On käynyt selväksi, ettei tässä blogissa tulla ihan hirveän usein käsittelemään entuudestaan ja vapaaehtoisesti kuuntelemiani levyjä. Nyt olisi vaihteeksi tarjolla sellainen. Vuonna 2006 tämä Arctic Monkeysin debyytti oli minulle erittäinkin kova juttu. Hieman epämääräisen kakkoslevyn myötä kiinnostus herpaantui tilapäisesti, kunnes uusin Humbug-albumi sai viime vuonna taas innostumaan.
Enpä ole Whatever...iäkään aktiivisesti kuunnellut aikoihin, mutta nyt ajatus sen laittamisesta soittimeen piristää heti iltapäivää. Ennakkofiilis on, että seuraavat 40 minuuttia on kivaa.
Avausraita View From The Afternoon on heti bändin kärkibiisejä. Se potkaisee levyn käyntiin tehokkaalla kitarariffillä, ja pian esitellään Alex Turnerin poikamainen, hyvin brittiläinen, monen mielestä varmaan ärsyttävän näsäviisas laulumaneeri. Tämä on nimenomaan äärimmäisen brittiläistä musiikkia, josta ei voi olla haistamatta lageria ja currya ja kaikkia näitä kliseitä. En ole koskaan Monkeysiin sanoituksiin niin akateemisesti suhtautunut, mutta ymmärtääkseni biisi kertoo tulevan bileillan odotuksesta ja huomauttaa, että lopputulos on lähes aina pettymys. Toimivaa katuviisautta ja biisissä on perhanan toimiva kertosäe, jota pantataan sopivan kauan.
Sitten seuraakin yhtyeen todellinen ikivihreä, ehkä viimevuotisen Crying Lightiningin ohella. I Bet You Look Good On The Dancefloor on niitä biisejä, jotka saavat allekirjoittaneen tanssimaan ilman poikkeuksia. Bändi kaahaa suoraviivaisen, mutta erittäin melodisen kappaleen läpi punkmaisella tempolla, mutta paketti pysyy hämmästyttävän tiukasti kasassa. Intensiivisen yhteensoiton juhlaa. Kyllä, tämä on edelleen Maailman Paras Biisi. Asiassa auttaa myös hilpeän vittumainen ja sanankäänteissään terävä teksti. Turner katselee jotain lattialla sheikkaavaa trendikästä seksipommia ja kelaa kyynisen viileästi, että niin hyvältä kuin näytätkin, niin minä en sinua halua, enkä tätä pinnallista paskaa mitä tästäkin diskosta löytyy. Biisi on puolillaan klassisia sanoituskohtia, kuten "dancing to electro pop like a robot from 1984" ja "there ain't no love here, no Montagues or Capulets". Turner kuulostaa toki juuri siltä fiksulta 19-vuotiaalta, joka hän olikin, mutta sehän on tässä kontekstissa maailman parasta.
Klassisen avaustrilogian täydentää letkeämpi, mutta b-osassa aika raivokkaaksi yltyvä Fake Tales of San Francisco, jossa taas istutaan bileissä ja kuunnellaan, kun joku jauhaa paskaa muka kokemistaan hienoista suuren maailman asioista. Taas Turner ottaa viileän halveksivan tarkkailijan roolin. Kaikki kolme ensimmäistä biisiä ovat ilmeisiä 2000-luvun klassikoita ja paaluttavat ekan levyn aikaisen Monkeysin tematiikan: katutason elämäntapakritiikkiä, detaljeilla höystettyjä tilanneväläyksiä, arkielämää. Nuori Oasis oli parhaimmillaan musiikillisesti yhtä hyvä, mutta ei koskaan kuulostanut näin merkitykselliseltä.
Harvassa ovat ne levyt, jotka pystyvät säilyttämään tällaisen tason edes suurimman osan kestostaan, eikä Whatever...kään siihen yllä. Dancing Shoes on kuitenkin sympaattinen renkutus, ja perverssin pitkästi nimetty You Probably Couldn't See It For The Lights But You Were Staring Straight At Me energistä kaahausta, joka kantaa mukavasti kahden minuutin kestonsa ajan. Yhtyeen dynamiikka perustuu koko ajan aika samantapaiselle ilmavalle, mutta draivikkaalle rocksoitolle. Nyanssit ovat ehkä vähissä, mutta perushomma toimii sitäkin paremmin. Mainittu Oasishan oli nuoruutensa huumassakin aika hidastempoinen, enemmänkin massiiviseen äänivalliin luottava orkesteri, siinä missä Monkeysit pitävät vauhtia yllä ja hallitsevat svengipuolen paljon paremmin.
Still Take You Home on taas aika vähäaineksinen sävellys, joka toimii, koska yhtye on niin tosissaan ja kiivastempoinen ja Alex Turner on täysin tehtäviensä tasalla. Sen jälkeen herkistytään levyn ekaan balladiin. Riot Vanissa pelätään kyttiä kaupungin yössä kahdestaan. Ystävykset ovat juopotelleet, eikä ikää taida vielä olla. Biisi on ihan kaunis, mutta toiminee minimalismissaan enemmänkin rauhoittavana välisoittona.
