Bright Eyes: Fevers and Mirrors

Vaikka Bright Eyes -aliaksella (ja nyttemmin omalla nimellään) musiikkia tekevä Conor Oberst on eräs 2000-luvun puhutuimpia indieartisteja, oma tuttavuuteni hänen tuotantonsa kanssa on viitteellinen. Ainoat kuulohavaintoni taitavat olla yhtä aikaa ilmestyneistä I'm Wide Awake, It's Morning ja Digital Ash in a Digital Urn -levyistä. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti hyvältä, mutta jostain syystä tarkempi perehtyminen aiheeseen jäi.

Tämä kiekko taas on paljon vanhempaa Oberstia, aivan vuosituhannen alusta, jolloin hän kulttimaineensa rakensi, vaikka Suomessa harva oli koko jätkästä kuullutkaan. Olen ollut siinä uskossa, että alkupään Bright Eyes oli hyvinkin vahvasti roots-americanaa, mutta All Music Guidessa Fevers and Mirrorsia verrataankin 90-luvun brittipop-nimiin. Otetaanpa selvää.

Levy alkaa pitkällä nauhoitteella, jossa pieni lapsi tankkaa tekstiä jostain kirjasta; ystävä on muuttamassa pois. Tunteellinen viba saadaan heti aikaiseksi. A Spindle, a Darkness, a Fever and a Necklace on suunnilleen olettamani kaltaista kitaran näppäilyä ja intiimiä tunnelmaa. Oberstin värisevä, hauras ja hieman mumiseva laulu on oikein stereotyyppistä sydän vereslihalla -osastoa. Biisin edetessä haitari ja koskettimet nostattavat intensiteettiä varovasti. Sitten se päättyy. Kyllähän tämä mielenkiinnon vangitsee.

A Scale, a Mirror And Those Indifferent Clocks saattaisi nimensä puolesta olla eräänlainen vaihtoehtoinen johdanto levylle. Siinä on mukana rytmisektiokin, vaikka aika hitaassa tempossa ja ilman suurempaa meteliä edetään edelleen. Amerikassa on parin vuosikymmenen sisään tehty melkoiset määrät tällaista musiikkia. Vaihtoehtorockbiisin kaava, mutta instrumentaatiossa vaikutteita juuriosastolta. Ei vakuuta hirveästi.

The Calendar Hung Itself pistää lisää pökköä pesään jankkaavine ja sätkivine rytmeineen ja kolisevine soundeineen. Tässä kuten edellisessäkin kappaleessa Oberst laulaa nuhaisella soundilla, jonka vetää paikoitellen särkymisen rajoille asti. Kertosäkeentapaisessa lainataan You Are My Sunshinea. Tekstiä riittää, säkeet tulevat vähintään täyteen, mutta eipä niistä tällä kuuntelumenenetelmällä vielä otetta saa. Olen ymmärtänytkin Oberstin olevan tarinankertojan sijaan Dylan-koulukuntaa, vertauskuvien miehiä.

Something Vague hidastaa taas tempoa, vaikka bändibiisi sekin on, keskitempoinen veto, jossa uljaina helisevät kitarat ja urkuharmoni luovat jonkinasteista mahtipontisuutta. Oikeinkin hyvä laulu, kaiketi paras tähän asti. Meno ei ole kovin rootsia, mutta ei brittipoppiakaan. Jenkki-indietähän tämä.

Juuri kun pääsin tuon sanomasta, The Movement of a Handissa taustan hypnoottista tavoitteleva kosketinkuvio itse asiassa tuo mieleen Karma Policen. Läheskään yhtä hyvä biisi tämä ei tietenkään ole, jos ei huonokaan. Oberstin laulut tuntuvat hyvin tekstivetoisilta, melodioissa hän ei ole vahvimmillaan. Toisaalta tässä genressä tämä on niin yleistä, että mieli tekee epäillä tietoista ratkaisua. Onko jenkkimuusikoilla jokin fiksaatio siihen suuntaan, että liian helpot ja nostattavat melodiat tekevät musiikista epäuskottavaa? Jos näin, niin kyse on pahasta arviointivirheestä.

Arienettessa anellaan jotain mimmiä jäämään, ja harras tunne on taas pinnassa. Oberstin ääni värisee, akustinen kitara, urut ja aavistus kuoroa taustalla kuovat elegistä ilmapiiriä. Puolen välin jälkeen laulu muuttuu epätoivoiseksi raakunnaksi: "This house has nothing but memories!" Ollaan siis populaarimusiikin suurimpien kliseiden äärellä, paitsi että talo toiminee tässä sentään ovelasti vertauskuvanakin, koskapa: "Stay with me Arienette, till the walls are away..." Ehdottomasti levyn paras biisi tähän asti, lajissaan klassikkoainesta.

When The Curious Girl Realizes She Is Under Glass on vessaäänityksen kuuloinen pieni laulelma ja ilmeinen täytebiisi, jossa kiinnostavinta on nimi. Haligh, Haligh, a Lie, Haligh liittyy omituisten nimien kerhoon, mutta jostain emännästähän siinäkin taidetaan laulaa. Toki imperfektissä ja aika katkeran kuuloisesti. Oberstin tapa kertoa tällaiset jutut alkaa hahmottua yksityiskohtien ja pienten havaintojen viljelemiseksi; tällaista tavataan kai pitää "kirjallisena". Taas akustisen kappaleen intensiteetti kasvaa sitä mukaa, kun vokalistin ääni särkyy. Ei huono, tällaisten tunnetilojen kuvaajana sankarimme taitaa olla parhaimmillaan.

The Center of the World noudattaa sekin samantyyppistä kaavaa. Tämänkin levyn ongelma on, että irtoesityksinä sinänsä muotovaliot biisit seuraavat toisiaan aika samankaltaisina, ja kun meininki ei ihan täysin omaan makuhermoon iske, saattaa kyllästyminen olla vaarana. Fevers and Mirrorsin teho perustuu pitkälti Oberstin kaikkialla läsnä olevaan persoonaan. Kuinka pahasti pitää ihmissuhde-elämässään epäonnistua, jotta tällaisia levyjä syntyy?

Sunrise, Sunset perustuu väljästi musikaaliklassikkoon, mutta Oberst improvisoi siihen aivan omaa tilitystään petoksista ja naamioista ja rakastetun kusemisesta silmään. Välillä herkistellään, sitten rymistellään aggressiivisesti ja laulu kuulostaa suorastaan vihamieliseltä - tosin tässä kai syytetään lähinnä itseä hölmöydestä. Meno alkaa käydä jo hieman raskaaksi, niin syvissä vesissä tässä uidaan. Ja seuraavaksi on huolestuttavasti vuorossa 8,5 -minuuttinen kappale.

An Attempt To Tip The Scalesin mitta johtuukin siitä, että itse sekava biisi loppuu äkkiä ja antaa tilaa (toivottavasti näytellylle) Oberstin radiohaastattelulle. Yli-innokas eikä kovin välkky juontaja kyselee symboliikasta ja biisien teemoista. Keskustelussa on hauskat kohtansa: haastattelija haluaa tietää Arienettesta, Oberst sanoo, ettei halua puhua tästä siltä varalta, että tämä sattuisi kuuntelemaan. "Oh, I didn't realize she's a real person", juontaja toteaa. "She's not, I made her up", Oberst vastaa. Loppu keskustelusta on täynnä vastaavia ristiriitaisuuksia, kunnes juonta lopulta toteaa: "I'm feeling sick." Ilmeisesti tässä pelleillään kaverin oletetun vaikeaselkoisen taiteilijuuden kustannuksella. Mielestäni jää kyllä perustelematta, miksi tämä show piti levylle lätkäistä...

Lopuksi Oberst ilmoittaa soittavansa uuden kappaleen nimeltä A Song To Pass The Time, minkä jälkeen tämä biisi kuullaan. Karu lo-fi -äänimaisema saa helposti uskomaan sen kämäisen radioaseman studiossa tallennetuksi. Pari jätkää laulaa taustoja ja joku lyö triangelia. Esitys ei perustele viiden ja puolen minuutin mittaansa. Mutta siihen levy päättyy.

Loppua kohti homma hajosi pahasti käsiin, ja tietty yksipuisuus vaivaa, mutta parhaimmillaan tämä oli erinomaista musiikkia. En osaa olla pitämättä Fevers and Mirrorsia vielä harjoitustyönä, vaikka se näyttääkin olleen jo kolmas Bright Eyes -levy. Tuleekohan blogin mittaan vastaan niitä uudempiakin?

The Go! Team: Thunder, Lightning, Strike

Tätäkään puoli vuosikymmentä sitten kovin muodikasta kokoonpanoa en ole koskaan tietoisesti kuunnellut. Go! Teamin yhteydessä on puhuttu lo-fista, genrejen sekoittamisesta ja makuuhuoneäänityksistä. Beckin Odelayhin on viitattu. Sehän on erinomainen levy, mutta en välttämättä haluaisi kuulla kehnompaa versiota siitä. Katsotaanpa.

Levy polkaistaan vauhdilla käyntiin. Panther Dash on erinomaisen virkeä liki-instrumentaali, jossa on surfia, hieman autotallirokin rosoa, liidisoittimena jokin lelupuhaltimen kuuloinen vekotin ja yleisesti oikein hyvä meininki. Ladyflash lisää keitokseen huomattavan määrän uusia aineksia: tyttöbändimäistä laulua, naiivia funkkia, pieni ripaus vielä naiivimpaa räppäystä, hälyääniä. Helvetin letkeä meininki, ei voi muuta sanoa. Ei tämä ehkä suurta tai syvää musiikkia ole, mutta tästä tulee hyvälle tuulelle ainakin tähänastisella annostuksella. Äänikuvassa vilisee vitusti kaikenlaista, mikä ei haittaa, kun groove pitää biisin koko ajan kasassa. Lo-fi ei ole kyllä ensimmäisenä mieleen tuleva käsite.

Lyhyen Feel Good By Numbersin nimi saattaa olla leikkisä viittaus kappaleeseen itseensä: hyvän mielen musaa tämäkin, mutta kenties instrumentaalisena ja kompaktina enemmänkin täyteraita. Hyvä boogie silti. The Power Is On! on lähes kakofoninen sekoitus ilmavaa biittiä, lapsikuoron räppäystä (?), torvia ja handclapseja. Täytyy sanoa, että The Go! Team on nimensä mukaisesti helvetin energistä musiikkia. Tempo ei ole toistaiseksi hellittänyt hetkeksikään. Voin kuvitella, miten sivistyneen nousuhumalaiset indienuoret vuoden 2005 hipster-diskoissa ryntäsivät tanssilattialle minkä tahansa levyn kappaleen lähtiessä soimaan. Mutta eihän se väärin ole.

Get It Together on periaatteessa lisää samaa, mutta pisteet nokkahuilun käyttämisestä liidisoittimena - kenties ensimmäinen kerta ns. jorausmusiikin historiassa. Pisteet täytyy antaa levyn rumpuosastolle. Ilmeisesti kyse on elävästä rumpalista, mutta niin tai näin, aggressiivisen kovaäänisenä paukkuva biitti muistuttaa kerrassaan ikivanhaa ja ajat sitten haudattua big beat -musiikkia. Kun levyn muut musiikilliset palikat on haalittu paljon Chemical Brothersia laajemmalta alueelta, tuo rytmiikka toimintaan kaivattua jämäkkyyttä.

We Just Won't Be Defeatedilla kuullaan kohottavia torvia, ja samainen lapsikuoro hokee uhmakkaasti kuin kuudennen luokan koulujen välisen futisottelun katsomossa otsikon lausetta. Leikkikenttäkapinallisuutta! Siltähän The Go! Team muutenkin kuulostaa. He kuulostavat kuitenkin olevan vilpittömiä asenteensa kanssa, muutenhan tämä olisikin jo alkanut ärsyttää.

Junior Kickstartin alku hämää kuulostamalla kämäiseltä versiolta jostain luolaparta-aikojen hardrock-hehkutuksesta, mutta vaikka biisi pysyykin suht suoraviivaisena jyräyksenä, ottavat puhaltimet sentään taas hallitsevan roolin. Svengi pysyy yllä, mutta pikkuisen tässä alkaa ensi-innostus herpaantua. Kokonaisen tanssikäyttöisen levyn kuuntelussa yksin kotioloissa on omat ongelmansa. Jokin uusi vaihde saattaisi olla nyt tarpeen.

Bottle Rocketin naisräppäri kuulostaa näsäviisaalta 14-vuotiaalta tytöltä, Casio piipittää ja torvijuttujen tilalle alkaa kaivata jo muitakin sovitusideoita. Vasta nyt alkaa tiettyä ironian makuakin olla ilmassa. Toivottavasti tyypit jaksavat kunnialla levynsä loppuun asti!

Odelayhin verrattuna tämä on selkeämmin hyvän mielen musiikkia, ja ehkä albumimitassa juuri muiden tunnelmien puute alkaakin vähän nakertaa.

Friendship Updaten nimi ei kai levyn iän puolesta voi viitata Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Tempo rauhoittuu sopivasti vaikkakaan ei paljoa, enemmän funkia taas kehissä ja kaikenlaista kivaa kilinää ja kellonhelähdystä. Spectorin oppeja tässä lie jonkun verran, ei niin että soundi olisi retro, vaan ihan sovitusten tyylissä kasata kaikenlaista höttöä jotenkin juhlavan kuuloiseksi massaksi. Tässä biisissä on hienoja melodiajuttuja ja nostetta, diggaan. Ärsyttäviä naisräppäreitä tai muitakaan ihmisääniä ei kuulla.

Kaksi biisiä jäljellä, sinänsä toimivasti puksuttava ja koliseva ja lapsikuoroa taas viljelevä Huddle Formation ei ainakaan tuo kehiin mitään olennaisesti uutta. Jalka kyllä taas vipattaa, hetkeksi jo kyllästyttyään. Kannattaako The Go! Teamin motiiveja taiteensa tekemiseen edes pohtia? Ilmiselvästi tämä levy on tehty siksi, että on osattu tehdä sellainen. Jos itselle ja muille saadaan samalla bileet käyntiin, niin mikäs siinä.

Levyn viimeinen biisi on klassisesti sen pisin. Everyone's a VIP to Someonen nimi tuo huvittavalla tavalla mieleen 30-49 -vuotiaiden naisten harrastamat jääkaappiaforismit. Se alkaa kantrihenkisella banjolla, joka vajoaa kuitenkin pian elementiksi muiden helistimien sekaan. Kappaleen tunnelma on pari astetta seesteisempi kuin edeltävien, venyessään se kehkeytyy suorastaan juhlavaksi, taustalle tulee synteettisiä jousia. Täysin positiivisia viboja tässäkin viljellään, surumieltä ei ole aistittavissa. Sovelias päätös tälle sävelteokselle, joskaan ei ehkä klassikko itsessään.

