Andrew Bird on saanut jonkinmoiseksi outopopiksi luokittuvalla musiikillaan viime aikoina enemmänkin huomiota, mutta tämä levy edustaa miehen varhaisempaa tuotantoa. Pastellisävyisessä piirroskannessa möllöttävä outo eläin ei näytä tyypilliseltä munantuottajalta, lähtöparametrit saavat ajattelemaan, että tässä tuskin lauletaan rakkaudesta ainakaan. Katsotaan onko näin.
Levy alkaa lyhyellä jousiorkesteri-introlla, mutta sitten tulee kevyttä akustisen näppäilyä ja kuulaita koskettimia ja puoliksi puhuttua amerikkalaista indielaulantaa. Biisin nimi on Sovay, enkä tiedä mitä se taas tarkoittaa, mutta tämä on itse asiassa aika hyvä. Birdin laulussa on tiettyä alistuneen mutta tunteellisen miehen karismaa, ja kertosäe nousee mukavasti. Kappale on vähäeleinen, seesteinen, rumpali sutii hillitysti, välillä kuuluu jotain omituisempaa taustamaisemassa. Viulunkieliä kitkutellaan epäkonservatiivisesti? Kevyesti tulee mieleen Eelsin tapaiset jutut tai ehkä amerikkalainen, hieman valoisampi versio Tindersticksistä.
Hieman kikkailevasti nimetty A Nervous Tic Motion of the Head to the Left varioi samaa tunnelmaa laittamalla lisää kokeellista viulunsoittoa kehiin ja olemalla yleensä hieman sätkivämpi, nimensä mukainen siis. Periaatteessa biisi kuulostaa kuitenkin aika samalta. Birdin viulujutuissa on oma kauneutensa, ja levollinen laulu pitää edelleen homman tiiviisti kasassa. Biisi on viisiminuuttinen, joten tilaa lievälle rönsyilyllekin on. Sanoituspuolesta ei saa korvakuulolta oikein otetta, mutta loppukaneetti "And by all accounts you really should have died" saa havahtumaan.
Fake Palindromes kiihdyttää tahtia, ja säkeistöjen välissä kuullaan jo aavistus särökitaraakin viulun mausteena. Kyseessä on aika suoraviivainen ja hyvinkin toimiva perusjenkkiläinen vaihtoehtopoppibiisi. Bird ei tokikaan laula kuin rokkikukko, vaan hieman kuin joku Beck-tyylinen laiskuri ja videovuokraamon hommistaan lintsaava villapipoduunari. Homma alkaa maistua, tämä on helposti lähestyttävää ja tunnelmaa kohottavaa musiikkia.
Measuring Cups pitää toiminnan hyvällä tasolla ja asettuu tempoltaan edellä mainittujen väliin. Viulu on edelleen Birdin kikka, ja mikäs siinä. Ilman sitä tämä olisi tavanomaisemman kuuloista musiikkia. Banking on a Mythin introssakin näppäillään sen kieliä ennen kuin kitarakin pääsee ääneen. Tämä on parhaita biisejä tähän asti. Tunnelma on aika tumma ja intensiivinen. Ei mitään havaintoa vieläkään, mistä Bird laulaa. Korva tarttuu yksittäisiin sanoihin, kuten jalkahieronta. Musiikkia voi kuunnella myös puhtaana musiikkina, sillä mitään erityisiä mielikuviakaan tämä ei herätä. Tämä muuten taitaa olla nimenomaan amerikkalaiselle indielle tyypillistä. Britit ankkuroivat laulunsa aina aikaan ja paikkaan, mutta mistä esimerkiksi joku The National laulaa? Ei mitään hajua, vaikka bändistä pidänkin.
Levollisemmassa Masterfadessa vihelletään sun muuta ja akustinen soitanto pysyy sunnuntai-iltapäivän intensiteettitasolla. Ihan kaunis on tämäkin. Birdin biisit eivät varsinaisesti ole toisistaan erottuvia hittejä, mutta jokaisen niistä tajuaa sen soidessa onnistuneeksi sävellykseksi. Ei olla haettu halpoja irtopisteitä.
Opposite Dayssa lyriikkaosasto alkaa sitten kiinnostaa, ehkä siksi, ettei itse biisi ole kaikkein vahvimpia, jos ei huonokaan. Lauletaan päivästä, jolloin "you'll wake up in institutions, in prison or in Hell". En saa vieläkään ihan otetta Birdin ajatuksesta, mutta mielikuva kiehtoo. Biisi päättyy niin irrallisen kuuloiseen akustiseen outroon, että sitä luulee ensin uudeksi raidaksi.
Semikiihkeässä Skin Is, My -biisissä Birdin itäeurooppalaisesti joikhaava laulu tuo vähän mieleen sen Beirutin jätkän, ja kas vaan, väliosassa laitetaankin mustalaiskitarat soimaan. "I wanna loveless sound", mies taitaa laulaa. Mutta biisi on ehkä tunteellisin tähän asti. Hienovaraisen dramaattinen ja vangitseva esitys, parasta antia Birdiltä. Diggaan kovasti!
The Naming of Things pitää vähän dramaattisempaa menoa yllä, mutta ei ole ihan yhtä hieno kuitenkaan. Aivan riittävän hyvä se on. Levyllä ei tunnu olevan mokailuja, asiaankuulumattomuuksia tai liian heikkoja hetkiä. Jännää, ettei tästäkään levystä paljoa taidettu sen ilmestyessä kirjoittaa. Kai maailmassa vain ilmestyy liikaa levyjä. Kappale feidautuu pois juuri kun siitäkin alkaa innostua.
MX Missiles on lähelle tulevaa surumielistä laulua ja akustista kitarointia. Birdin perusjuttu on abstrakti melankolia. Tässä vaiheessa alan tosiaan olla vakuuttunut siitä, ettei näiden laulujen surumieli kumpua päättyneestä parisuhteesta. Siinä tuntuu olevan jotakin metafyysistä. Jotakin sellaista kuin että ihmiselämän lisäksi koko maailmankaikkeuskin kuolee aikanaan.
Lyhyen viuludraamalle omistetun välisoiton jälkeen jäljellä on vielä kaksi biisiä. Tables and Chairs on nostattava, jotenkin optimistinen kappale, jossa on sykkivä rytmi, viulua ja naislaulaja tukemassa. "I know we're gonna meet some day", Bird laulaa, ja: "There will be snacks". Okei? Beirut tulee taas vähän mieleen. Muistettakoon, että tämä levy on tehty ennen ko. orkesterin olemassaoloa. Hyvä laulu tämäkin.
Lopuksi hempeillään The Happy Birthday Songin tahtiin, mutta se ei ehkä olekaan niin auvoinen kuin juhlavasta melodiasta voisi päätellä. "So happy birthday", Bird laulaa, "It's gonna be your last day". Kellopeli koristelee marssimaista rytmiikkaa. Kaikki tällä levyllä ei ole aivan niin kuin pitäisi. Kipeys on hieno asia. Taitaa olla niin, että jos Andrew Birdiltä kysyttäisiin, ei Yoshimi olisi voittanut vaaleanpunaisia robotteja.
Ja siinä se oli. Ei ehkä 2000-luvun paras levy, mutta lähempänä parasta kuin keskinkertaisuutta. Tämä menee ehdottomasti jatkokuunteluun. Kotoisalla tavalla hämmentävää musiikkia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti