Vitalic: OK Cowboy

Taas ranskalaista konemusiikkia! Tosin tämän artistin aiemmista single- ja ep-biiseistä koottua esikoisalbumia luonnehditaan kohtalaisen kiinnostavasti: sen pitäisi täydessä synteettisyydessäänkin sisältää vaikutteita jopa mustalaismusiikista ja muista Itä-Euroopan hommista. Minulle myös Vitalic on aivan uusi tuttavuus.

Lyhyt avausraita Polkamatic ei tosin humpparytmin aavistuksesta huolimatta kuulosta mustalaismusalta, vaan hyvin vanhalta konsolipelisoundtrackilta. Oikeastaan hauska ja tarttuva biisi, joka loppuu liiankin pian. Se taisi olla vain irrallinen intro, sillä seuraavana tuleva Poney part 1 hyppää 2000-luvun soundimaailmaan ja tarjoilee jyskyttävän biitin ja tummasävyisten syntikoiden kuljettamaa dramaattista elektroa. Vocodeerattu laulu käväisee mukana vain hetken ajan, mutta yli 5-minuuttinen kappale pitää silti otteessaan. Tämä ei ehkä ole samalla tavalla vahvojen mielikuvien syntikkasinfoniaa kuin joku Kraftwerk, mutta pyrkimystä tanssittavuutta syvempään kokemukseen on silti.

My Friend Dariolla solistin roolin ottaa synteettinen naisääni, jonka voi netistä luntata kuuluvan Vitalicin "keksimälle" robottihahmolle. Monotoninen lauluraita on hyvin electroclashia, mutta kappaleessa on simuloituja ja kitaroita ja asiallinen biitti, jotka tekevät siitä kevyesti rokkaavan. Kaikenlaista pulputusta kuullaan taustalla, meininki on selvästi nousussa, kierroksia pistetään lisää. Hyvä biisi.

Tyhmästi nimetty Wooo on edellisiin verrattuna täyteraita, instrumentaali joka rakentuu edelleen jalan alle menevälle jumputusrytmille ja siihen päälle vedetyille syntikkamelodioille. Kappale on kuitenkin hieman yksitoikkoinen ja -ulotteinen. Mistään mustalaismusiikista ei vielä olla kuultu häivähdystäkään. Ihan trendielektroa tämä kuulostaisi olevan, mutta ei lainkaan huonoimmasta päästä sellaista.

La Rock 01 ei ole rokkia, vaan levyn toistaiseksi epämelodisinta pauketta. Tosin se rakentuu about samalle biitille kuin kaikki intron jälkeiset biisit. Tästä en oikein saa otetta, vähän enemmän tarttumapintaa pitäisi olla. Mennään sinne puhtaan tanssimusiikin puolelle.

The Past lyö onneksi uuden vaihteen silmään. Se on edellisiä hitaampi, ja sen kuulaassa melankoliassa tosiaan on jotain kansanlaulumaista. Vocoder-laulu ei ole ehkä ihan maailman paras idea tässä biisissä, mutta jonkun Vangeliksen, Jarren ja klassiset Synthesizer Greatest -halpiskokoelmat mieleen tuova eeppinen tunnelmointi puree. Lopulta 80- ja 2000-lukujen rajalinja osoittautuu sittenkin aika häilyväksi. Analoginen ja digitaalinen sekoittuvat, kumpaa tämä edes tekniseltä kannalta on? Väliäkö sillä?

No Funilla robottinainen ottaa taas homman haltuun. Jotain se höpisee, että kun ei ole kitaroita ja nahkaa, niin ei ole hauskaakaan. Kovin ironista. Kappale on kuitenkin taas aika tylsä, ja perusjumputus alkaa jo puuduttaa. Ehkä OK Cowboy ei sittenkään ole maailman parasta musiikkia kotikuunteluun - muuten kuin valikoiduin osin. Miksi muuten OK Cowboy? Sen lienee pakko olla viittaus erääseenkin 90-luvun klassikkoalbumiin. Sen kanssa tällä kovin epävieraantuneella ja epätosikkomaisella musalla ei tunnu olevan paljoakaan yhteistä. Mitään kovin lehmipoikamaistakaan en Vitalicin musassa kuule.

