarjolla, jos siellä aikoo pidempään viihtyä.

Trahison on taas vähän tunnelmoivampaa osastoa. Voimakkaampia melodioita jäisi kyllä kaipaamaan, taas. Edellisestä myönteisesti yllättäneestä biisistä alkaa olla turhan pitkä aika, ja levy loppumaan päin. Nettilähteissä hehkutetaan sen tyylillistä monipuolisuutta, mikä hämmästyttää. Ei tästä mitenkään voi löytää tuhannen eri genren palasia ellei ole jo ennakkoon päättänyt löytävänsä. Itse asiassa levyltä nimenomaan puuttuu sellainen väriä tuova fuusiomeininki, joka on usein nostanut konejuttuja laajemmankin yleisön tietoisuuteen.

Toiseksi viimeinen biisi, U And I. Eipä paljoa lämmitä tämäkään, samaa peruskomppista instrumentaalielektroa (tai vissiin siellä syntikoiden seassa taas joku alas miksattu robottiäänikin mouruaa). Vitalic olisi voinut panostaa edes biisinnimiin, saisi jotain ajateltavaa. No, tullaan viimeiseen kappaleeseen. Valletta Fanfares on ainakin vähän erilainen, se alkaa koneellisella sotilasmarssitahdilla, jota aletaan varioida aika kokeellisesti. Syntyy rumpukoneimprovisaatio, jos moista nyt voi olla olemassa. Paljon muuta biisissä ei sitten olekaan.

On aika antaa loppuarvio. OK Cowboy on lopulta varsin kyllästyttävä levy, vaikka sillä onkin hetkensä. Näistä The Past on sellainen biisi, joka on pistettävä mieleen myöhempää soitantoa varten. Muuten Vitalic voidaan ainakin ennen uusia näyttöjä kuitata vain yhdeksi pseudoironiseksi napinvääntäjäksi muiden joukossa. Seuraavaksi ei ainakaan ranskalaista populaarimusiikkia!