Levy on ohi alle 40 minuutissa, eikä sen olisi yhtään pidempi tarvinnut ollakaan. Sen alkupuoli ansaitsee kyllä paikkansa 2000-luvun ehdottomasti kiinnostavien musiikkielämysten joukossa. Luulen, että tulen kuuntelemaan sitä lisääkin. Mutta mitä tapahtui The Go! Teamille? Onko heistä kuultu vuosiin? Totesivatko he, ettei samaa juttua voi tehdä kahdesti, eikä muuhunkaan riitä kapasiteettia?

Herbert: Bodily Functions

Tuottaja Matthew Herbert on tässä tehnyt levyn, jonka samplet ovat ilmeisesti peräisin ruumiin äänistä - hampaiden kalisuttelusta, hiusten harjaamisesta jne. Miehellä on myös ollut jonkinlainen oma dogmasäännöstä kontrolloimassa tekemisen teknistä puolta. Kuulostaa hirveältä runkkailulta, mutta annamme hänellekin mahdollisuuden.

No, levyn avaava pariminuuttinen You're Unknown To Me on kuitenkin vain Herbertin tuolloisen tyttöystävän Dani Sicilianon laulama herkkä, hieman klassiselta balladiviihteeltä kuulostava vinjetti. Sama naisihminen on äänessä myös pitkällä It's Onlylla, jolla melankolisen lauluosuuden taustalle isketäänkin suhteellisen kiivas housebiitti. Tämähän on varsin tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia.

Foreign Bodiesissa levyn taustatarina alkaa tunkea esiin. Taustalla oleva klipattava rytmi on helppo mieltää juuri joksikin hampaiden kalisuttamiseksi. Sicilianon hokemat monotoniset sanat tuntuvat kertovan kesken seksin heräävästä vieraantuneisuuden ja inhonkin tunteesta: kuka tuo on, ja miksi sen alaston vartalo on tuossa? Tämä on konseptuaalisesti mielenkiintoista, mutta itse biisi on kuitenkin aika tylsä.

Suddenly on taas melankolista housea, ihan kivaa sellaista. I Know taas vetää instrumentaaliseksi jazziksi - ymmärtääkseni tämä on lähinnä bebop-tyyppistä kamaa. Minun korviini tämä on aina kuulostanut akateemisen kalsealta musiikilta. Leave Me Now tarjoilee lisää housea ja melankoliaa. Taustamusiikkina tämä menee ihan hyvin, mutta mitään sen syvempää en menossa kuule. Periaatteessa tämä on äänitapettia, sohvapöytäkamaa.

The Last Beat on laulettua jazzia, pianoryöppyjä, kontrabasson kuminaa. Raukea, aluksi vaikuttava biisi, merenrantatunnelma, aallot hyökkäävät kallioita vasten. Lopulta kevyesti unettava tämäkin. Suurin osa levystä tuntuu kertovan ruumiin toimintojen sijaan parisuhde-nimisestä sosiaalisesta konstruktiosta ja varsinkin sen päättymisestä.

You Saw It All on jokseenkin liian pitkä, hermostuneesti nykivä biisi, jossa lauluosuudet hoituvat vuoropuheluna aneemisen kuuloisen miehen (hra taiteilija itse?) ja Sicilianon välillä. Sitä ei jaksa kuunnella, kun ei melodiaakaan oikein ole. On Reflectionissa nättiä jazzia vähän hiekoitetaan taas hermostuneella klipatuksella.

About This Time Each Day pitää jazzin instrumentaalisena ja uneliaana ja on kiva välipala. Suggestiivisen nimen takana olevat tunnelmat eivät tosin tästä selkiydy. Pitkä Addiction onkin sitten levyn parhaita, hauraasta alusta kasvava hieman kaoottinen ja taas varsin surumielinen sävelteos. Ihmissuhderiippuvuus tuntuisi olevan aihe. Alan miettiä levyn konseptia tarkemmin, perusajatuksen voimakas fyysisyys on ehkä vertauskuva sille hämmentävälle symbioosille, jonka tiivis parisuhde muodostaa? Tosin tällaiset sinänsä nokkelat ideat eivät vielä tee musiikista hyvää.

I Miss Youssa Siciliano onnistuu kuulostamaan hieman robottimaiselta, mutta tämänkin biisin hypnoottista leikkivä tunnelma tuppaa lähinnä unettamaan. Lyhyt, hauras ja abstrakti It's Only a Reprise ei kyllä muistuta lainkaan alkuperäistä It's Onlya. Ja sitten levy jo päättyykin The Audienceen, joka reilun kuuden minuutin mittaan kasvaa aiemmin kuultuja jazz- ja housesävyjä varsin toimivasti yhdisteleväksi eepokseksi. Biisi on myös huomattavan positiivinen, levy loppuu siis yllättäen kohottaviin tunnelmiin.

Hyvistä hetkistä ja ovelasta tausta-ajatuksesta huolimatta tämä on sittenkin vain sisäsiistiä, tyyppihyväksyttyä 2000-luvun alun konemusaa. Se ei ole niin poikkeuksellinen, että genreen epäluuloisesti suhtautuvan tekisi mieli kuunnella sitä toistamiseen. Ei varsinaista vikaa, ei nerouden säkenöivää kosketustakaan.

Okkervil River: Black Sheep Boy

Black Sheep Boy on 60-luvun heroiininarkkarilauluntekijä Tim Hardinin kappale, joka on itselleni tuttu ennen kaikkea Scott Walkerin karismaattisena versiona. Okkervil River taas on amerikkalainen, kai jonkinlaiseksi alt countryksi luokiteltava kokoonpano, joka on lähteideni perusteella tehnyt tässä konseptialbumin Hardinin traagisesta elämästä. Taas pitäisi siis kyetä kuuntelemaan sanoituksia tarkemmin kuin puolella korvalla. Tsekataanpa.

Levy alkaa lyhyellä tiivistelmällä samaisesta Black Sheep Boysta, laulaja kuulostaa hieman käheältä, synnynnäisesti melankoliselta. Ensimmäinen varsinainen biisi For Real ei niinkään ole mitään alt countrya kuin ihan amerikkalaista vaihtoehtorokkia. Meininki on rosoinen ja lo-fi, hillitympien säkeistöjen väliin heitetään rujoja särökitarapurskahduksia, sitten kämäinen kitarasoolo. Vokalisti vetää kevyesti epävireessä, ääni meinaa särkyä, folkie-versio Kurt Cobainista tulee mieleen. Lähes viisiminuuttinen biisi yltyy loppua kohden intensiiviseksi metelöinniksi. Hieno esitys, tarinaa en kyllä pystynyt seuraamaan, tai edes yrittänyt, kun musiikissakin riitti fiilisteltävää.

Hauras, hidas ja hyvin surumielinen In a Radio Song taustoittuu minimalistisesti näppäillyllä kitaralla, jonka taakse tulee ensin varovaista klipatusta kuin rumpukapuloita kalisteltaisiin varovasti yhteen, sitten jo vähän selloakin. Hyvä kun biisi ei hajoa käsiin. Ihan hyvin se pitää silti otteessaan. Tulee mieleen vaikkapa Eelsin taipumus rytmittää levyjään rivakampien ja mietteliäämpien biisien vuorottelulla. Amerikkalaisten vaihtoehtotyyppien surumieli ei juuri koskaan ole melodraamaa, vaan tällaista oikeastaan aika rauhoittavaa hempeilyä, jossa itsemurhaiskelmiin tottunut kuulija erottaa aikamoisen annoksen toivoakin.

Ja jep, kuinka ollakaan, seuraavaksi tulee kiivas, rokkikomppinen Black. Suht melodinen pala on klassinen esimerkki toimivasta jenkkiläisestä väliinputoajarockista. Tämäkin on tempoonsa nähden aika pitkä, mutta vokalistin intohimoinen tulkinta ja soiton jatkuvasti kasvava kiihko pitävät mielenkiintoa yllä. Vola kaakkoon -biisi. Tarinan kulusta ei edelleenkään mitään havaintoa.

Get Big on aika klassinen balladiduetto jonkun naisen kanssa. Tunnetta piisaa, ja nyt tulee jo vähän mietittyä levyn aihemaailmaakin. Hardinhan seurusteli jonkun rikkaan perheen tytön kanssa ja kirjoitti tästä tunnetuimpiin ja parhaisiin biiseihinsä lukeutuvan Lady Came From Baltimoren. Jotenkin tämän biisin mieltää näiden kahden väliseksi dialogiksi. Unelmista ja todellisuudesta hankalan parisuhteen kontekstissa taitaa olla kyse. Onko tämä nyt sitten synkkää musiikkia, kun kerran kertoo kaverista, jolla oli synkkä kohtalo? Ei mielestäni, ei toistaiseksi. Tässä on monenlaisia tunteita pelissä.

A King and a Queen voisi nimensä perusteella jatkaa samaa teemaa, nyt äänessä on kuitenkin vain mieslaulaja. Puoliballadi saa mausteekseen hieman fanfaarimaiset torvet ja jatkaa tasaisen vahvojen esitysten sarjaa. A Stone on tälle luontevaa jatkoa, Calexicon torvisovitukset tulevat mieleen, komppi on tasaisen vakaa, laulaja laulaa naisesta, joka "rakastaa kiveä, koska se on tumma ja koska se on koti". Hiljalleen kasvava kappale taitaa olla levyn parhaita. Siitä saisi sovitettua hienon yhteislaulun, mutta tällaisenaan se kuulostaa vähän nuhjuisalta ja kotoisalta siinä missä levyn muutkin biisit.

The Latest Toughs kiihdyttää taas vähän tahtia, puhaltimet tuntuvat nyt jumittuneen pysyvästi levyn äänikuvaan. Laulaja tavoittelee isompaa ääntä ja naiskuoro tukee kliimaksikohdissa. Biisi kuulostaa vähän epämääräiseltä ensi alkuun, mutta kyllähän se sieltä hahmottuu, ei huono. Vihainen ja voitonriemuinen meno yhtä aikaa, jotenkin.

Muutama biisi on jäljellä, yksi niistä kahdeksanminuuttinen. Mitä tämä Okkervil River nyt sitten on? Hyvin emotionaalista ja ilmaisultaan väkevää musiikkia, lähtökohdat periaatteessa autotallista, mutta sieltä on vaan päätetty kurottaa jo sellaisille taajuuksille, joita yleensä tavoitellaan vain konserttisaleissa. Täysin ammattitaitoista, suvereenin musikaalista kamaa. Briljantti yksittäinen kappale puuttuu, mutta tavallaan se kuuluu konseptiin. Mahtaisiko kestokuuntelussa tarinakin sieltä taustalta hahmottua? Vielä ei, mutta sen voi sanoa, että nämä sanoitukset kuulostavat tarkemman perehtymisen arvoisilta.

So Come Back, I'm Waiting on se kahdeksanminuuttinen kappale. Se on klassinen voimaballadi siirrettynä merkillisen rupusakki -tex mexin kontekstiin. Se kasvaa ja kasvaa oikeastaan huomaamatta, kitaroihin tulee säröä, jousetkin saatana taustalle, laulaja runtelee taas äänihuuliaan huolella. Jostain äärimmäisestä tuskan ja yksinäisyyden tunteesta se kertoo. Se tulee ihon alle ja osoittautuu Okkervil Riverin ylivertaiseksi magnum opukseksi. On aina hienoa, kun levyn kunnianhimoisin biisi on myös paras.

Tällaisen jälkeen ei voi tulla enää kuin jokin seesteinen loppuherkistely. A Glow on sellainen, ei mikään turha biisi kuitenkaan, sävelmänä vähän vähemmän nerokas mutta tunnelmaltaan just siinä. Ajattelen: tarina ei tainnut jatkua Hardinin vuonna 1980 tapahtuneeseen överikuolemaan asti, vai ehdittiinkö jo edetä toiselle puolelle? Toisaalta tämä lienee, hakiakseni vertailukohtaa suomalaisesta elokuvamaailmasta, enemmän Pölösen Badding kuin koivusalolainen suurmiespatsas. Snapshot elämästä, joka muistetaan, ei triviaalien käänteidensä vaan sen mittaan syntyneen taiteen takia.

Hieno levy, ehdottomasti lisäkuunteluun.

Mountain Goats: Tallahassee

All Music Guiden kuvauksen perusteella tässä on levy, joka saattaisi sopia minulle kuin nyrkki silmään. Mountain Goats -nimellä musaa tekevä John Darnielle on niitä amerikkalaisia lo-fi -heppuja, jotka ovat allekirjoittaneelle jääneet vain nimeltä tutuiksi. Nyt kyseessä näyttäisi kuitenkin olevan teema-albumi erään avioliiton viinanhuuruisesta tuhosta. Väkisin tulee mieleen niin romaanina kuin elokuvana pysäyttävä Revolutionary Road. Tällaisista romantiikkaa ja inhorealismia yhdistelevistä tarinoista olen aina tykännyt. Mutta mutta, blogin konsepti ei salli kovin syvällistä perehtymistä teksteihin, joten musiikinkin pitäisi ehdottomasti toimia. Katsotaanpa.

Levyn avaava nimibiisi on intiimin oloisesti äänitetty palanen mies ja kitara -musaa: herkältä, mietteliäältä folkjampalta kuulostava Darnielle laulaa ja näppäilee kitaraa. Ilmeisesti biisissä pariskunta saapuu Floridan Tallahasseehen, tuollaiseen Turun kokoiseen jenkkicityyn, viettämään kesää. Tunnelmasta saa otteen, vaikka sävellys ei itsessään ole erityisen muistettava. On kuuma, puolet kaupungista lomilla jossain. Ei käy ilmi, miksi pääpari sinne lentokentän kautta saapuu, mutta toisaalta kertojan - oletan hänet pariskunnan miesosapuoleksi - ajatukset ovatkin vain naisessa ja heidän umpikujassaan.

The First Few Desperate Hours nostaa rämpyttelyn temmon rivakammaksi ja on aika kyyninen: "We keep up a good fight to keep our spirits light." Ja: "Let the good times roll through these first few desperate hours." Kyllä tämän kitkerän mutta tunteellisen fiiliksen tavoittaa aika vaivatta.