Rokimpi meno alkaa taas Red Light Indicates The Doors Are Secured -biisin myötä. Levyn ärhäkimpiä se ei tosin ole, mutta funkyimmasta päästä kyllä. Kitarointi on hienoa, ja bändin rytmisektio todistaa taas kerran erinomaisuutensa. Monen muun levyn biisin tapaan tämäkin päättyy äkillisesti kuin seinään. Toistettuna temppu kertoo ns. asenteesta.
Hieman samantapainen letkeä shuffle on myös seuraava Mardy Bum, jonka nimi muistaakseni oli jotain paikallisslangia ja tarkoitti mulkkua jätkää. Turner korostaa, ettei ole sellainen. Tämäkin on tarttuva kappale, mutta vähitellen kuulija alkaa taas kaivata jotain todella ainutlaatuista. Kenties levy kärsii aavistuksen tästä rakenteellisesta ongelmasta: keskivaiheilla on liikaa ei-aivan-mahtavia biisejä putkeen.
No, seuraavan kappaleen nimi on ainakin kiekon parhaita: Perhaps 'Vampires' is a Bit Strong, But... Oltaisiinko tässäkin taas jossain bileissä, joissa meininki on sellainen, että laulaja kokee seuransa suorastaan vampyyrimaiseksi. Tässä on käytetty 2000-luvun vaihtoehtorokin tyypillistä megafonimaista lauluefektiä, onneksi sentään (kai) ainoan kerran levyllä. Biisi yltyy loppupuolella lähes psykedeliaksi, mutta rokkirumpali taustalla pitää koko ajan huolen siitä, ettei ruodusta livetä liikaa. Jammailuosuuden päätteeksi kappale muka loppuu ja jatkuu sitten vielä pienellä loppurevittelyllä. Tällaisiakin juttuja jaksaa kuunnella, kun bändi on näin tiukka. Kaikki on sentään ohi neljässä minuutissa.
Sitten: When The Sun Goes Down. Sekin alkaa herkkänä akustisena juttuna. Turner havainnoi taas kaupungin yöelämää: hän näkee tytön, jonka tietää huoraksi, ja tämän parittajan. "He's a scumbag, don't you know", Turner pohtii surullisena ja sitten homma räjähtää kiihkeän vihaiseksi rokiksi. Nuori ja kaikesta huolimatta vielä suht viaton jätkä pohtii todella vittuuntuneena maailman pahuutta tämän sinänsä pienen epäkohdan kautta. "She must be fucking freezing", Turner sylkee, mutta tietää, ettei hänestä ole tyttöä pelastavaksi sankariksi. Kertosäkeen hokema "They said it changes when the sun goes down" on nähdäkseni sekä kyyninen että aika monitulkintainen. Kolmessa lyhyessä minuutissa tämä mestarillinen musiikkiesitys on ohi, eikä siinä tosiaan ole nuottiakaan liikaa. ...Dancefloorin ohella biisi on levyn todellinen helmi, ja pisteet siitäkin, kuinka erilaisia nämä ovat tunnelmaltaan ja asenteeltaan. Syvä tunne ja hulppea nihilismi asuvat samalla albumilla, aivan kuten nuoren mieshenkilön sielussakin monesti.
Vielä kaksi kappaletta jäljellä. From The Ritz To The Rubble on erittäin toimivaa altsurockia, joka ei alistu hittikaavaan, vaan etenee elastisesti osasta toiseen säilyttäen koko ajan kiinnostavuutensa. A Certain Romance alkaa sekin samantyyppisenä räimeenä, mutta muuttuukin sitten yhtäkkiä jo muutamasta aiemmastakin kappaleesta tutuksi puoliakustiseksi shuffleksi, jossa taas kerran ollaan jossain paskassa paikassa, josta ei romanssia löydy. Jotenkin nämä samat läpät vaan jaksavat vangita vielä tässäkin vaiheessa. Whatever... on suoranainen teemalevy asioista, joita lauantain mittaan, iltapäivästä aamuyöhön edettäessä, voi tulla vastaan jossakin kaupungissa: tässä tapauksessa kai Sheffieldissä, josta muuten tulee Pulpkin, edellinen allekirjoittaneen oma fanituskohde, jota tässä blogissa käsiteltiin.
Päätösbiisi huipentuu sitten isojen, melodisten kitaroiden viemään nostatukseen, joka on jo melkein U2:ta. Kuulijalle tulee seesteinen ja tyydytetty olo. Levyn kuunteluun käytetty aika tuntuu lyhyeltä hetkeltä. Whatever... ei ole virheetön mestariteos, mutta se herättää tunteita ja ajatuksia ja tekee paikallaan istumisen vaikeaksi. Parhaiden yksittäisten kappaleiden kohdalla voi puhua suoranaisesta neroudesta.
Joskus hypebändin leima osuu yhtyeelle, joka ansaitsisi paljon enemmän. Niin taisi käydä tässäkin, mutta Arctic Monkeys vaikuttaa riittävän hyvältä selviytymään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti