Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus

Toista kertaa tämän blogin taipaleella kohteeksi päätyy albumi artistilta, jota fanitan kritiikittömästi. Nick Cave on minulle vielä Pulpiakin keskeisempi tekijä: ase ohimolla uhattuna saattaisin nimetä hänet henkilökohtaisen universumini tärkeimmäksi biisintekijäksi. Rakkaussuhdetta on kestänyt jo 14 vuotta, ja se alkoi Murder Ballads -levystä, kuten varmasti monella muullakin.

Caven teksteissä yhdistyy nihilismi, huumori, verenpunainen romantiikka ja melodramaattinen tarinankerronta cocktailiksi, joka ei vain voi olla vetoamatta. Kaikkea tätä kuvastaa se hämmentävän intensiivinen musiikkikin, jota hän on vaihtuvien soittokumppaniensa kanssa levyttänyt. Nokkamiehenä hänen täytyy olla karismaattisin ainakin elossa olevista.

Nyt käsiteltävää, muodollisesti kahdesta erillisestä levykokonaisuudesta koostuvaa tuplaa pidän hänen parhaana 2000-luvun tuotoksenaan. Koko paketin näytän kuunnelleen viimeksi tammikuussa; levylautasella se on viihtynyt aika säännöllisesti. Tämän merkinnän luonne on vääjäämättä erilainen kuin useimpien kirjoittamieni. Nyt ei lähdetä katsomaan, onko jokin musiikki hienoa, vaan miettimään, miksi se on niin hienoa.

Abattoir Blues -puolisko potkaistaan käyntiin äänekkäällä ja lähes hengästyttävän hyökkäävällä rockrunttauksella. Get Ready For Love ei kyllä ole ihan Caven parhaita biisejä. Gospelkuoroilla ja näennäisuskonnollisella tekstillä varustettu ralli jää jossain määrin ulkoaluennaksi. Kyllähän jalka tämän tahtiin vipajaa, mutta Cavelta odottaa aina enemmän kuin tyylilajipastissia.

Cannibal's Hymn ei sekään ole vielä parasta Bad Seedsiä, mutta ehdottomasti parempi. Puoliakustinen shuffle kasvaa kuin huomaamatta koskettimien tukemaksi liekkimereksi ihan vaan sillä, että yhtyeen soitossa ja levyjen äänityspolitiikassa on aina niin käsittämätön läsnäolon tuntu. Kun paine nousee, niin sen tuntee munissa asti. "If you're gonna dine with them cannibals, sooner later you're gonna get eaten" ei ehkä ole Caven paras onelineri ikinä, mutta saa kummasti lisäarvoa, kun ymmärtää kertojan lausuvan nämä pahaenteiset sanat jollekin naiselle, joka on ilmeisesti tullut hänen kelkkaansa lähteneeksi.

Hiding All Away onkin sitten levyn ensimmäinen sen luokan mestariteos, josta englannissa tavataan käyttää termiä "mind-boggling". Säröinen jumitus maustuu taas gospelkuorolla, ja väliosissa räjähtää tulenpalava kitaramyrsky sormille. Teksti on Caven hämmentävä ja sairas fantasia pahuudesta ja riettaudesta, joka maailmassa vallitsee, koska Jumala - Cave asettuu tässä kyseiseen rooliin vaatimattomasti minäkertojana - piiloutuu eikä näyttäydy. Sitten biisi kasvaa viimeisellä minuutillaan mielettömäksi taivaalliseksi puskutraktoriksi bändin jyrätessä kaikki esteet altaan ja gospelkuoron huutaessa: "There is a war comin!" Jumala tulee palaamaan näyttämölle ja tekemään sen ryminällä.

Caven 2000-luvun tuotoksia on leimannut vahva uskonnon painottaminen, mutta luonnollisesti mies ei ole mikään born again -aktivisti. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty, mutta teksteistä on vaikea päätellä, mitä se aivan käytännössä tarkoittaa. Toki mies erottuu useimmista lauluntekijöistä siinä, että hän ottaa uskonnon laulunaiheena vakavasti. Suoraan ateistisia näkemyksiäkään en muista hänen yhdessäkään sanoituksessaan esittäneen. Mutta hän vääntää ja kääntää kristinuskon peruspalikoita niin hassuihin asentoihin, että perususkovaisesta ei kyllä ole kysymys. Nelosbiisi Messiah's Ward on musiikillisesti laadukas Caven perusballadi, jonka teksti herättää taas kysymyksiä. "They're bringing up the dead now, it's easy / We just won't go away", Cave laulaa. Me olemme jo kuolleita, meitä ei tarvitse herättää?

