Lil' Wayne: Tha Carter II

Jaha, päästään räpin pariin. Eikä tämä edes ole mitään obskuuria kokeellista matskua, johon olen koko ajan olettanut törmäävääni, vaan jenkeissä miljoonia myyvää kamaa. Lil' Waynehan on siellä eräs viime vuosien suosituimmista alan tekijöistä. Itse en ole kuullut hänen musiikkiaan juuri lainkaan. Oma suhteeni jenkkiräppiin on aika hatara ja ennen kaikkea 90-luvun gangstaklassikoiden varassa, siinä missä nykypäivän kaupallinen osasto ei ole pudonnut kuin satunnaisesti. Blogin kuunteluformaatissa vastaan tulee vielä sekin ongelma, ettei riimeistä varmastikaan voi näin kursorisella tutustumisella saada juurikaan tolkkua. Pikaisesti vilkaistuna tämä on vielä armottoman pitkä levy, niin kuin nämä tällaiset ovat jo kauan olleet. Mutta härkää sarvista.

Tha Mobb -biisillä lähdetään liikkeelle. Se tuntuu olevan yleisluontoista uhoa, Wayne kehuu itseään ja Cash Money -kollektiiviaan. Tyypillinen introbiisi. Miehellä on vähän nasaali, toisaalta vähän käheä, suhteellisen erottuva ääni. Kappale on aika hitaasti junnaava, syntikkajuttu toistuu taustalla ja tekee koukkua yhdessä sämplätyn huokailevan naisen kanssa. Waynen flowssa ei oikein ole elävyyttä, vaikka se sujuva onkin. Tätä jatkuu yli viisi minuuttia, ja alkaa pikkuisen puuduttaa.

Fly In on parempi. Periaatteessa samanlaiset soundilliset peruspalikat, mutta meno on vähemmän jumittavaa, räppäyskin intensiivisempää, kiihkeämpää. Mitään valistusmusaa tämäkään ei taida olla, tytärtä nussitaan ja isä tapetaan ja "If you're ever looking for me bitch, I'll be here". Biisi on yllättävän lyhyt, liiankin lyhyt: se päättyy kesken reilun kahden minuutin kohdalle.

Money On My Mind jatkuu siitä aika saumattomasti, nyt on kai kyse levyn ensimmäisestä hittitarjokkaasta. Biisin koukuksi on tarjolla miesäänen hokemaa otsikkofraasia, jonka päälle Wayne kuiskailee: "Get money, get bitches." So far, so constructive. Pahempi ongelma on, ettei tämäkään hieman sekava synteettinen sinfonia jaksa oikein viihdyttää. Tai sitten olen vain väärässä mielentilassa. Mutta ei, en usko, Lil' Wayne ei ole tarpeeksi härski, ei lyö tarpeeksi lujaa nyrkkiä kuulijan kalloon.

Laitan volaa lisää, jospa se auttaisi. Ja alkaahan tämä kuulostaa marginaalisesti paremmalta. Nyt on tosin vuorossa myös toistaiseksi kiteytynein biisi, Fireman. Oletan ensin sen heittävän samantyylistä läppää kuin Prodigyn Firestarter, mutta tämä onkin seksijuttu. Vähän tylsää. Syntikka ujeltaa kuitenkin kivasti, ja kun äänenvoimakkuutta tosiaan säätää kovemmalle, alkavat aivot kummasti turtua meiningin yleiselle urpoudelle. Taidan kylläkin olla nyt aivan väärässä tilanteessa kuuntelemaan koko levyä. Tätä pitäisi soittaa kotibileissä yrittäessään epätoivoisesti saada jotain musiikkia kuulumaan 20 vieraan hälinän yli. Väitän silti edelleen, ettei Waynen meininki ole aivan tämän genren tykeintä.

Mo Firessä isketään reggaehtava komppi kehiin, ja Wayne duetoi jonkun semijamaikalaisen mimmin kanssa. Ei kummoinen biisi, joskin meiningin letkeytyminen on tässä vaiheessa tervetullutta. Tosin loppuaan kohden tämä muuttuu vain tylsäksi itsetoistoksi, eikä biisi ole edes pitkä. Wayne on tylsä räppäri. Hänellä ei ole karismaa, joka on tällä alalla lähes kaikki kaikessa, hyvää biittiäkin tärkeämpi juttu.

The Best Rapper Alive! Se on kuitenkin seuraavan biisin nimi, kuin näkemykseni haluttaisiin saman tien kumota. Mutta mutta, kaikessa naurettavassa härskiydessään tämä tosiaan on levyn toistaiseksi kovinta antia. Laitan vielä lisää volaa. Tässä on kaikkea sairasta ja puoleensavetävää, kuten futiskatsomokuoro hoilaamassa jotain, mikä tuo epämääräisesti mieleen Iron Maidenin Fear of the Darkin Helsinki-liveversion. Ja kertsin taustalla ulvovia sähkökitaroita. Waynen on paradoksaalisesti pitänyt ottaa joku toinen höpöttäjä messiin todistelemaan parhauttaan, mutta tämä kaveri on itse päätähteä hauskempi selittäessään jotain pillusta, biitti potkii ja kappalehan on lähes poprap-klassikko.