Southwood Plantation Road kuvaa pariskunnan asumusta paikassa, jossa voimajohdot humisevat - ja asumuksen muuttumista paikaksi, jossa "paholainen kulkee" eikä mikään pysy haudattuna. Darniellen laulutapa tuo tässä mieleen jotenkin sen jampan Counting Crowsista. Game Shows Touch Our Lives taas on satiirisesta nimestään huolimatta mietteliäämpi. Mies katselee, kuinka nainen "polttaa kuin korsteeni". "People say friends don't destroy one another / What do they know about friends?", mies ihmettelee. Ehkä kaikki on hyvin jo huomenna, tai ylihuomenna, tai... Tunnelma huokuu hiljaista turhautunutta vihaa asioiden tilaan. Darniellen ääni kiihkeytyy viiltäväksi, halveksivaksi nasaaliksi kuin Dylanilla vittumaisimmillaan. Vaikuttavaa.

The House That Dripped Blood paljastaa jo nimellään, ettei kaikki kääntynytkään sitten parhain päin. Musa on edelleen periaatteessa samaa rämpytystä, mutta nyt tunnelma on painostava. Särkyneitä pulloja lojuu ympäriinsä, kellarinovi - cellar door oli Tolkienin mielestä englannin kielen kaunein ilmaus - muistuttaa avointa kitaa. Lopussa vedellään kiihkeästi huuliharpulla. Jotain pahaa on tapahtunut, mitä?

Idylls of the Kingissä elämänmeno näyttää palanneen samaan varovaiseen pahojen asioiden odotukseen. Miehen unissa korppikotkat, heinäsirkat ja muut raamatullisten vitsausten odotukset ympäröivät rivistöinä taloa. Hän pohtii, kuinka kauan kestää, ennen kuin jompikumpi romahtaa.

No Children onkin sitten todella pirteä biisi. Se alkaa heti lauseella: "I hope our few remaining friends give up tryin' to save us." Mies toivoo muitakin asioita, kuten että vaimo kuolee tai mieluummin he molemmat. Ja ettei hän enää koskaan joutuisi olemaan selvänä. Musiikillisesti suht valoisa biisi tuntuu vievän albumin lopulliseen pohjakosketukseen. Ollaan osapuilleen puolivälissä. Mitä tämän jälkeen voi tulla?

Vihainen See America Right tuo mukaan säröisemmän kitarasoundin ja sotilaallisesti kolisevat rummut. Darnielle puolittain puhuu määrätietoisen aggressiivisella äänellä rakkaudestaan, joka on "kuin musta pilvi, aina aivan pääsi päällä". Minimalistisesti näppäilty Peacocks sitten lienee rakkauden toinen puoli. Tässä biisissä pelätään ja surraan. Haikeassa biisissä tosin myös lauletaan moniselitteisesti: "The sky will fall, we will rise." Darnielle tuntuu piirtävän johdonmukaisesti kuvaa ihmisistä, jotka ovat tunne-elämänsä kanssa aivan romuna.

Hiljainen International Small Arms Traffic Blues hakee vertauskuvia miehen rakkaudelle kansainvälisen sotilaspolitiikan maailmasta. Tässä vaiheessa tosin alkaa hiipiä mieleen, että tätä rakkautta on kuvattu erilaisin nihilistisin sanankääntein jo aika monessa biisissä, ja tapahtumiakin olisi kiva saada mukaan. Have To Explodessakin jatketaan vain uumoilua, että kohta jokin räjähtää.

Niin tarkkanäköisiä irtohavaintoja kuin Darnielle tuntuukin hahmojensa tunne-elämästä tekevän, Tallahasseesta tuntuisi puuttuvan konseptialbumille erityisen tärkeä draaman kaari. Samoja tunteita ja tilanteita vain ristivalotetaan eri näkökulmista. Musiikillisesti kaavoja on kaksi: nopeampi rämpytys ja hillitty näppäily. Levyn atmosfääri on kyllä väkevä, mutta yksittäisiä huippubiisejä ei oikein ole.

Kenties halusin pitää tästä albumista niin paljon, että tämänkin takia se kuulosti pitkään mainiolta. No, ei Tallahasseen ansioitakaan voi kiistää, mutta odotusten veroinen merkkitapaus se ei ole. Sanoihin tosin pitäisi perehtyä tarkemminkin. Old College Tryssa soppaa maustetaan sentään elegisellä hammond-ujelluksella.

Sitten ollaankin jo toiseksi viimeisellä raidalla. Oceanogapher's Choice on koskettimien maustama toimiva bändibiisi, jossa kertoja pelkää naisensa menettämistä ja väittää lopultakin saaneensa tunteensa takaisin. Jo pelkästään musiikillinen piristysruiske saa suhtautumaan taas Darniellen laulamiin sanoihinkin vakavammin. Tuntuisi, että kaikki on lähellä loppuaan, vaikka tapahtumien tasolla ei ole aivan käynyt ilmi, miksi. Samoja tuntemuksiahan on jankattu biisistä toiseen, välillä niin, että matsku on tuntunut jonkinlaiselta kaljabaariversiolta psychobabblesta.

Levyn päättävässä Alpha Rats' Nestissä odotetaan auringonnousua pettävän valoisissa tunnelmissa - valonsäteet kun saattaisivat kertojan mielestä saada niin hänet kuin naisenkin hajoamaan ilmaan. Vampyyrikortti käytetty. Viimeinen nuotti helähtää, enkä ole varma, miten kaikki päättyi. Ilmeisen avoimesti.

Blogissa tähän mennessä käsitellyistä levyistä Tallahassee sijoittunee kuitenkin kiinnostavampaan puolikkaaseen. On ehkä väärin verrata kanonisoituun klassikkoon, mutta Lou Reedin Berlin teki kyllä samantyyppisen jutun muutamaa astetta ravistelevammin. Tietty ulkokohtaisuus, pintatason pienten yksityiskohtien hallinta ilman mukana olevaa sydänverta, Mountain Goatsin eepoksesta välittyy. Yhdentekevää musiikkia se ei silti ole, ja hakkaa ainakin kaiken maailman postmodernin napinkääntelyn silkalla aihemateriaalillaan. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Tallahassee vastaa kysymykseen "miksi", ainoastaan - ja hyvin hyvin monisanaisesti - kysymykseen "miten".

Lil' Wayne: Tha Carter II

Jaha, päästään räpin pariin. Eikä tämä edes ole mitään obskuuria kokeellista matskua, johon olen koko ajan olettanut törmäävääni, vaan jenkeissä miljoonia myyvää kamaa. Lil' Waynehan on siellä eräs viime vuosien suosituimmista alan tekijöistä. Itse en ole kuullut hänen musiikkiaan juuri lainkaan. Oma suhteeni jenkkiräppiin on aika hatara ja ennen kaikkea 90-luvun gangstaklassikoiden varassa, siinä missä nykypäivän kaupallinen osasto ei ole pudonnut kuin satunnaisesti. Blogin kuunteluformaatissa vastaan tulee vielä sekin ongelma, ettei riimeistä varmastikaan voi näin kursorisella tutustumisella saada juurikaan tolkkua. Pikaisesti vilkaistuna tämä on vielä armottoman pitkä levy, niin kuin nämä tällaiset ovat jo kauan olleet. Mutta härkää sarvista.

Tha Mobb -biisillä lähdetään liikkeelle. Se tuntuu olevan yleisluontoista uhoa, Wayne kehuu itseään ja Cash Money -kollektiiviaan. Tyypillinen introbiisi. Miehellä on vähän nasaali, toisaalta vähän käheä, suhteellisen erottuva ääni. Kappale on aika hitaasti junnaava, syntikkajuttu toistuu taustalla ja tekee koukkua yhdessä sämplätyn huokailevan naisen kanssa. Waynen flowssa ei oikein ole elävyyttä, vaikka se sujuva onkin. Tätä jatkuu yli viisi minuuttia, ja alkaa pikkuisen puuduttaa.

Fly In on parempi. Periaatteessa samanlaiset soundilliset peruspalikat, mutta meno on vähemmän jumittavaa, räppäyskin intensiivisempää, kiihkeämpää. Mitään valistusmusaa tämäkään ei taida olla, tytärtä nussitaan ja isä tapetaan ja "If you're ever looking for me bitch, I'll be here". Biisi on yllättävän lyhyt, liiankin lyhyt: se päättyy kesken reilun kahden minuutin kohdalle.

Money On My Mind jatkuu siitä aika saumattomasti, nyt on kai kyse levyn ensimmäisestä hittitarjokkaasta. Biisin koukuksi on tarjolla miesäänen hokemaa otsikkofraasia, jonka päälle Wayne kuiskailee: "Get money, get bitches." So far, so constructive. Pahempi ongelma on, ettei tämäkään hieman sekava synteettinen sinfonia jaksa oikein viihdyttää. Tai sitten olen vain väärässä mielentilassa. Mutta ei, en usko, Lil' Wayne ei ole tarpeeksi härski, ei lyö tarpeeksi lujaa nyrkkiä kuulijan kalloon.

Laitan volaa lisää, jospa se auttaisi. Ja alkaahan tämä kuulostaa marginaalisesti paremmalta. Nyt on tosin vuorossa myös toistaiseksi kiteytynein biisi, Fireman. Oletan ensin sen heittävän samantyylistä läppää kuin Prodigyn Firestarter, mutta tämä onkin seksijuttu. Vähän tylsää. Syntikka ujeltaa kuitenkin kivasti, ja kun äänenvoimakkuutta tosiaan säätää kovemmalle, alkavat aivot kummasti turtua meiningin yleiselle urpoudelle. Taidan kylläkin olla nyt aivan väärässä tilanteessa kuuntelemaan koko levyä. Tätä pitäisi soittaa kotibileissä yrittäessään epätoivoisesti saada jotain musiikkia kuulumaan 20 vieraan hälinän yli. Väitän silti edelleen, ettei Waynen meininki ole aivan tämän genren tykeintä.

Mo Firessä isketään reggaehtava komppi kehiin, ja Wayne duetoi jonkun semijamaikalaisen mimmin kanssa. Ei kummoinen biisi, joskin meiningin letkeytyminen on tässä vaiheessa tervetullutta. Tosin loppuaan kohden tämä muuttuu vain tylsäksi itsetoistoksi, eikä biisi ole edes pitkä. Wayne on tylsä räppäri. Hänellä ei ole karismaa, joka on tällä alalla lähes kaikki kaikessa, hyvää biittiäkin tärkeämpi juttu.

The Best Rapper Alive! Se on kuitenkin seuraavan biisin nimi, kuin näkemykseni haluttaisiin saman tien kumota. Mutta mutta, kaikessa naurettavassa härskiydessään tämä tosiaan on levyn toistaiseksi kovinta antia. Laitan vielä lisää volaa. Tässä on kaikkea sairasta ja puoleensavetävää, kuten futiskatsomokuoro hoilaamassa jotain, mikä tuo epämääräisesti mieleen Iron Maidenin Fear of the Darkin Helsinki-liveversion. Ja kertsin taustalla ulvovia sähkökitaroita. Waynen on paradoksaalisesti pitänyt ottaa joku toinen höpöttäjä messiin todistelemaan parhauttaan, mutta tämä kaveri on itse päätähteä hauskempi selittäessään jotain pillusta, biitti potkii ja kappalehan on lähes poprap-klassikko.

Lock and Load tuntuu pitävän samalla vauhdilla tunnelmaa mukavasti yllä, vaikka onkin paljon tavanomaisempi, kevyesti mukasoulahtava juttu. Waynen diskanttinen kähinäkin alkaa vähitellen viehättää, ja kaveri kuulostaa yllättäen liukaskielisemmältä kuin vielä kertaakaan. Vai kestikö vain aikaa tottua? Isoa, rahanhajuista menoa. Luulen kyllä, että salaisuus oli sen volyyminupin kääntäminen. Huomio omaan käyttöön: älä koskaan kuuntele listaräppiä naapuriystävällisellä äänentasolla.

Aika vihaisen kuuloisessa Oh Nossa on hienosti napsuva handclaps-tyylinen biitti ja joku gospel-laulaa biisin nimeä Waynen taustalla. Ei paha, mutta nyt ei olla vielä puolivälissäkään levyä. Minkä vitun takia ne ei tee näistä lyhyempiä? Grown Man nyt kuitenkin on taas tätä sielukkaampaa osastoa, siinä on yritetty synteettisesti simuloida vähän tuollaista klassista 70-luvun soulia. Biisiä kantaa pitkälti vieraileva mieslaulaja, jonka Spotify tunnistaa itselleni vieraaksi Currency-nimiseksi kaveriksi. Boogie on aika hyvä, vaikka ei tätäkään pidä pysähtyä liikaa ajattelemaan.

Hit Em Up menee taas tälle klubiosastolle. Syntikkajuttu junnaa taustalla ja jätkät uhoaa. Naisia ollaan oltu iskemässä, mutta ilmeisesti niiden laatu ei tyydytä. Ihan hyvä biisi, mutta vähitellen ollaan taas taantumassa alan perustasolle. Joku erilainen juttu olisi tässä kohtaa paikallaan.

Tulee levyn nimibiisi, pariminuuttinen välipala, joka rakentuu melankolisten ja melodramaattisten elokuvasyntikkatehosteiden varaan. Hustler Musik jatkaa siitä sitten samalla laajakangaslinjalla ja yhtenä tähän asti melodisimmista kappaleista. Taustalla syntikoita ja synteettisiä torvia ja imevä biitti. Joku pätevän oloinen vierailija saa taas paljon tilaa. Alan kai olla tunnelmassa, kun tämä kuulostaa taas hyvältä. Waynen biisit on tehty puhtaasti ameriikanradion ehdoilla, mutta ne eivät ole liian ilmeisiä. Siis musiikillisesti, teksteissä tulee kyllä vastaan joka viimeinenkin klisee, jonka näihin on ikinä osannut yhdistää. Ero on kuitenkin melkoinen johonkin Kanye Westiin, joka rakensi ylimainostetun uransa pöllimällä klassikkokappaleista kilon edamkimpaleita.

Vittu, tämä Hustler Musik on itse asiassa todella hyvä kappale.

Heti kun äskeisen pääsin sanomasta, kuulostaa Receipt kevyesti Kanyelta, tosin siltä ekan levyn aikaiselta, joka ei vielä lohkonut Ray Charlesista mehevää potkaa kaupatakseen sitä omanaan. Jostain soulbiisistä nämäkin kiihkeät puhaltimet ja laulut on toki sämplätty, mutta kiivaahkotempoinen keitos toimii ihan hyvin, siinä missä Kanyen Jesus Walks.