Tullaan levyn pophittivaiheeseen. There She Goes, My Beautiful World on periaatteessa samaa kamaa kuin Get Ready For Love, mutta koskettimet ovat pinnassa ja melodia selkeästi vahvempi. Saman tutun gospelkuoron tukemana Cave saa nostettua biisin varsinkin kertosäkeessä nyrkit pystyssä -tyyppiseen lentoon. Tämä on ekstaasimusiikkia ja selvä jäljitelmä mustan kirkkomusiikin klassikoista, miksei maallisesta soulistakin.

Nature Boy vetää paljon kevyemmällä otteella, peruspoprocksvengillä, joka sekin toki taittuu tältä komppanialta mehukkaasti. Uurut höystävät erinomaisesti. Biisi on hyvä, mutta selkeä välityö, ja tuplapaketin ensimmäiseksi singleksi aika erikoinen valinta. Teksti on taas aika mielenkiintoinen tapaus. Lähinnä se tuntuu kuvaavan miehen seksikkääseen naiseen kohdistamaa katsetta ja argumentoivan sen luonnollisuuden puolesta. Jo pelkästään Caven laulutapa tällaisessa yhteydessä lisää seokseen aimo annokset niin härskiyttä kuin ironiaakin.

Abattoir Blues -puolen nimibiisi rakentuu jämäkälle, hypnoottiselle rumpukompille, jonka päälle Cave puhelaulaa tällä kertaa aidon tuskaisen kuuloisesti. Gospelnaiset vähän auttavat taas. Laatuesitys, jonka olennaisin funktio lienee kuulijan johdatteleminen taas vähän syvempiin vesiin.

Tässä kohtaa, Abattoir Bluesin lähestyessä loppuaan, aletaan tosin ottaa vähän löysemmin rantein. Kosketinvetoisessa Let The Bells Ringissä ei ole mitään vikaa, mutta se on "vain" hyvä Cave-biisi. Siis tuhannesti parempi kuin ylivoimainen valtaosa maailmassa julkaistusta musiikista. Demonisuutta tai haastetta siinä ei kuitenkaan ole.

Tämän puoliskon päättävässä Fable of the Brown Apessa on ainakin omituinen ja tulkintoihin houkutteleva tarina, mutta vajaassa kolmessa minuutissa sekään ei ehdi musiikillisesti kasvaa vinjettiä kummemmaksi. On aika siirtyä The Lyre of Orpheuksen, näistä kahdesta vähemmän rokkaavaksi, ehkä taiteellisemmaksi tarkoitetun levyn pariin.

Levypuolikkaan aloittaa sen nimibiisi, joka on tyypillinen esimerkki Caven apokalyptisesta huumorintajusta. Mies tulkitsee tässä antiikin tunnetun myytin kertovana rockmusiikin synnystä. Orfeus, soittoniekka keksii lajityypin vahingossa ja tappaa samalla vaimonsa, kun lyyran kieli ponnahtaa irti ja lävistää eukon kurkun. Orfeus lähtee helvettiin Eurydikea hakemaan, mutta paikan tsekattuaan päättelee, että tämähän on just hyvä mesta, jäädäänpä tänne ja tehdään lapsia. Teksti on uskomattoman hauska, musiikillisesti kappale jää puhelaulettuna blues-shufflena sen varjoon.

Breathless toimii aivan päin vastoin: teksti on hyvin kirjoitettua perusrakkauskamaa, mutta folkpoppinen ja hämmentävän valoisa sävellys koukuttaa välittömästi, ehkä siksi, että se on niin ei-Cavea. Hyvän mielen biisi, jollaisia tämän miehen tuotannossa ei liikaa ole, vaikka kaikkea muuta hyvää onkin.

Babe, You Turn Me On jatkaa periaatteessa samaa teemaa, parodioiden vanhanaikaista viihdeballadia koristeellisine pianokuvioineen ja pateettisine puheosuuksineen, mutta taas Cave heittää vähän vasenta kierrettä riettaan tekstein merkeissä: "I put one hand on your ripe round heart and the other one one down your panties". Hyvä meno jatkuu.