Lock and Load tuntuu pitävän samalla vauhdilla tunnelmaa mukavasti yllä, vaikka onkin paljon tavanomaisempi, kevyesti mukasoulahtava juttu. Waynen diskanttinen kähinäkin alkaa vähitellen viehättää, ja kaveri kuulostaa yllättäen liukaskielisemmältä kuin vielä kertaakaan. Vai kestikö vain aikaa tottua? Isoa, rahanhajuista menoa. Luulen kyllä, että salaisuus oli sen volyyminupin kääntäminen. Huomio omaan käyttöön: älä koskaan kuuntele listaräppiä naapuriystävällisellä äänentasolla.

Aika vihaisen kuuloisessa Oh Nossa on hienosti napsuva handclaps-tyylinen biitti ja joku gospel-laulaa biisin nimeä Waynen taustalla. Ei paha, mutta nyt ei olla vielä puolivälissäkään levyä. Minkä vitun takia ne ei tee näistä lyhyempiä? Grown Man nyt kuitenkin on taas tätä sielukkaampaa osastoa, siinä on yritetty synteettisesti simuloida vähän tuollaista klassista 70-luvun soulia. Biisiä kantaa pitkälti vieraileva mieslaulaja, jonka Spotify tunnistaa itselleni vieraaksi Currency-nimiseksi kaveriksi. Boogie on aika hyvä, vaikka ei tätäkään pidä pysähtyä liikaa ajattelemaan.

Hit Em Up menee taas tälle klubiosastolle. Syntikkajuttu junnaa taustalla ja jätkät uhoaa. Naisia ollaan oltu iskemässä, mutta ilmeisesti niiden laatu ei tyydytä. Ihan hyvä biisi, mutta vähitellen ollaan taas taantumassa alan perustasolle. Joku erilainen juttu olisi tässä kohtaa paikallaan.

Tulee levyn nimibiisi, pariminuuttinen välipala, joka rakentuu melankolisten ja melodramaattisten elokuvasyntikkatehosteiden varaan. Hustler Musik jatkaa siitä sitten samalla laajakangaslinjalla ja yhtenä tähän asti melodisimmista kappaleista. Taustalla syntikoita ja synteettisiä torvia ja imevä biitti. Joku pätevän oloinen vierailija saa taas paljon tilaa. Alan kai olla tunnelmassa, kun tämä kuulostaa taas hyvältä. Waynen biisit on tehty puhtaasti ameriikanradion ehdoilla, mutta ne eivät ole liian ilmeisiä. Siis musiikillisesti, teksteissä tulee kyllä vastaan joka viimeinenkin klisee, jonka näihin on ikinä osannut yhdistää. Ero on kuitenkin melkoinen johonkin Kanye Westiin, joka rakensi ylimainostetun uransa pöllimällä klassikkokappaleista kilon edamkimpaleita.

Vittu, tämä Hustler Musik on itse asiassa todella hyvä kappale.

Heti kun äskeisen pääsin sanomasta, kuulostaa Receipt kevyesti Kanyelta, tosin siltä ekan levyn aikaiselta, joka ei vielä lohkonut Ray Charlesista mehevää potkaa kaupatakseen sitä omanaan. Jostain soulbiisistä nämäkin kiihkeät puhaltimet ja laulut on toki sämplätty, mutta kiivaahkotempoinen keitos toimii ihan hyvin, siinä missä Kanyen Jesus Walks.

Sitten vähän hitaampi ja hieman improvisoidun oloinen Shooter, josta ei oikein ota selvää. Siinä on soulia ja aggressiota ja levyn toistaiseksi orgaanisinta meininkiä. Yllättävän sujuvasti homma on tähän asti toiminut. Vasta nyt kuullaan suulla päristettyä konetuliaseen rätinää. Mutta puolenkymmentä biisiä on vielä jäljellä.

Weezy Babyssa riidellään jonkun Nikki-nimisen naisen kanssa ja sanotaan että "bi-atch". Turha biisi, tällainen vaan pitää kai olla tällaisella räppilevyllä. Itse asiassa en ymmärrä, miksi tämä kiekko ei päättynyt tuohon edelliseen raitaan. Vai ymmärränkö? Nimittäin Birdmanin kanssa tehty I'm a DBoy lähtee taas rivakammalla adrenaliinilla liikenteeseen. Mikä on DBoy? "Money in my pocket" tällä DBoylla ainakin on. Jatkuva viittailu rahaan herra Carterin kollektiivin nimeä myöten alkaa vähän vituttaa. Tulee ikävä Snoopin ja Dren kulta-aikoja, kun huomio kohdistui diskreetisti siihen, mitä rahalla saa: aseisiin, naisiin, viinaan, huumeisiin ja pomppiviin autoihin. Ei kai se pääasia ole räpissäkään raha, vaan mihin se käytetään. Mutta joo, I'm a DBoy taas on varsin potkiva esitys, jos tämän yli pääsee. Taitaapa olla suorastaan levyn nopeatahtisin biisi.

Nyt ei vaan jaksa enää niin keskittyä jäljellä oleviin kolmeen biisiin. Feel Me on taas silkkaa improvisaatiota ja puhallinsämplejä ja jutustelua, josta en ota tolkkua ja joka ei kiinnosta.

Get Over kuulostaa yhtä hatusta reväistyltä jamittelulta. Lopettakaa jo. Get over it.

No lopettivathan ne. Tuli vielä outro ja levy päättyi sanoihin: "Cos I'm the best rapper alive."

Et Wayne ole, mutta tämä levy oli monin paikoin varsin viihdyttävä. Aivan liian pitkäkin se kyllä oli, ja noloja hetkiä löytyy. Pannaan parhaat biisit muistiin.