Sitten vähän hitaampi ja hieman improvisoidun oloinen Shooter, josta ei oikein ota selvää. Siinä on soulia ja aggressiota ja levyn toistaiseksi orgaanisinta meininkiä. Yllättävän sujuvasti homma on tähän asti toiminut. Vasta nyt kuullaan suulla päristettyä konetuliaseen rätinää. Mutta puolenkymmentä biisiä on vielä jäljellä.

Weezy Babyssa riidellään jonkun Nikki-nimisen naisen kanssa ja sanotaan että "bi-atch". Turha biisi, tällainen vaan pitää kai olla tällaisella räppilevyllä. Itse asiassa en ymmärrä, miksi tämä kiekko ei päättynyt tuohon edelliseen raitaan. Vai ymmärränkö? Nimittäin Birdmanin kanssa tehty I'm a DBoy lähtee taas rivakammalla adrenaliinilla liikenteeseen. Mikä on DBoy? "Money in my pocket" tällä DBoylla ainakin on. Jatkuva viittailu rahaan herra Carterin kollektiivin nimeä myöten alkaa vähän vituttaa. Tulee ikävä Snoopin ja Dren kulta-aikoja, kun huomio kohdistui diskreetisti siihen, mitä rahalla saa: aseisiin, naisiin, viinaan, huumeisiin ja pomppiviin autoihin. Ei kai se pääasia ole räpissäkään raha, vaan mihin se käytetään. Mutta joo, I'm a DBoy taas on varsin potkiva esitys, jos tämän yli pääsee. Taitaapa olla suorastaan levyn nopeatahtisin biisi.

Nyt ei vaan jaksa enää niin keskittyä jäljellä oleviin kolmeen biisiin. Feel Me on taas silkkaa improvisaatiota ja puhallinsämplejä ja jutustelua, josta en ota tolkkua ja joka ei kiinnosta.

Get Over kuulostaa yhtä hatusta reväistyltä jamittelulta. Lopettakaa jo. Get over it.

No lopettivathan ne. Tuli vielä outro ja levy päättyi sanoihin: "Cos I'm the best rapper alive."

Et Wayne ole, mutta tämä levy oli monin paikoin varsin viihdyttävä. Aivan liian pitkäkin se kyllä oli, ja noloja hetkiä löytyy. Pannaan parhaat biisit muistiin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus

Toista kertaa tämän blogin taipaleella kohteeksi päätyy albumi artistilta, jota fanitan kritiikittömästi. Nick Cave on minulle vielä Pulpiakin keskeisempi tekijä: ase ohimolla uhattuna saattaisin nimetä hänet henkilökohtaisen universumini tärkeimmäksi biisintekijäksi. Rakkaussuhdetta on kestänyt jo 14 vuotta, ja se alkoi Murder Ballads -levystä, kuten varmasti monella muullakin.

Caven teksteissä yhdistyy nihilismi, huumori, verenpunainen romantiikka ja melodramaattinen tarinankerronta cocktailiksi, joka ei vain voi olla vetoamatta. Kaikkea tätä kuvastaa se hämmentävän intensiivinen musiikkikin, jota hän on vaihtuvien soittokumppaniensa kanssa levyttänyt. Nokkamiehenä hänen täytyy olla karismaattisin ainakin elossa olevista.

Nyt käsiteltävää, muodollisesti kahdesta erillisestä levykokonaisuudesta koostuvaa tuplaa pidän hänen parhaana 2000-luvun tuotoksenaan. Koko paketin näytän kuunnelleen viimeksi tammikuussa; levylautasella se on viihtynyt aika säännöllisesti. Tämän merkinnän luonne on vääjäämättä erilainen kuin useimpien kirjoittamieni. Nyt ei lähdetä katsomaan, onko jokin musiikki hienoa, vaan miettimään, miksi se on niin hienoa.

Abattoir Blues -puolisko potkaistaan käyntiin äänekkäällä ja lähes hengästyttävän hyökkäävällä rockrunttauksella. Get Ready For Love ei kyllä ole ihan Caven parhaita biisejä. Gospelkuoroilla ja näennäisuskonnollisella tekstillä varustettu ralli jää jossain määrin ulkoaluennaksi. Kyllähän jalka tämän tahtiin vipajaa, mutta Cavelta odottaa aina enemmän kuin tyylilajipastissia.

Cannibal's Hymn ei sekään ole vielä parasta Bad Seedsiä, mutta ehdottomasti parempi. Puoliakustinen shuffle kasvaa kuin huomaamatta koskettimien tukemaksi liekkimereksi ihan vaan sillä, että yhtyeen soitossa ja levyjen äänityspolitiikassa on aina niin käsittämätön läsnäolon tuntu. Kun paine nousee, niin sen tuntee munissa asti. "If you're gonna dine with them cannibals, sooner later you're gonna get eaten" ei ehkä ole Caven paras onelineri ikinä, mutta saa kummasti lisäarvoa, kun ymmärtää kertojan lausuvan nämä pahaenteiset sanat jollekin naiselle, joka on ilmeisesti tullut hänen kelkkaansa lähteneeksi.

Hiding All Away onkin sitten levyn ensimmäinen sen luokan mestariteos, josta englannissa tavataan käyttää termiä "mind-boggling". Säröinen jumitus maustuu taas gospelkuorolla, ja väliosissa räjähtää tulenpalava kitaramyrsky sormille. Teksti on Caven hämmentävä ja sairas fantasia pahuudesta ja riettaudesta, joka maailmassa vallitsee, koska Jumala - Cave asettuu tässä kyseiseen rooliin vaatimattomasti minäkertojana - piiloutuu eikä näyttäydy. Sitten biisi kasvaa viimeisellä minuutillaan mielettömäksi taivaalliseksi puskutraktoriksi bändin jyrätessä kaikki esteet altaan ja gospelkuoron huutaessa: "There is a war comin!" Jumala tulee palaamaan näyttämölle ja tekemään sen ryminällä.

Caven 2000-luvun tuotoksia on leimannut vahva uskonnon painottaminen, mutta luonnollisesti mies ei ole mikään born again -aktivisti. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa kristitty, mutta teksteistä on vaikea päätellä, mitä se aivan käytännössä tarkoittaa. Toki mies erottuu useimmista lauluntekijöistä siinä, että hän ottaa uskonnon laulunaiheena vakavasti. Suoraan ateistisia näkemyksiäkään en muista hänen yhdessäkään sanoituksessaan esittäneen. Mutta hän vääntää ja kääntää kristinuskon peruspalikoita niin hassuihin asentoihin, että perususkovaisesta ei kyllä ole kysymys. Nelosbiisi Messiah's Ward on musiikillisesti laadukas Caven perusballadi, jonka teksti herättää taas kysymyksiä. "They're bringing up the dead now, it's easy / We just won't go away", Cave laulaa. Me olemme jo kuolleita, meitä ei tarvitse herättää?

Tullaan levyn pophittivaiheeseen. There She Goes, My Beautiful World on periaatteessa samaa kamaa kuin Get Ready For Love, mutta koskettimet ovat pinnassa ja melodia selkeästi vahvempi. Saman tutun gospelkuoron tukemana Cave saa nostettua biisin varsinkin kertosäkeessä nyrkit pystyssä -tyyppiseen lentoon. Tämä on ekstaasimusiikkia ja selvä jäljitelmä mustan kirkkomusiikin klassikoista, miksei maallisesta soulistakin.

Nature Boy vetää paljon kevyemmällä otteella, peruspoprocksvengillä, joka sekin toki taittuu tältä komppanialta mehukkaasti. Uurut höystävät erinomaisesti. Biisi on hyvä, mutta selkeä välityö, ja tuplapaketin ensimmäiseksi singleksi aika erikoinen valinta. Teksti on taas aika mielenkiintoinen tapaus. Lähinnä se tuntuu kuvaavan miehen seksikkääseen naiseen kohdistamaa katsetta ja argumentoivan sen luonnollisuuden puolesta. Jo pelkästään Caven laulutapa tällaisessa yhteydessä lisää seokseen aimo annokset niin härskiyttä kuin ironiaakin.

Abattoir Blues -puolen nimibiisi rakentuu jämäkälle, hypnoottiselle rumpukompille, jonka päälle Cave puhelaulaa tällä kertaa aidon tuskaisen kuuloisesti. Gospelnaiset vähän auttavat taas. Laatuesitys, jonka olennaisin funktio lienee kuulijan johdatteleminen taas vähän syvempiin vesiin.

Tässä kohtaa, Abattoir Bluesin lähestyessä loppuaan, aletaan tosin ottaa vähän löysemmin rantein. Kosketinvetoisessa Let The Bells Ringissä ei ole mitään vikaa, mutta se on "vain" hyvä Cave-biisi. Siis tuhannesti parempi kuin ylivoimainen valtaosa maailmassa julkaistusta musiikista. Demonisuutta tai haastetta siinä ei kuitenkaan ole.

Tämän puoliskon päättävässä Fable of the Brown Apessa on ainakin omituinen ja tulkintoihin houkutteleva tarina, mutta vajaassa kolmessa minuutissa sekään ei ehdi musiikillisesti kasvaa vinjettiä kummemmaksi. On aika siirtyä The Lyre of Orpheuksen, näistä kahdesta vähemmän rokkaavaksi, ehkä taiteellisemmaksi tarkoitetun levyn pariin.

Levypuolikkaan aloittaa sen nimibiisi, joka on tyypillinen esimerkki Caven apokalyptisesta huumorintajusta. Mies tulkitsee tässä antiikin tunnetun myytin kertovana rockmusiikin synnystä. Orfeus, soittoniekka keksii lajityypin vahingossa ja tappaa samalla vaimonsa, kun lyyran kieli ponnahtaa irti ja lävistää eukon kurkun. Orfeus lähtee helvettiin Eurydikea hakemaan, mutta paikan tsekattuaan päättelee, että tämähän on just hyvä mesta, jäädäänpä tänne ja tehdään lapsia. Teksti on uskomattoman hauska, musiikillisesti kappale jää puhelaulettuna blues-shufflena sen varjoon.

Breathless toimii aivan päin vastoin: teksti on hyvin kirjoitettua perusrakkauskamaa, mutta folkpoppinen ja hämmentävän valoisa sävellys koukuttaa välittömästi, ehkä siksi, että se on niin ei-Cavea. Hyvän mielen biisi, jollaisia tämän miehen tuotannossa ei liikaa ole, vaikka kaikkea muuta hyvää onkin.

Babe, You Turn Me On jatkaa periaatteessa samaa teemaa, parodioiden vanhanaikaista viihdeballadia koristeellisine pianokuvioineen ja pateettisine puheosuuksineen, mutta taas Cave heittää vähän vasenta kierrettä riettaan tekstein merkeissä: "I put one hand on your ripe round heart and the other one one down your panties". Hyvä meno jatkuu.

Sitten vasta tartutaankin härkää sarvista. Pitkässä Easy Money -balladissa Cave ottaa vittuilun kohteeksi sen hankalimman: itsensä. Teksti on rakennettu muodoltaan hartaaksi gospel-ylistykseksi, jota kuoro taas asiaankuuluvasti tukee. Palvonnan kohteena vain on taiteilijalle taivaalta tipahtava raha: "Rain it down on the wife and the kids, Rain it down on the house where we live... Rain that ever-loving stuff down on me." Cave laulaa: "Life shuffles by at low interest rate." Ironinen kaksoisvalotus tulee tietysti siitä, että pianovetoinen, tunnelmallisen melankolinen kappale on sävellyksenä todellinen muotovalio. Sen tekijä ei ole saanut teostojaan ansiotta.

No, nyt isketäänkin taas rokkivaihde silmään! Junnaavan kosketinkuvion ja etukenoisen rumpalin viemä Supernaturally pistää todellakin taas farkunlahkeen väräjämään. Kaiken lisäksi kertissä lauletaan "Hey! Ho! Don't you go all supernatural on me". Volat kaakkoon ja ajatukset pois. Tuplalevyn idea perustuu siihen, että aina välillä voi keskittyä miettimään, aina välillä joraamaan.

Tässä kohtaa tarvitaan hengähdystauko, joka on sinänsä nätti ja muotovalio perusballadi Spell. Tämmöisissä olet niin ihana -biiseissä Caven sanoittajankynä ei ole terävimmillään, mutta kaikki palaset ovat kuitenkin niin hyvin kohdillaan, että äänitapettikin tuntuu samettiselta. Jäljellä on kaksi viimeistä biisiä, ja tämän miehen tuntien niistä ei selvitä aivan yhtä helpolla.

No, Carry Me on kuitenkin vasta lämmittelyä. Kohtalokas, kuoron tukema balladi tuntuu kaipaavalta dialogilta, jossa solisti ja rakastettu/jumala tunnustavat molemminpuolisen riippuvuutensa. Ei Jumalaakaan ole ilman ihmistä, jos ei ehkä ihmistä ilman jumalaa. Tätä seuraa sitten O Children. Se on mitä ilmeisimmin tuplalevyn paras biisi ja on myös aivan mahdollista, että se on paras biisi, mitä tässä blogissa tullaan käsittelemään.

Yli seitsemänminuuttisen, pateettisen raskassoutuisen balladin perussanoma on ajatus ihmiskunnasta lapsina, jotka eivät oikein tiedä, mitä tekevät. Idealla on tietysti enemmän kuin vahva kristillinen tausta. Siellä missä on lapsia, on isäkin. Isukkia vaan ei mainita missään vaiheessa. Sen sijaan piirretään kuva lapsilaumasta, joka varhaismurrosikäisen ajattelemattomuudella on tehnyt selvää kaikesta tielleen osuvasta. Nyt itketään raunioilla kuin yhdeksänvuotias, joka vahingossa löi kaverinsa kuoliaaksi: miten tässä näin kävi. "Forgive us now for what we've done / It started out as a bit of fun", Cave laulaa lakonisen lohduttomasti. Kertosäkeessä gospelkuoro laulaa: "Children! Lift up your voice, rejoice!" Toki mollissa.

Kosketinvetoinen biisi kasvaa eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi, kunnes päättyy liki hurmiolliseen lopetukseen, jossa kuoro varioi gospelkliseitä: " Hey little train we all jump on! The train that goes to the Kingdom! We're happy Ma, we're having fun / and the train ain't even left the station."

Ihmisen tällä puolella tekemät vääryydet kuitataan sillä,että toisella puolella odottaa jotain parempaa. Ihmiskunta ei edisty eikä muutu paremmaksi. Menolippu on kauas, mutta juna seisoo asemalla. Onkohan koskaan tehty tätä lohduttomampaa kappaletta.