Sitten vasta tartutaankin härkää sarvista. Pitkässä Easy Money -balladissa Cave ottaa vittuilun kohteeksi sen hankalimman: itsensä. Teksti on rakennettu muodoltaan hartaaksi gospel-ylistykseksi, jota kuoro taas asiaankuuluvasti tukee. Palvonnan kohteena vain on taiteilijalle taivaalta tipahtava raha: "Rain it down on the wife and the kids, Rain it down on the house where we live... Rain that ever-loving stuff down on me." Cave laulaa: "Life shuffles by at low interest rate." Ironinen kaksoisvalotus tulee tietysti siitä, että pianovetoinen, tunnelmallisen melankolinen kappale on sävellyksenä todellinen muotovalio. Sen tekijä ei ole saanut teostojaan ansiotta.

No, nyt isketäänkin taas rokkivaihde silmään! Junnaavan kosketinkuvion ja etukenoisen rumpalin viemä Supernaturally pistää todellakin taas farkunlahkeen väräjämään. Kaiken lisäksi kertissä lauletaan "Hey! Ho! Don't you go all supernatural on me". Volat kaakkoon ja ajatukset pois. Tuplalevyn idea perustuu siihen, että aina välillä voi keskittyä miettimään, aina välillä joraamaan.

Tässä kohtaa tarvitaan hengähdystauko, joka on sinänsä nätti ja muotovalio perusballadi Spell. Tämmöisissä olet niin ihana -biiseissä Caven sanoittajankynä ei ole terävimmillään, mutta kaikki palaset ovat kuitenkin niin hyvin kohdillaan, että äänitapettikin tuntuu samettiselta. Jäljellä on kaksi viimeistä biisiä, ja tämän miehen tuntien niistä ei selvitä aivan yhtä helpolla.

No, Carry Me on kuitenkin vasta lämmittelyä. Kohtalokas, kuoron tukema balladi tuntuu kaipaavalta dialogilta, jossa solisti ja rakastettu/jumala tunnustavat molemminpuolisen riippuvuutensa. Ei Jumalaakaan ole ilman ihmistä, jos ei ehkä ihmistä ilman jumalaa. Tätä seuraa sitten O Children. Se on mitä ilmeisimmin tuplalevyn paras biisi ja on myös aivan mahdollista, että se on paras biisi, mitä tässä blogissa tullaan käsittelemään.

Yli seitsemänminuuttisen, pateettisen raskassoutuisen balladin perussanoma on ajatus ihmiskunnasta lapsina, jotka eivät oikein tiedä, mitä tekevät. Idealla on tietysti enemmän kuin vahva kristillinen tausta. Siellä missä on lapsia, on isäkin. Isukkia vaan ei mainita missään vaiheessa. Sen sijaan piirretään kuva lapsilaumasta, joka varhaismurrosikäisen ajattelemattomuudella on tehnyt selvää kaikesta tielleen osuvasta. Nyt itketään raunioilla kuin yhdeksänvuotias, joka vahingossa löi kaverinsa kuoliaaksi: miten tässä näin kävi. "Forgive us now for what we've done / It started out as a bit of fun", Cave laulaa lakonisen lohduttomasti. Kertosäkeessä gospelkuoro laulaa: "Children! Lift up your voice, rejoice!" Toki mollissa.

Kosketinvetoinen biisi kasvaa eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi, kunnes päättyy liki hurmiolliseen lopetukseen, jossa kuoro varioi gospelkliseitä: " Hey little train we all jump on! The train that goes to the Kingdom! We're happy Ma, we're having fun / and the train ain't even left the station."

Ihmisen tällä puolella tekemät vääryydet kuitataan sillä,että toisella puolella odottaa jotain parempaa. Ihmiskunta ei edisty eikä muutu paremmaksi. Menolippu on kauas, mutta juna seisoo asemalla. Onkohan koskaan tehty tätä lohduttomampaa kappaletta.

Tuplalevy kokonaisuutena sisältää parempaa ja huonompaa materiaalia. On kuitenkin syytä asettaa asiat perspektiiviin. Useimmat tässä blogissa käsitellyt artistit pystyvät parhaimmillaan tiivistämään hyvin hetkellisen rakkauden tai himon tunteen tai luomaan svengaavan meiningin pariksi minuutiksi. Nick Cave pystyy parhaimmillaan esittämään yhtä monta kysymystä kuin Dostojevski ja perustelemaan yhtä hyvin, miksi ei osaa vastata niihin. Ihminen, joka ei pidä häntä yhtenä vuosituhannen vaihteen suurista neroista, on yksiselitteisesti tyhmä, tai vaihtoehtoisesti ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa.