Max Tundra: Mastered By the Guy at the Exchange

Levyn nimi ja kansi viittaavat leikkimieliseen musiikkiin, julkaisija Domino suunnattomaan cooliuteen. Max Tundra on nähtävästi erikoistunut kokeelliseen instrumentaali-konemusaan, mutta tämä on hänen "poplevynsä". En ole innoissani, mutta annetaan miehelle tilaisuus.

Levy alkaa pariminuuttisella Merman-nimisellä biisillä. Sen rumpukonekomppi menee ihan epätahtiin ja saa olon tuntumaan ikävältä. Toisaalta päälle on lätkitty torvisämpleä ja katkelmallista, hilpeää laulua. Lopputulos on persoonallinen, mutta ei ehkä kuitenkaan hyvässä mielessä.

M.B.G.A.T.E. hyödyntää niin ikään diskokompin rikkomista tempoilevalla tahtilajilla ja oudoiksi lyhyiksi pätkiksi silputtua oujeen laulamista. Sekin on lyhyt biisi ja vaihtuu pian Lysineen, jossa naisääni laulaa perinteisemmin, lähes soul-henkisesti. Tässä biisissä on hypnoottinen konebassojuttu taustalla, breakbeattia on, mutta edellisiä vähemmän kokeelliselta meininki kuulostaa. Toisaalta kappaleessa ei ole mitään erityisen kiinnostavaakaan. Taustalla on kaikenlaista bleep bleeppiä, mutta ei äänimaisema tunnu välittävän mitään tunnelmaa. Max Tundran levyn nimi ei liene sattumaa sikäli, että se viittaa, jos kohta humorisesti, omaan tekniseen tekoprosessiinsa. Tämä on musiikkia, joka asuu studioissa eikä maailmassa. Mikä ei ole kehu.

Fuertessa ei olekaan biittiä eikä juuri lauluakaan, vaan pari minuuttia tietokonepeliääniä. En osaa kuvitella, kuka nauttisi tämän kappaleen kuuntelemisesta. Pocket kestää vain minuutin, ja siinä kummallisia soundeja höystetään auvoisella naislaululla.

Yli seitsenminuuttisen Cabasan biitti on edelleen hysteerisen sätkivä, mutta menee jalan alle toistaiseksi parhaiten. Taustalle on maalailtu synteettistä äänimaisemaa kuin lievästi positivistisen mutta tunnelmaltaan mietteliään tieteiselokuvan soundtrackilta. Puolivälissä biisi hajoaa hitaaksi fiilistelyksi, sitten tulee avantgardistista pianoa ja epämääräisiä mutistuja säkeitä. Vähitellen kiihdytetään uudestaan. Max Tundran musiikki ei tietenkään ole poppia, koska pop on tiiviin ilmaisun ja tiukkojen rakenteiden musiikkia. Liikuttaessa täysin säännöistä vapaassa ympäristössä muuttuvat soundi ja soitanto musiikin keskeisimmiksi elementeiksi. Max Tundra onnistuu ajoittain olemaan tällä saralla mielenkiintoinen, mutta Nietzschen klassisen käsiteparin kautta tarkasteltuna tämä on ehdottomasti apollonista taidetta. Se ei ole syvää, siinä ei ole sydänverta. Kun siinä ei ole rakennettakaan, jättää se kaltaiseni kuulijan yksinkertaisesti kylmäksi.

Lyhyen väli-instrumentaalin jälkeen tulee niin ikään alle pariminuuttinen Lights, jossa kepeä laulumelodia on nopeutettu ärsyttävällä tavalla lähes pikkuoravamaiseksi höpötykseksi. Taustalla on junnaava bassobiitti ja ihme klipklopotusta. Otetta ei saa Hiltedistäkään, siinäkin pilkahtelee välillä seesteinen, melodinen poplaulu, vähän jenkki-indiemäinen, jota on vaan pitänyt torpedoida katkaisemalla se keskeltä. Silti koherentimpi esitys kuin useimmat näistä.

Acorns: taas keskimääräistä tehokkaammin ryöpsähtelevä breikbiitti, semi-uhkaava basso mutta usvainen naislaulu vie tunnelman psykedeeliseen suuntaan. Taitaisi toimia pilvenpolttelumusiikkina, kuten varmaan koko levykin. Mielenkiinto alkaa mennä viimeistään nyt, kun siirrytään toiseksi viimeiseen biisiin. Liiasta pituudesta kiekkoa ei voi siis syyttää. Onhan tämä tällaista Teletappimaan bilemusiikkia. Blogia suunnitellessani oletin, että joutuisin kestämään Max Tundran tapaista musiikkia enemmänkin.

Moni ajattelee, että kun maailma kerran on ahdistava paikka, on syytä ainakin musiikissa pyrkiä hyvään mieleen, rauhaan ja rakkauteen. Nykyään tähän ei enää pyritä 70-lukuisesti saarnaamalla vaan tekemällä biisejä ja levyjä elämän pinnallisista iloista. Tällaista voisi kutsua vaikkapa paahtoleipämusiikiksi. Se on sisäsiistiä, pikkuporvarillista ja sopii valkokaulustyöläisen joutilaaseen sunnuntaihetkeen paahtoleipäaamiaisen parissa. Siinä tilanteessa ei sovi miettiä, että ehkä elämäntapamme tuhoaa maapallon tai että ehkä vaimoni jättää minut jo huomenna.

Voi tietysti kysyä, onko synkistelystäkään mitään konkreettista apua, ja makuasioitahan nämä ovat. Joka tapauksessa levyn viimeinen biisi Labial on reilu kuusiminuuttisena sen toiseksi pisin. Siinäkin on seesteistä tunnelmaa ja mielenkiintoisia elektronisia ääniä. Se säilyttää edelleen Max Tundran hakeman todellisesta maailmasta loitonnetun fiiliksen. Sekään ei jaksa pahemmin kiinnostaa. Max Tundran hyvänmielen musiikki ei saa minua hyvälle mielelle. Hänen kaiketi luova soundimaailmansa tuntuu akateemiselta ja hengettömältä. Tämä on ihankiva-musiikkia ihmisille, joilla ei ole muita todellisia ongelmia kuin se, että ovat maailman tylsimpiä tyyppejä.