Tuplalevy kokonaisuutena sisältää parempaa ja huonompaa materiaalia. On kuitenkin syytä asettaa asiat perspektiiviin. Useimmat tässä blogissa käsitellyt artistit pystyvät parhaimmillaan tiivistämään hyvin hetkellisen rakkauden tai himon tunteen tai luomaan svengaavan meiningin pariksi minuutiksi. Nick Cave pystyy parhaimmillaan esittämään yhtä monta kysymystä kuin Dostojevski ja perustelemaan yhtä hyvin, miksi ei osaa vastata niihin. Ihminen, joka ei pidä häntä yhtenä vuosituhannen vaihteen suurista neroista, on yksiselitteisesti tyhmä, tai vaihtoehtoisesti ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa.

Andrew Bird: The Mysterious Production of Eggs

Andrew Bird on saanut jonkinmoiseksi outopopiksi luokittuvalla musiikillaan viime aikoina enemmänkin huomiota, mutta tämä levy edustaa miehen varhaisempaa tuotantoa. Pastellisävyisessä piirroskannessa möllöttävä outo eläin ei näytä tyypilliseltä munantuottajalta, lähtöparametrit saavat ajattelemaan, että tässä tuskin lauletaan rakkaudesta ainakaan. Katsotaan onko näin.

Levy alkaa lyhyellä jousiorkesteri-introlla, mutta sitten tulee kevyttä akustisen näppäilyä ja kuulaita koskettimia ja puoliksi puhuttua amerikkalaista indielaulantaa. Biisin nimi on Sovay, enkä tiedä mitä se taas tarkoittaa, mutta tämä on itse asiassa aika hyvä. Birdin laulussa on tiettyä alistuneen mutta tunteellisen miehen karismaa, ja kertosäe nousee mukavasti. Kappale on vähäeleinen, seesteinen, rumpali sutii hillitysti, välillä kuuluu jotain omituisempaa taustamaisemassa. Viulunkieliä kitkutellaan epäkonservatiivisesti? Kevyesti tulee mieleen Eelsin tapaiset jutut tai ehkä amerikkalainen, hieman valoisampi versio Tindersticksistä.

Hieman kikkailevasti nimetty A Nervous Tic Motion of the Head to the Left varioi samaa tunnelmaa laittamalla lisää kokeellista viulunsoittoa kehiin ja olemalla yleensä hieman sätkivämpi, nimensä mukainen siis. Periaatteessa biisi kuulostaa kuitenkin aika samalta. Birdin viulujutuissa on oma kauneutensa, ja levollinen laulu pitää edelleen homman tiiviisti kasassa. Biisi on viisiminuuttinen, joten tilaa lievälle rönsyilyllekin on. Sanoituspuolesta ei saa korvakuulolta oikein otetta, mutta loppukaneetti "And by all accounts you really should have died" saa havahtumaan.

Fake Palindromes kiihdyttää tahtia, ja säkeistöjen välissä kuullaan jo aavistus särökitaraakin viulun mausteena. Kyseessä on aika suoraviivainen ja hyvinkin toimiva perusjenkkiläinen vaihtoehtopoppibiisi. Bird ei tokikaan laula kuin rokkikukko, vaan hieman kuin joku Beck-tyylinen laiskuri ja videovuokraamon hommistaan lintsaava villapipoduunari. Homma alkaa maistua, tämä on helposti lähestyttävää ja tunnelmaa kohottavaa musiikkia.

Measuring Cups pitää toiminnan hyvällä tasolla ja asettuu tempoltaan edellä mainittujen väliin. Viulu on edelleen Birdin kikka, ja mikäs siinä. Ilman sitä tämä olisi tavanomaisemman kuuloista musiikkia. Banking on a Mythin introssakin näppäillään sen kieliä ennen kuin kitarakin pääsee ääneen. Tämä on parhaita biisejä tähän asti. Tunnelma on aika tumma ja intensiivinen. Ei mitään havaintoa vieläkään, mistä Bird laulaa. Korva tarttuu yksittäisiin sanoihin, kuten jalkahieronta. Musiikkia voi kuunnella myös puhtaana musiikkina, sillä mitään erityisiä mielikuviakaan tämä ei herätä. Tämä muuten taitaa olla nimenomaan amerikkalaiselle indielle tyypillistä. Britit ankkuroivat laulunsa aina aikaan ja paikkaan, mutta mistä esimerkiksi joku The National laulaa? Ei mitään hajua, vaikka bändistä pidänkin.

Levollisemmassa Masterfadessa vihelletään sun muuta ja akustinen soitanto pysyy sunnuntai-iltapäivän intensiteettitasolla. Ihan kaunis on tämäkin. Birdin biisit eivät varsinaisesti ole toisistaan erottuvia hittejä, mutta jokaisen niistä tajuaa sen soidessa onnistuneeksi sävellykseksi. Ei olla haettu halpoja irtopisteitä.

Opposite Dayssa lyriikkaosasto alkaa sitten kiinnostaa, ehkä siksi, ettei itse biisi ole kaikkein vahvimpia, jos ei huonokaan. Lauletaan päivästä, jolloin "you'll wake up in institutions, in prison or in Hell". En saa vieläkään ihan otetta Birdin ajatuksesta, mutta mielikuva kiehtoo. Biisi päättyy niin irrallisen kuuloiseen akustiseen outroon, että sitä luulee ensin uudeksi raidaksi.

Semikiihkeässä Skin Is, My -biisissä Birdin itäeurooppalaisesti joikhaava laulu tuo vähän mieleen sen Beirutin jätkän, ja kas vaan, väliosassa laitetaankin mustalaiskitarat soimaan. "I wanna loveless sound", mies taitaa laulaa. Mutta biisi on ehkä tunteellisin tähän asti. Hienovaraisen dramaattinen ja vangitseva esitys, parasta antia Birdiltä. Diggaan kovasti!

The Naming of Things pitää vähän dramaattisempaa menoa yllä, mutta ei ole ihan yhtä hieno kuitenkaan. Aivan riittävän hyvä se on. Levyllä ei tunnu olevan mokailuja, asiaankuulumattomuuksia tai liian heikkoja hetkiä. Jännää, ettei tästäkään levystä paljoa taidettu sen ilmestyessä kirjoittaa. Kai maailmassa vain ilmestyy liikaa levyjä. Kappale feidautuu pois juuri kun siitäkin alkaa innostua.

MX Missiles on lähelle tulevaa surumielistä laulua ja akustista kitarointia. Birdin perusjuttu on abstrakti melankolia. Tässä vaiheessa alan tosiaan olla vakuuttunut siitä, ettei näiden laulujen surumieli kumpua päättyneestä parisuhteesta. Siinä tuntuu olevan jotakin metafyysistä. Jotakin sellaista kuin että ihmiselämän lisäksi koko maailmankaikkeuskin kuolee aikanaan.

Lyhyen viuludraamalle omistetun välisoiton jälkeen jäljellä on vielä kaksi biisiä. Tables and Chairs on nostattava, jotenkin optimistinen kappale, jossa on sykkivä rytmi, viulua ja naislaulaja tukemassa. "I know we're gonna meet some day", Bird laulaa, ja: "There will be snacks". Okei? Beirut tulee taas vähän mieleen. Muistettakoon, että tämä levy on tehty ennen ko. orkesterin olemassaoloa. Hyvä laulu tämäkin.

Lopuksi hempeillään The Happy Birthday Songin tahtiin, mutta se ei ehkä olekaan niin auvoinen kuin juhlavasta melodiasta voisi päätellä. "So happy birthday", Bird laulaa, "It's gonna be your last day". Kellopeli koristelee marssimaista rytmiikkaa. Kaikki tällä levyllä ei ole aivan niin kuin pitäisi. Kipeys on hieno asia. Taitaa olla niin, että jos Andrew Birdiltä kysyttäisiin, ei Yoshimi olisi voittanut vaaleanpunaisia robotteja.

Ja siinä se oli. Ei ehkä 2000-luvun paras levy, mutta lähempänä parasta kuin keskinkertaisuutta. Tämä menee ehdottomasti jatkokuunteluun. Kotoisalla tavalla hämmentävää musiikkia.

Max Tundra: Mastered By the Guy at the Exchange

Levyn nimi ja kansi viittaavat leikkimieliseen musiikkiin, julkaisija Domino suunnattomaan cooliuteen. Max Tundra on nähtävästi erikoistunut kokeelliseen instrumentaali-konemusaan, mutta tämä on hänen "poplevynsä". En ole innoissani, mutta annetaan miehelle tilaisuus.

Levy alkaa pariminuuttisella Merman-nimisellä biisillä. Sen rumpukonekomppi menee ihan epätahtiin ja saa olon tuntumaan ikävältä. Toisaalta päälle on lätkitty torvisämpleä ja katkelmallista, hilpeää laulua. Lopputulos on persoonallinen, mutta ei ehkä kuitenkaan hyvässä mielessä.

M.B.G.A.T.E. hyödyntää niin ikään diskokompin rikkomista tempoilevalla tahtilajilla ja oudoiksi lyhyiksi pätkiksi silputtua oujeen laulamista. Sekin on lyhyt biisi ja vaihtuu pian Lysineen, jossa naisääni laulaa perinteisemmin, lähes soul-henkisesti. Tässä biisissä on hypnoottinen konebassojuttu taustalla, breakbeattia on, mutta edellisiä vähemmän kokeelliselta meininki kuulostaa. Toisaalta kappaleessa ei ole mitään erityisen kiinnostavaakaan. Taustalla on kaikenlaista bleep bleeppiä, mutta ei äänimaisema tunnu välittävän mitään tunnelmaa. Max Tundran levyn nimi ei liene sattumaa sikäli, että se viittaa, jos kohta humorisesti, omaan tekniseen tekoprosessiinsa. Tämä on musiikkia, joka asuu studioissa eikä maailmassa. Mikä ei ole kehu.

Fuertessa ei olekaan biittiä eikä juuri lauluakaan, vaan pari minuuttia tietokonepeliääniä. En osaa kuvitella, kuka nauttisi tämän kappaleen kuuntelemisesta. Pocket kestää vain minuutin, ja siinä kummallisia soundeja höystetään auvoisella naislaululla.

Yli seitsenminuuttisen Cabasan biitti on edelleen hysteerisen sätkivä, mutta menee jalan alle toistaiseksi parhaiten. Taustalle on maalailtu synteettistä äänimaisemaa kuin lievästi positivistisen mutta tunnelmaltaan mietteliään tieteiselokuvan soundtrackilta. Puolivälissä biisi hajoaa hitaaksi fiilistelyksi, sitten tulee avantgardistista pianoa ja epämääräisiä mutistuja säkeitä. Vähitellen kiihdytetään uudestaan. Max Tundran musiikki ei tietenkään ole poppia, koska pop on tiiviin ilmaisun ja tiukkojen rakenteiden musiikkia. Liikuttaessa täysin säännöistä vapaassa ympäristössä muuttuvat soundi ja soitanto musiikin keskeisimmiksi elementeiksi. Max Tundra onnistuu ajoittain olemaan tällä saralla mielenkiintoinen, mutta Nietzschen klassisen käsiteparin kautta tarkasteltuna tämä on ehdottomasti apollonista taidetta. Se ei ole syvää, siinä ei ole sydänverta. Kun siinä ei ole rakennettakaan, jättää se kaltaiseni kuulijan yksinkertaisesti kylmäksi.

Lyhyen väli-instrumentaalin jälkeen tulee niin ikään alle pariminuuttinen Lights, jossa kepeä laulumelodia on nopeutettu ärsyttävällä tavalla lähes pikkuoravamaiseksi höpötykseksi. Taustalla on junnaava bassobiitti ja ihme klipklopotusta. Otetta ei saa Hiltedistäkään, siinäkin pilkahtelee välillä seesteinen, melodinen poplaulu, vähän jenkki-indiemäinen, jota on vaan pitänyt torpedoida katkaisemalla se keskeltä. Silti koherentimpi esitys kuin useimmat näistä.

Acorns: taas keskimääräistä tehokkaammin ryöpsähtelevä breikbiitti, semi-uhkaava basso mutta usvainen naislaulu vie tunnelman psykedeeliseen suuntaan. Taitaisi toimia pilvenpolttelumusiikkina, kuten varmaan koko levykin. Mielenkiinto alkaa mennä viimeistään nyt, kun siirrytään toiseksi viimeiseen biisiin. Liiasta pituudesta kiekkoa ei voi siis syyttää. Onhan tämä tällaista Teletappimaan bilemusiikkia. Blogia suunnitellessani oletin, että joutuisin kestämään Max Tundran tapaista musiikkia enemmänkin.

Moni ajattelee, että kun maailma kerran on ahdistava paikka, on syytä ainakin musiikissa pyrkiä hyvään mieleen, rauhaan ja rakkauteen. Nykyään tähän ei enää pyritä 70-lukuisesti saarnaamalla vaan tekemällä biisejä ja levyjä elämän pinnallisista iloista. Tällaista voisi kutsua vaikkapa paahtoleipämusiikiksi. Se on sisäsiistiä, pikkuporvarillista ja sopii valkokaulustyöläisen joutilaaseen sunnuntaihetkeen paahtoleipäaamiaisen parissa. Siinä tilanteessa ei sovi miettiä, että ehkä elämäntapamme tuhoaa maapallon tai että ehkä vaimoni jättää minut jo huomenna.

Voi tietysti kysyä, onko synkistelystäkään mitään konkreettista apua, ja makuasioitahan nämä ovat. Joka tapauksessa levyn viimeinen biisi Labial on reilu kuusiminuuttisena sen toiseksi pisin. Siinäkin on seesteistä tunnelmaa ja mielenkiintoisia elektronisia ääniä. Se säilyttää edelleen Max Tundran hakeman todellisesta maailmasta loitonnetun fiiliksen. Sekään ei jaksa pahemmin kiinnostaa. Max Tundran hyvänmielen musiikki ei saa minua hyvälle mielelle. Hänen kaiketi luova soundimaailmansa tuntuu akateemiselta ja hengettömältä. Tämä on ihankiva-musiikkia ihmisille, joilla ei ole muita todellisia ongelmia kuin se, että ovat maailman tylsimpiä tyyppejä.

Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That's What I'm Not

On käynyt selväksi, ettei tässä blogissa tulla ihan hirveän usein käsittelemään entuudestaan ja vapaaehtoisesti kuuntelemiani levyjä. Nyt olisi vaihteeksi tarjolla sellainen. Vuonna 2006 tämä Arctic Monkeysin debyytti oli minulle erittäinkin kova juttu. Hieman epämääräisen kakkoslevyn myötä kiinnostus herpaantui tilapäisesti, kunnes uusin Humbug-albumi sai viime vuonna taas innostumaan.