Poney part 2 on ykkösosaa tylsempi, siinäkin on vocoder-ääntä, mutta ei tarpeeksi draamaa. Itsetoistoa edelleen. Tietystikään jollain punklevyllä kukaan ei odotakaan meiningin muuttuvan alun ja lopun välillä. Vitalicin tyylinen musa saa kuitenkin automaattisesti hinkumaan enemmän variaatiota, ja onhan tämä punklevyihin verrattuna pitkäkin, reilusti yli 50 minuuttia.

Repair Machines on ainakin vähän kiinnostavampi. Vocoder-ukko voisi jo vaieta, mutta tässä on taas toimivaa intensiteetinnostoa ja pikkuisen varioitu biitti. Taas tulee jotenkin Synthesizer Greatest -osasto melodiasta mieleen. Vitalic on kyllä erittäin tyhjää musiikkia, parhaimmillaankin vain kevyesti elokuvallista tunnelmanluontikamaa, mutta se on ansa, jolta tämän alan tekijöiden on aina ollut vaikea välttyä. Vision on oltava todella vahva, ennen kuin instrumentaalinen tai merkityksettömillä lyriikoilla varustettu rytmimusiikki alkaa puhua kuulijan pään sisällä.

Onko Newman-biisin nimi taas jokin robottiläppä? No, en usko sen liittyvän Randy Newmaniinkaan. Puuduttaa, puuduttaa. Moni tässä sarjassa kuunneltu levy on ensi alkuun vanginnut mielenkiinnon, mutta ei ole yksinkertaisesti jaksanut kantaa koko mittaansa. Niin näyttää käyvän nytkin. Uskon tämän johtuvan pitkälti omien henkilökohtaisten mieltymysteni rajallisuudesta. Mieli on sen verran avara, että jaksaa ensin heittäytyä musiikin maailmaan, mutta jotain henkilökohtaisesti merkittävää pitäisi olla tarjolla, jos siellä aikoo pidempään viihtyä.

Trahison on taas vähän tunnelmoivampaa osastoa. Voimakkaampia melodioita jäisi kyllä kaipaamaan, taas. Edellisestä myönteisesti yllättäneestä biisistä alkaa olla turhan pitkä aika, ja levy loppumaan päin. Nettilähteissä hehkutetaan sen tyylillistä monipuolisuutta, mikä hämmästyttää. Ei tästä mitenkään voi löytää tuhannen eri genren palasia ellei ole jo ennakkoon päättänyt löytävänsä. Itse asiassa levyltä nimenomaan puuttuu sellainen väriä tuova fuusiomeininki, joka on usein nostanut konejuttuja laajemmankin yleisön tietoisuuteen.

Toiseksi viimeinen biisi, U And I. Eipä paljoa lämmitä tämäkään, samaa peruskomppista instrumentaalielektroa (tai vissiin siellä syntikoiden seassa taas joku alas miksattu robottiäänikin mouruaa). Vitalic olisi voinut panostaa edes biisinnimiin, saisi jotain ajateltavaa. No, tullaan viimeiseen kappaleeseen. Valletta Fanfares on ainakin vähän erilainen, se alkaa koneellisella sotilasmarssitahdilla, jota aletaan varioida aika kokeellisesti. Syntyy rumpukoneimprovisaatio, jos moista nyt voi olla olemassa. Paljon muuta biisissä ei sitten olekaan.

On aika antaa loppuarvio. OK Cowboy on lopulta varsin kyllästyttävä levy, vaikka sillä onkin hetkensä. Näistä The Past on sellainen biisi, joka on pistettävä mieleen myöhempää soitantoa varten. Muuten Vitalic voidaan ainakin ennen uusia näyttöjä kuitata vain yhdeksi pseudoironiseksi napinvääntäjäksi muiden joukossa. Seuraavaksi ei ainakaan ranskalaista populaarimusiikkia!