Enpä ole Whatever...iäkään aktiivisesti kuunnellut aikoihin, mutta nyt ajatus sen laittamisesta soittimeen piristää heti iltapäivää. Ennakkofiilis on, että seuraavat 40 minuuttia on kivaa.

Avausraita View From The Afternoon on heti bändin kärkibiisejä. Se potkaisee levyn käyntiin tehokkaalla kitarariffillä, ja pian esitellään Alex Turnerin poikamainen, hyvin brittiläinen, monen mielestä varmaan ärsyttävän näsäviisas laulumaneeri. Tämä on nimenomaan äärimmäisen brittiläistä musiikkia, josta ei voi olla haistamatta lageria ja currya ja kaikkia näitä kliseitä. En ole koskaan Monkeysiin sanoituksiin niin akateemisesti suhtautunut, mutta ymmärtääkseni biisi kertoo tulevan bileillan odotuksesta ja huomauttaa, että lopputulos on lähes aina pettymys. Toimivaa katuviisautta ja biisissä on perhanan toimiva kertosäe, jota pantataan sopivan kauan.

Sitten seuraakin yhtyeen todellinen ikivihreä, ehkä viimevuotisen Crying Lightiningin ohella. I Bet You Look Good On The Dancefloor on niitä biisejä, jotka saavat allekirjoittaneen tanssimaan ilman poikkeuksia. Bändi kaahaa suoraviivaisen, mutta erittäin melodisen kappaleen läpi punkmaisella tempolla, mutta paketti pysyy hämmästyttävän tiukasti kasassa. Intensiivisen yhteensoiton juhlaa. Kyllä, tämä on edelleen Maailman Paras Biisi. Asiassa auttaa myös hilpeän vittumainen ja sanankäänteissään terävä teksti. Turner katselee jotain lattialla sheikkaavaa trendikästä seksipommia ja kelaa kyynisen viileästi, että niin hyvältä kuin näytätkin, niin minä en sinua halua, enkä tätä pinnallista paskaa mitä tästäkin diskosta löytyy. Biisi on puolillaan klassisia sanoituskohtia, kuten "dancing to electro pop like a robot from 1984" ja "there ain't no love here, no Montagues or Capulets". Turner kuulostaa toki juuri siltä fiksulta 19-vuotiaalta, joka hän olikin, mutta sehän on tässä kontekstissa maailman parasta.

Klassisen avaustrilogian täydentää letkeämpi, mutta b-osassa aika raivokkaaksi yltyvä Fake Tales of San Francisco, jossa taas istutaan bileissä ja kuunnellaan, kun joku jauhaa paskaa muka kokemistaan hienoista suuren maailman asioista. Taas Turner ottaa viileän halveksivan tarkkailijan roolin. Kaikki kolme ensimmäistä biisiä ovat ilmeisiä 2000-luvun klassikoita ja paaluttavat ekan levyn aikaisen Monkeysin tematiikan: katutason elämäntapakritiikkiä, detaljeilla höystettyjä tilanneväläyksiä, arkielämää. Nuori Oasis oli parhaimmillaan musiikillisesti yhtä hyvä, mutta ei koskaan kuulostanut näin merkitykselliseltä.

Harvassa ovat ne levyt, jotka pystyvät säilyttämään tällaisen tason edes suurimman osan kestostaan, eikä Whatever...kään siihen yllä. Dancing Shoes on kuitenkin sympaattinen renkutus, ja perverssin pitkästi nimetty You Probably Couldn't See It For The Lights But You Were Staring Straight At Me energistä kaahausta, joka kantaa mukavasti kahden minuutin kestonsa ajan. Yhtyeen dynamiikka perustuu koko ajan aika samantapaiselle ilmavalle, mutta draivikkaalle rocksoitolle. Nyanssit ovat ehkä vähissä, mutta perushomma toimii sitäkin paremmin. Mainittu Oasishan oli nuoruutensa huumassakin aika hidastempoinen, enemmänkin massiiviseen äänivalliin luottava orkesteri, siinä missä Monkeysit pitävät vauhtia yllä ja hallitsevat svengipuolen paljon paremmin.

Still Take You Home on taas aika vähäaineksinen sävellys, joka toimii, koska yhtye on niin tosissaan ja kiivastempoinen ja Alex Turner on täysin tehtäviensä tasalla. Sen jälkeen herkistytään levyn ekaan balladiin. Riot Vanissa pelätään kyttiä kaupungin yössä kahdestaan. Ystävykset ovat juopotelleet, eikä ikää taida vielä olla. Biisi on ihan kaunis, mutta toiminee minimalismissaan enemmänkin rauhoittavana välisoittona.

Rokimpi meno alkaa taas Red Light Indicates The Doors Are Secured -biisin myötä. Levyn ärhäkimpiä se ei tosin ole, mutta funkyimmasta päästä kyllä. Kitarointi on hienoa, ja bändin rytmisektio todistaa taas kerran erinomaisuutensa. Monen muun levyn biisin tapaan tämäkin päättyy äkillisesti kuin seinään. Toistettuna temppu kertoo ns. asenteesta.

Hieman samantapainen letkeä shuffle on myös seuraava Mardy Bum, jonka nimi muistaakseni oli jotain paikallisslangia ja tarkoitti mulkkua jätkää. Turner korostaa, ettei ole sellainen. Tämäkin on tarttuva kappale, mutta vähitellen kuulija alkaa taas kaivata jotain todella ainutlaatuista. Kenties levy kärsii aavistuksen tästä rakenteellisesta ongelmasta: keskivaiheilla on liikaa ei-aivan-mahtavia biisejä putkeen.

No, seuraavan kappaleen nimi on ainakin kiekon parhaita: Perhaps 'Vampires' is a Bit Strong, But... Oltaisiinko tässäkin taas jossain bileissä, joissa meininki on sellainen, että laulaja kokee seuransa suorastaan vampyyrimaiseksi. Tässä on käytetty 2000-luvun vaihtoehtorokin tyypillistä megafonimaista lauluefektiä, onneksi sentään (kai) ainoan kerran levyllä. Biisi yltyy loppupuolella lähes psykedeliaksi, mutta rokkirumpali taustalla pitää koko ajan huolen siitä, ettei ruodusta livetä liikaa. Jammailuosuuden päätteeksi kappale muka loppuu ja jatkuu sitten vielä pienellä loppurevittelyllä. Tällaisiakin juttuja jaksaa kuunnella, kun bändi on näin tiukka. Kaikki on sentään ohi neljässä minuutissa.

Sitten: When The Sun Goes Down. Sekin alkaa herkkänä akustisena juttuna. Turner havainnoi taas kaupungin yöelämää: hän näkee tytön, jonka tietää huoraksi, ja tämän parittajan. "He's a scumbag, don't you know", Turner pohtii surullisena ja sitten homma räjähtää kiihkeän vihaiseksi rokiksi. Nuori ja kaikesta huolimatta vielä suht viaton jätkä pohtii todella vittuuntuneena maailman pahuutta tämän sinänsä pienen epäkohdan kautta. "She must be fucking freezing", Turner sylkee, mutta tietää, ettei hänestä ole tyttöä pelastavaksi sankariksi. Kertosäkeen hokema "They said it changes when the sun goes down" on nähdäkseni sekä kyyninen että aika monitulkintainen. Kolmessa lyhyessä minuutissa tämä mestarillinen musiikkiesitys on ohi, eikä siinä tosiaan ole nuottiakaan liikaa. ...Dancefloorin ohella biisi on levyn todellinen helmi, ja pisteet siitäkin, kuinka erilaisia nämä ovat tunnelmaltaan ja asenteeltaan. Syvä tunne ja hulppea nihilismi asuvat samalla albumilla, aivan kuten nuoren mieshenkilön sielussakin monesti.

Vielä kaksi kappaletta jäljellä. From The Ritz To The Rubble on erittäin toimivaa altsurockia, joka ei alistu hittikaavaan, vaan etenee elastisesti osasta toiseen säilyttäen koko ajan kiinnostavuutensa. A Certain Romance alkaa sekin samantyyppisenä räimeenä, mutta muuttuukin sitten yhtäkkiä jo muutamasta aiemmastakin kappaleesta tutuksi puoliakustiseksi shuffleksi, jossa taas kerran ollaan jossain paskassa paikassa, josta ei romanssia löydy. Jotenkin nämä samat läpät vaan jaksavat vangita vielä tässäkin vaiheessa. Whatever... on suoranainen teemalevy asioista, joita lauantain mittaan, iltapäivästä aamuyöhön edettäessä, voi tulla vastaan jossakin kaupungissa: tässä tapauksessa kai Sheffieldissä, josta muuten tulee Pulpkin, edellinen allekirjoittaneen oma fanituskohde, jota tässä blogissa käsiteltiin.

Päätösbiisi huipentuu sitten isojen, melodisten kitaroiden viemään nostatukseen, joka on jo melkein U2:ta. Kuulijalle tulee seesteinen ja tyydytetty olo. Levyn kuunteluun käytetty aika tuntuu lyhyeltä hetkeltä. Whatever... ei ole virheetön mestariteos, mutta se herättää tunteita ja ajatuksia ja tekee paikallaan istumisen vaikeaksi. Parhaiden yksittäisten kappaleiden kohdalla voi puhua suoranaisesta neroudesta.

Joskus hypebändin leima osuu yhtyeelle, joka ansaitsisi paljon enemmän. Niin taisi käydä tässäkin, mutta Arctic Monkeys vaikuttaa riittävän hyvältä selviytymään.

Vitalic: OK Cowboy

Taas ranskalaista konemusiikkia! Tosin tämän artistin aiemmista single- ja ep-biiseistä koottua esikoisalbumia luonnehditaan kohtalaisen kiinnostavasti: sen pitäisi täydessä synteettisyydessäänkin sisältää vaikutteita jopa mustalaismusiikista ja muista Itä-Euroopan hommista. Minulle myös Vitalic on aivan uusi tuttavuus.

Lyhyt avausraita Polkamatic ei tosin humpparytmin aavistuksesta huolimatta kuulosta mustalaismusalta, vaan hyvin vanhalta konsolipelisoundtrackilta. Oikeastaan hauska ja tarttuva biisi, joka loppuu liiankin pian. Se taisi olla vain irrallinen intro, sillä seuraavana tuleva Poney part 1 hyppää 2000-luvun soundimaailmaan ja tarjoilee jyskyttävän biitin ja tummasävyisten syntikoiden kuljettamaa dramaattista elektroa. Vocodeerattu laulu käväisee mukana vain hetken ajan, mutta yli 5-minuuttinen kappale pitää silti otteessaan. Tämä ei ehkä ole samalla tavalla vahvojen mielikuvien syntikkasinfoniaa kuin joku Kraftwerk, mutta pyrkimystä tanssittavuutta syvempään kokemukseen on silti.

My Friend Dariolla solistin roolin ottaa synteettinen naisääni, jonka voi netistä luntata kuuluvan Vitalicin "keksimälle" robottihahmolle. Monotoninen lauluraita on hyvin electroclashia, mutta kappaleessa on simuloituja ja kitaroita ja asiallinen biitti, jotka tekevät siitä kevyesti rokkaavan. Kaikenlaista pulputusta kuullaan taustalla, meininki on selvästi nousussa, kierroksia pistetään lisää. Hyvä biisi.

Tyhmästi nimetty Wooo on edellisiin verrattuna täyteraita, instrumentaali joka rakentuu edelleen jalan alle menevälle jumputusrytmille ja siihen päälle vedetyille syntikkamelodioille. Kappale on kuitenkin hieman yksitoikkoinen ja -ulotteinen. Mistään mustalaismusiikista ei vielä olla kuultu häivähdystäkään. Ihan trendielektroa tämä kuulostaisi olevan, mutta ei lainkaan huonoimmasta päästä sellaista.

La Rock 01 ei ole rokkia, vaan levyn toistaiseksi epämelodisinta pauketta. Tosin se rakentuu about samalle biitille kuin kaikki intron jälkeiset biisit. Tästä en oikein saa otetta, vähän enemmän tarttumapintaa pitäisi olla. Mennään sinne puhtaan tanssimusiikin puolelle.

The Past lyö onneksi uuden vaihteen silmään. Se on edellisiä hitaampi, ja sen kuulaassa melankoliassa tosiaan on jotain kansanlaulumaista. Vocoder-laulu ei ole ehkä ihan maailman paras idea tässä biisissä, mutta jonkun Vangeliksen, Jarren ja klassiset Synthesizer Greatest -halpiskokoelmat mieleen tuova eeppinen tunnelmointi puree. Lopulta 80- ja 2000-lukujen rajalinja osoittautuu sittenkin aika häilyväksi. Analoginen ja digitaalinen sekoittuvat, kumpaa tämä edes tekniseltä kannalta on? Väliäkö sillä?

No Funilla robottinainen ottaa taas homman haltuun. Jotain se höpisee, että kun ei ole kitaroita ja nahkaa, niin ei ole hauskaakaan. Kovin ironista. Kappale on kuitenkin taas aika tylsä, ja perusjumputus alkaa jo puuduttaa. Ehkä OK Cowboy ei sittenkään ole maailman parasta musiikkia kotikuunteluun - muuten kuin valikoiduin osin. Miksi muuten OK Cowboy? Sen lienee pakko olla viittaus erääseenkin 90-luvun klassikkoalbumiin. Sen kanssa tällä kovin epävieraantuneella ja epätosikkomaisella musalla ei tunnu olevan paljoakaan yhteistä. Mitään kovin lehmipoikamaistakaan en Vitalicin musassa kuule.

Poney part 2 on ykkösosaa tylsempi, siinäkin on vocoder-ääntä, mutta ei tarpeeksi draamaa. Itsetoistoa edelleen. Tietystikään jollain punklevyllä kukaan ei odotakaan meiningin muuttuvan alun ja lopun välillä. Vitalicin tyylinen musa saa kuitenkin automaattisesti hinkumaan enemmän variaatiota, ja onhan tämä punklevyihin verrattuna pitkäkin, reilusti yli 50 minuuttia.

Repair Machines on ainakin vähän kiinnostavampi. Vocoder-ukko voisi jo vaieta, mutta tässä on taas toimivaa intensiteetinnostoa ja pikkuisen varioitu biitti. Taas tulee jotenkin Synthesizer Greatest -osasto melodiasta mieleen. Vitalic on kyllä erittäin tyhjää musiikkia, parhaimmillaankin vain kevyesti elokuvallista tunnelmanluontikamaa, mutta se on ansa, jolta tämän alan tekijöiden on aina ollut vaikea välttyä. Vision on oltava todella vahva, ennen kuin instrumentaalinen tai merkityksettömillä lyriikoilla varustettu rytmimusiikki alkaa puhua kuulijan pään sisällä.

Onko Newman-biisin nimi taas jokin robottiläppä? No, en usko sen liittyvän Randy Newmaniinkaan. Puuduttaa, puuduttaa. Moni tässä sarjassa kuunneltu levy on ensi alkuun vanginnut mielenkiinnon, mutta ei ole yksinkertaisesti jaksanut kantaa koko mittaansa. Niin näyttää käyvän nytkin. Uskon tämän johtuvan pitkälti omien henkilökohtaisten mieltymysteni rajallisuudesta. Mieli on sen verran avara, että jaksaa ensin heittäytyä musiikin maailmaan, mutta jotain henkilökohtaisesti merkittävää pitäisi olla tarjolla, jos siellä aikoo pidempään viihtyä.

Trahison on taas vähän tunnelmoivampaa osastoa. Voimakkaampia melodioita jäisi kyllä kaipaamaan, taas. Edellisestä myönteisesti yllättäneestä biisistä alkaa olla turhan pitkä aika, ja levy loppumaan päin. Nettilähteissä hehkutetaan sen tyylillistä monipuolisuutta, mikä hämmästyttää. Ei tästä mitenkään voi löytää tuhannen eri genren palasia ellei ole jo ennakkoon päättänyt löytävänsä. Itse asiassa levyltä nimenomaan puuttuu sellainen väriä tuova fuusiomeininki, joka on usein nostanut konejuttuja laajemmankin yleisön tietoisuuteen.

Toiseksi viimeinen biisi, U And I. Eipä paljoa lämmitä tämäkään, samaa peruskomppista instrumentaalielektroa (tai vissiin siellä syntikoiden seassa taas joku alas miksattu robottiäänikin mouruaa). Vitalic olisi voinut panostaa edes biisinnimiin, saisi jotain ajateltavaa. No, tullaan viimeiseen kappaleeseen. Valletta Fanfares on ainakin vähän erilainen, se alkaa koneellisella sotilasmarssitahdilla, jota aletaan varioida aika kokeellisesti. Syntyy rumpukoneimprovisaatio, jos moista nyt voi olla olemassa. Paljon muuta biisissä ei sitten olekaan.

On aika antaa loppuarvio. OK Cowboy on lopulta varsin kyllästyttävä levy, vaikka sillä onkin hetkensä. Näistä The Past on sellainen biisi, joka on pistettävä mieleen myöhempää soitantoa varten. Muuten Vitalic voidaan ainakin ennen uusia näyttöjä kuitata vain yhdeksi pseudoironiseksi napinvääntäjäksi muiden joukossa. Seuraavaksi ei ainakaan ranskalaista populaarimusiikkia!

M83: Dead Cities, Red Seas and Lost Ghosts

Blogi palaa pieneltä elämän elämisestä johtuvalta tauolta, ja jälleen tie vie Ranskaan. M83 on itselleni aika outo nimi, mutta perusnettilähteissä duon musiikkia kuvataan shoegazingiksi, joka on kuitenkin toteutettu syntikkavoittoisesti. Shoegazingia kuten myös retrosynailua on hyvästä ääripäästä huonoon, joten tämän pohjalta ei ennakkoasenteita kannata omaksua. Levy soimaan siis.

Lyhyessä introssa Radioheadin Fitter, Happierista muistuttava käsitelty ääni höpisee siitä miten linnut laulaa, kukat kukoistaa ja puhuja itse lentää. Tyypillinen 2000-luvun vieraannutusefekti. Ensimmäinen varsinainen kappale Unrecorded alkaa hämmentävästi kuin Daft Punk versioisi tyypillistä Him-hituria, mutta vocodeeratun Ville Valon sijaan mukaan tuleekin syntikkapulputusta, kunnes raita kahden minuutin kohdalla hidastuu - ja sitten kuullaan sitä robottiääntäkin, mutta se ei suinkaan huokaile romanttisesti vaan tuntuu kurlaavan kuin laskuhumalainen Star Trekin androidi Data. Ja tähän omituiseen mielleyhtymään kappale sitten loppuu.

Sama vuosituhannen vaihteen päällekäyvän muovinen synasoundi leimaa myös Run Into Flowersia, jossa intensiteettiä kasvatetaan yksinkertaisin keinoin: taustabiitti sätkyilee epileptisesti, kunnes puolivälissä kaikki taas taukoaa ja aloitetaan alusta. Joku huokailee taustalla jotain epämääräistä.

In Church vaikuttaa aluksi melko helpolta tempulta: kirkkourkusimulaatio luo harrasta tunnelmaa, pieniä hälyääniä taustalla. Sitten "urkuihin" liittyy rehellisesti kliini syntikka varioimaan samaa yksitotista melodiaa. Jotain kuorontapaista kuuluu taustalla. En ole vakuuttunut. On viitattava taannoin arvosteltuun Airiin ja todettava, että M83 on periaatteessa samanhenkistä hissimusiikkia, joka on vaan suunnattu yhtä päälleliimatusti yksinäisten synkistelyyn kuin suositummat maanmiehensä kosiskelevat pariskuntia.

America-raidalla heitetään kehiin pseudokohtalokasta melodiaa, kuuloalueen ulottumattomissa on sämplättyä miehen ja naisen dialogia. Taas biisi taukoaa puolivälissä, seuraa ääniefektejä, joiden perusteella pariskunta on joko mennyt kiimaiseen kylpyyn tai vaihtoehtoisesti räpiköi jääkylmässä vuoristojärvessä hukkumaisillaan. Sitten palataan a-osaan ja nostetaan intensiteettiä lisää. Sitten biisi päättyy kuin seinään.

Tämän levyn kansi on piirros, jossa kuolleita ruumiita makaa etualalla, jonkinlaisella lumi- tai hiekka-aavikolla (vaikea saada selvää värimaailman abstraktiuden takia). Taustalla kohoaa idyllisiä lumisia vaaroja kuin kotiseudullani Metsä-Lapissa ikään. Seuraava kappale On a White Lake, Near a Green Mountain haluaa ehkä herättää kansimaisemasta muistuttavia fiiliksiä. Se on parin soinnun hidastelu, jonka kohtalokkuus on perin alleviivattua. Miksi ranskalaiset kuulostavat teennäiseltä kaikessa mitä tekevät? Viittaan nyt muihinkin taiteenaloihin kuin vain populaarimusiikkiin. Gainsbourgkin oli teennäinen, mutta sentään edes hauska.

Noise herättää ihmetystä lähinnä nimellään. Onhan tämänkin monotonisen tunnelmoinnin taustalla kaikenlaista hälyääntä, mutta niin alas miksattuna, ettei sitä metelinä voi pitää. Biisin loppua kohti taustajuttuja tuodaan vähän enemmän esiin, mutta en edelleenkään usko naapureideni häiriintyvän.

Be Wild tarjoaa lisää nimensä kanssa täysin ristiriitaista monotonista epätoimintaa. Ollapa laadukasta pilveä, niin tämä voisi toimiakin. Luonnollisesti kyse on musiikista, jota ei ole suunniteltukaan kaltaiselleni biisikeskeiselle, välittömiä kiksejä vaativalle ihmiselle. Pidempään kuunnellessa M83:n hitaat nostatukset alkavat hiipiä kevyesti ihon alle, mutta tämän kaman toimivuus on täysin kuulijan omasta mielentilasta kiinni.

Eli kyllähän tässä käännellään nappeja tehokkaisiin asentoihin, tiedetään jotain siitä miten mikäkin melodia toimii, mutta kovin ilmeistä kaikki on. Biiseissä ei tietenkään ole varsinaisia lauluosuuksia, joten kuulija joutuu itse keksimään sen maailman, mihin ne sijoittuvat. Scifileffanörteillä lienee helpointa. Jonkun semikokeellisen ja "lajityyppiä uudistavan" avaruusrainan taustamusiikkina tämä menisi mainiosti.

Dramatiikka musiikissa on mielenkiintoinen juttu. Kovan ja hiljaisen vaihtelu tunnetaan toimivaksi efektiksi muuallakin kuin Nirvanan fanipiireissä. M83:n usein hyödyntämä hyökyaaltomainen vyörytys, joka sitten yhtäkkiä katkeaa, on hyvä esimerkki tästä. Juuri tällä hetkellä kuuntelen tätä levyä pakostakin analysoiden ja pikkuseikkoja etsien. Se ei oikeastaan ole oikea tapa. Tämä on tarkoitettu hyökkäämään korvakuulokkeista suoraan aivokäytäviin ja aiheuttamaan transsin. Siihen M83 luullakseni kykenisikin, ilman että kaksikon musiikki olisi sinänsä ainutlaatuista tai nerokasta. Tuon mainitsemani transsin voi saada aikaan ilman muita erityislahjoja teknisen ammattitaidon lisäksi. Tämä on funktionaalista musiikkia. Joskus ihmisen on vajottava transsiin, ja silloin Dead Cities... saattaa tulla kyseeseen. Vähän niin kuin moni on eron koettuaan soittanut sellaisiakin suomirock-kappaleita, jotka eivät varsinaisesti kestä päivänvaloa. Soundipolitiikan suhteen on vedettävä takaisin alun kritiikki muovisesta millennium-meiningistä: se kuului parilla ekalla raidalla pahimmin, mutta joko aivoni ehtivät nyrjähtää uuteen asentoon tai sitten loppulevyllä on käytetty paljon neutraalimpia digitaalisen ajan yleisasetuksia.

Näitä kirjoitellessani ollaan päästy levyn viimeisen biisin alkuun. Se näyttäisi kestävän lähes 15 minuuttia. Nimeltään se on Beauties Can Die. Hyvin pian intron jälkeen se alkaa kuulostaa musikaalimusiikilta, tosin nyt mukana on taas se robottifiltteri. En ymmärrä tämän toiminnan tarkoitusta. Tuntuu, että muusikot ovat liian leveän ironisen välimatkan päässä musiikistaan. Heidänhän pitäisi olla lähellä sitä. Minä olen luonnostani siitä kaukana, koska sijaitsen Ranskan sijaan Helsingin Kalliossa ja tämä albumikin on jo 7 vuotta vanha. Eikö M83:n pitäisi mieluummin yrittää tuoda sylissään varovasti kantaen musiikkinsa minun luokseni kuin sysätä se viitteellisesti tähän suuntaan jonkinlaisena muovipullopostina äänitemerelle ajelehtimaan?

Viiden minuutin kohdalla päätösbiisi hidastuu kuulumattomiin, mutta näyttäisi olevan alkamassa uudelleen. En jaksa kuunnella. Jotain läsnäolevaa soimaan ja äkkiä.

Jamie Lidell: Multiply

Päästään vaihteeksi itselleni täysin tuntemattoman artistin pariin. Perusnettilähteiden tarkistus kertoo, että Lidell on kokeellisesta konemusiikista tunnetulle Warp-yhtiölle levyttävä artisti, joka yhdistelee musiikissaan elektronisia elementtejä ja perinteistä soulia. Jälkimmäisen sanotaan olevan erityisen vahvassa roolissa tällä albumilla. Lähtökohtaisesti tämä ei kuulosta meikäläisen musalta - klassista soulia on helppo arvostaa, kaiken maailman märkäkorvien postmoderneja tulkintoja ei. Mutta annetaanpa miehelle tilaisuus.

Alle kaksiminuuttinen avausraita You Got Me Up todellakin kuulostaa siltä itseltään: kosketinsoundit ja valkonaama-Lidellin tyylipuhdas lauluääni vievät ajatukset suoraan sylttytehtaalle. Niin hyvin en soulia tunne, että osaisin suoraan yhdistää tätä tiettyyn alagenreen; vaikutteet tuntuvat kuitenkin olevan enimmäkseen 70-luvun puolelta, ehkä Stevie Wonderilta? Biisi on turhan äkkiä ohi eikä ole sävellyksenä samalla tapaa napakka kuin klassikot. Tuntuu myös, että Lidellin ääntä on käsitelty vähän häiritsevästi.

Nimiraidalla Lidell laulaa olevansa väsynyt pitämään itseään pystyssä ja haluavansa moninkertaistua. Tässä on jo kunnollinen, aivan sujuva ja tarttuvakin sävellys. Edelleen pysytään täydessä pastissimeiningissä. B-osassa tulee vähän kiinnostavampia synasoundeja ja pörinöitä kehiin. Retrosoulin lajityypissä tämä on kiistatta toimiva kappale, ja ehkä tällaista musiikkia pitäisikin kuunnella biisi kerrallaan, jolloin touhun likiarvoisuus ja jääräpäinen menneeseen katsominen eivät ehdi niin ärsyttää. Tätä kirjoittaessani vietän laiskaa vapaailtapäivää, ja tämäkin tosiseikka saa minut hiljalleen lämpenemään Lidellille.

When I Come Back Around tuo mukaan melkoisen annoksen 80-lukua: Princen kuivasti jysähteleviä rumpukonebiittejä ja slap-bassoa. 70-luku pysyy yhä kuvassa sekin. Hra Symbolin laulunkirjoittajan loistokkuuteen Lidellillä on matkaa, mutta kohtalaisen hyvin tämäkin toimii, vaikka pitkän biisin puolivälin paikkeilla vahvasti 80-luvun puoliväliltä haisevat synarevittelyt eivät oikein minua vakuuta. Kappaleen on kai tarkoituskin olla vähän ylipitkä jamittelu ja suunnattu enemmänkin tanssilattialle.

A Little Bit More perustuu jumpsuttavalle biitille ja tyhmänkuuloiselle miesäänen laulukoukulle. Ne tavallaan peittävät ihan hyvän soulbiisin alleen. Tällaista syntyy, kun haetaan levylle variaatiota ja "kiinnostavia ideoita". Mutta eipä mennä dumaamaan, ennen loppuaan biisi menee yllättävänkin syvälle ihon alle ja alkaa kuulostaa aika hauskalta. Ehkä silti lievästi täyteraita. Se tässä levyssä on hyvää, että neljän biisin jälkeen on aika vaikea sanoa, mitä kaikkea vastaan vielä tulee.

What's the Use on varmaankin paras biisi tähän asti. Se perustuu hillitylle, mutta hypnoottiselle groovelle; Lidellin herkästi laulama kertosäe "I'm a question mark, a walking talking question mark / But what is the question again?" jää päähän. Biisi on näistä ensimmäinen, joka on sävellykseltään täysin klassista tasoa. Väliosassa vähän huuruillaan, mutta se ei haittaa, kun ajoissa palataan pääraiteelle. Kappaleen tunnelma kuulostaa melkeinpä aidolta, se johtunee juuri siitä, että musiikilliset palikat ovat kohdillaan.

Edellisen jälkeen Music Will Not Last tekee väistämättä vähäisemmän vaikutuksen, vaikka taas Lidell tarjoaakin jotain hieman uutta: enemmän 60-luvun alkuun viittaavaa, ilmavan basson kuljettamaa soulia, jossa sormiakin vähän napsutellaan. Biisissä on vähän outo kaikusoundi ja sävellyksenä se kuulostaa hieman liikaa sinänsä ammattitaitoiselta pastissilta jostain Driftersistä tms. Newme taas on aika kaoottinen, siinä on jazzia ja hieman hysteerinen rytmi, joka viittaa jonnekin latinosuuntaan - olisiko tämä nyt sitten sitä tropicaliaa, en tunne näitä genrejä kovin hyvin. Lidellin laululle on tässä tehty efekti, joka saa miehen kuulostamaan vähän Lenny Kravitzilta. Näin iltapäivän kuunteluhetkessä tästä ei oikein saa otetta.

Tämä levyhän on oikein oppitunti nykyään trendikkäisiin mustan rytmimusiikin genreihin. Vain hiphoppia puuttuu, ja varmaan hyvä niin. Olen tyytyväinen siitä, että nykyelektronista häröilyä on toistaiseksi kuultu minimaalisen vähän.

The City vakuuttaa taas kunnolla. Aggressiivisen bassolinjan kuljettama biisi huokuu sarjakuvamaisen uhkaavaa suurkaupungin vaarallisen yön tuntua. Jossain pohjalla on Temptationsin happokauden eepoksia, etenkin Lidellin epätoivoisessa, lähes kirkumiseksi äityvässä laulussa, mutta mukaan on pistetty perkeleesti ääniefektiä: metallin kirskuntaa, laukauksia, poliisihelikoptereita, pelon kiihdyttämiä askeleita. Tämä on tehty ennenkin, mutta harvoin näin toimivasti.

Jäljellä on enää kaksi biisiä. What Is It This Time? on vanhan koulun soulballadi, joka voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Nina Simonen ohjelmistoa. Lidell kärvistelee naisensa suututtua, kun ei ymmärrä tämänkertaista syytä. Lopussa mies revittelee äänellään kunnolla. Ei huono, mutta taas sitä vähemmän omaperäistä osastoa. Game For Fools tekee periaatteessa saman jutun iisimmin, ja nyt oikea vertailukohta olisi kai Otis Reddingin balladiosasto. Veto on jo niin pastissi, ettei siitä ihan hirveästi saa irti, varsinkin kun tämä genre on aika loppuunkaluttu näinä postmoderneina aikoina.

Lopputulema Multiplysta on kuitenkin ehdottomasti positiivinen. Levyn kuuntelusta tuli yksinkertaisesti hyvälle tuulelle, semminkin kun odotin jotain ironista kikkailua. Voihan olla, ettei yhdessäkään näissä biiseissä ole aitoa tunnetta mukana, mutta populaarimusiikissa riittää, jos sen pystyy feikkaamaan. Monipuolinen ja lisäkuunteluun houkutteleva kiekko.

En ole juuri lainkaan kuunnellut esimerkiksi kaikkien kehumaa Tuomoa (mitä nyt pari biisiä radiosta), mutta sen vähänkin perusteella tuntuu, ettei hänellä ole samalla tapaa omaa musiikillista ääntä. Lidelliltäkin se välillä hukkuu, mutta ainakin What's the Use? ja The City ovat joukosta erottuvia, omaehtoisia teoksia. Jos tästä retrosoulista löytyy lisääkin näin kiinnostavaa kamaa, niin saa vinkata.

Elliott Smith: Figure 8

Tunnen ihmisiä, jotka suhtautuvat Elliott Smithiin todella intohimoisesti; kenessä tahansa moista fanikäyttäytymistä innoittavassa artistissa on pakko olla jotain. Itse en ole sitä onnistunut löytämään niinä muutamina kertoina, kun olen yrittänyt perehtyä miehen musiikkiin. Toisaalta se on kuulostanut liian kepeältä singer-somgwriter -popilta omiin makumieltymyksiini, toisaalta en ole sen kummemmin tutkinut tekstejä, jotka lienevät Smithillä tärkeässä roolissa.

Mutta ei voi mitään, korvakuulolta on mentävä nytkin. Figure 8 julkaistiin aivan vuosituhannen alussa ja onkin ainoa varsinainen albumi, jonka traagisesti kuollut mies kuluneella vuosikymmenellä ehti tehdä. Juuri tätä kiekkoa en muistaakseni ole ennen kuullut.

Avausbiisi on nimeltään Son of Sam: se on siis otsikoitu tunnetun sarjamurhaajan mukaan. Se alkaa kitaran ja koskettimien soittamalla melodisella, hieman haikealla introlla, jonka jälkeen biisi pääsee kunnolla käyntiin ja Smith alkaa laulaa korkeahkolla, varsin amerikkalaisella, ei kovin persoonallisella äänellään. Kappale on ytimeltään melankolista poprockia, väliosassa yllytään vähän rokkaamaankin ja kuullaan lyhyt kitarasoolo. Kolmessa minuutissa laulu on ohi. Se on kiistatta melodisesti vahva, hyvin mutta lämpimästi tuotettu ja erittäin kompakti. En kykene hahmottamaan, mistä se kertoo. Valitettavasti se uhkaa jäädä ihan kivan asteelle ilman mitään erityisen mieleenpainuvia elementtejä.

Somebody I Used To Know tavoittelee folkmaisempia sävyjä ja on niukemmin, lähinnä kitaralla säestetty. Mennään klassisen trubaduuriperinteen puolelle, laulaja kertoo tunteistaan ja kokemuksistaan ja näppäilee niitä tukevia sointuja. Tunnutaan liikkuvan ihmissuhderintamalla - "you're just somebody I used to know" kuulostaa kyyniseltä kuittaukselta, mikä on kivassa ristiriidassa biisin suhteellisen hempeyden kanssa. Tämäkin kappale on ohi ennen kuin sitä ehtii sen kummemmin miettiä.

Junk Bond Trader on keskitempoinen biisi, jossa on mahtihiturin ainekset, mutta onneksi tarpeeksi ilmaa sovituksessa. Jokin kellontapainen kumahtelee taustalla, jousetkin häivähtävät kuulokuvassa. Smithin musiikki on melodisesti hyvin eleganttia, se välttelee ilmeisimpiä kertosäkeitä ja vetoaa varmasti kehittyneellä melodiantajulla varustettuun kuulijaan. En tiedä, olenko sellainen. Mutta tämän biisin säkeistöä voi kyllä helposti hyräillä. Kappale on eittämättä hyvä, mutta ei sentään mestarillinen.

Everything Reminds Me Of Her, eli rakkaussuruja tiedossa. Trubaduurimeininkiä taas, hyvin hauras alku. Laulaja huomaa yhtäkkiä muistelevansa tyttöä, josta on periaatteessa tainnut päästä yli aikaa sitten. Aihe on ikuinen, niin ikuinen, ettei se jaksa suuremmin säväyttää, mutta onhan sävelmä sentään nätti. Monen mielestä Smithin äänessä on varmasti kosolti tunnetta. Tosin tavanomaisesti ilmaistuna.

Seuraa toinen lyhyt biisi, Everything Means Nothing To Me, joka samankaltaisen nimensä ja vastaavan askeettisen toteutuksensa takia asettuu edellisen pariksi. Nyt säestyssoittimena on piano. En saa otsikon taustalla olevasta filosofiasta oikein otetta, mutta sitten rummut tulevat mukaan ja biisi hahmottuu hiljalleen kasvavaksi pienoismantraksi. Tätä on pakko pitää lopun kauniista jousista huolimatta välipalana.

Seuraavakin kappale näyttäisi kertovan ikuisuusaiheesta, se on nimeltään L.A. Saadaan taas runsaampaa instrumentaatiota ja aavistuksen äänekkäämpää kitarointia. Tämä on kuitenkin avauskolmikkoon verrattuna aika jähmeä biisi. Tunnelma on laiska, aika kesäinen, ei sillä tavalla hattarainen kuin monissa muissa biiseissä Kaliforniasta. Mikä lie Smithin suhde L.A.han, ikään kuin olisin lukenut, että hän muutti menestyksensä myötä sinne jostain muualta, ehkä itärannikolta?

In the Lost and Found (honky bach) / The Roost on melkoinen nimihirviö biisille. Piano kilkkaa simppeliä melodiaa ja sitten lavennetaan jousilla. Rytmisektiota ei ole. Tällaista tavataan kai kutsua "barokkipopiksi". No, Honky Bach lienee aika osuva kuvaus biisin musiikillisesta annista. Instrumentaatio on komeaa, ammattilaisten työtä, mutta itse biisiä saisi olla vähän enemmän. Smithin laulun varassa mennään, ja vaikka sanoja kuinka yrittää kuunnella, ne jäävät abstraktille tasolle. Tuo The Roost on nähtävästi itse biisiin liitetty lyhyt, minimalistinen lopuke.

Toistaiseksi kuulemani vastaa hyvin ennakkokäsityksiäni tästä musiikista. Olen kai liian dramaattisten tehojen ystävä kaivaakseni Smithin hillitystä ilmaisusta sitä syvää tunnetta ja vereslihaa, jotka moni on löytänyt. Epäilen, että tämä on indie-ihmisten versio "muusikoiden musiikista".

Stupidity Tries on taas pontevampaa poprockia, jossa on paljon 60-lukua. Beatlesia tietty. Smithin soundit eivät ole 60-lukulaisia, melodiat kyllä usein. Mutta ei hän ole tainnut kirjoittaa yhtään niin nerokasta sävelmää kuin vaikka Turtlesin Happy Together, joka jostain syystä tuli mieleeni tämän biisin kohdalla. Kappale päättyy intensiiviseen instrumentaaliosuuteen, jossa jousiakin taas kuullaan.

Ymmärtääkseni Smith aloitti uransa hyvin askeettisella mies ja kitara -musalla, eivätkä monet tosifanit oikein arvosta näitä loppuvaiheen isosti sovitettuja levytyksiä. Olisi mielenkiintoista kuunnella niitä vanhempiakin, ehkä tunne välittyisi niillä paremmin. Smithiähän pidetään yleensä melkoisena masennuksen ylipappina, mutta ei se tältä levyltä välity. Lievä surumielisyys ja kyynisyys vain. Tosin Smith on helppo kuvitella mieheksi, joka ottaa iskuja sydämeensä (sitten lopulta aivan konkreettisestikin), siinä missä joku Leonard Cohen vaan naurahtaisi kuivasti ja jatkaisi seuraavaan kukkaan.

Luulen että tällaista musiikkia tekevät usein tunteelliset ihmiset, joiden päänsisäinen maailma on niin sekaisin, että se heijastuu ihmissuhteisiinkin. Kaikki on kuulijan korvassa kovin kaunista, mutta sitä voi aavistaa jotain itkuraivareista, vessaan lukittautumisista ja ilkeistä sanoista näiden kappaleiden taustalla. Jenkit vaan harvoin vuodattavat raakaa tunnetta suoraan levylle tai paperille, jonkinlaista omatoimista psykoanalyysia siihen tulee yleensä väliin.

Wouldn't Mama Be Proud on taas rokkaavampi: aika johdonmukaisesti sellainen seuraa aina hiljaisempaa biisiä ja toisin päin. Smithin rokkihitit vaan eivät ole ihan niin iskeviä kuin toivoisi, joten taidan pitää trubaduuriosastosta enemmän. Tällainen musiikkihan rokkaa korkeintaan hyvin varovasti, eikä sitä voi kuvitella joraamaankaan menevänsä. Kuulostaisi ehkä hyvältä autossa, heh heh.

Levyllä on kerrassaan 16 toki enimmäkseen aika lyhyttä biisiä. Nyt ollaan jo selvästi yli puolenvälin. Hyvä niin, sillä keskittymiseni alkaa herpaantua. Ei tämäkään ole sellaista musiikkia, jota jaksaisin oikein kuuntelemalla kuunnella. Ollaan päästy levyn pisimpään biisiin, se on viisiminuuttinen ja nimeltään Happiness / The Gondola Man. Se etenee vakaalla keskitempolla ja kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kaltaisensa. Tältä levyltä puuttuvat niin sanotut kärkiraidat. Floppejakaan ei toisaalta ole tullut vastaan. Kauttaviiva kertoo jälleen kappaleen sisältävän irrallisen instrumentaalilopukkeen, joka on tällä(kin) kertaa melko turha.

Smith jättää minut hieman kylmäksi samasta syystä kuin suurin osa modernista amerikkalaisesta romaanitaiteestakin. Sekin kulkee keskitietä, välttää kaikenlaisia räikeyksiä, on muodollisesti pätevää ja keskittyy pieniin tapahtumiin ulkomaailmassa ja ihmisen pään sisällä. Tällaista kenties syntyy maassa, jossa kaikenlaiset aatteelliset äärimmäisyydet on viety niin naurettaviin mittoihin, että fiksun ihmisen ainoa odotuksenmukainen vastareaktio on säilyttää suhteellisuudentajunsa. Välttää äärimmäisyyksiä. Mutta tuleeko siitä hyvää popmusiikkia?

Ajattelen Smithin kuolemaa, hänethän löydettiin veitsi sydämeen iskettynä. Liekö vieläkään selvitetty, oliko kyseessä omalaatuinen itsemurha vai henkirikos, jota jossain vaiheessa epäiltiin? Tällaisen mielivaltaisen ja kaikenlaisia tarinallisia mahdollisuuksia avaavan groteskin hirveyden tapahtuminen juuri Smithin kaltaiselle aika harmaalle artistille kertoo maailman absurdiudesta. Vaikka Smithin depressiosta kuinka on jauhettu, hänen kohtalostaan on silti mahdotonta löytää samaa kreikkalaisen tragedian logiikkaa kuin Jim Morrisonista kylpyammeessa tai Kurt Cobainista aivot seinällä.

Levyn lopussa on peräkkäin biisit Better Be Quiet Now ja Can't Make a Sound. Olisiko tässä nyt kommunikaation vaikeuteen ja musertavaan ahdistukseen luhistuvan ihmisen hätähuutoa? No ei siltä kuulosta, sillä meininki on edelleen varsin leppoisaa. Jälkimmäinen biisi on kyllä parhaasta päästä levyllä. Eeppiseksi kehkeytyvä sovitus välittää jotain, mihin Smithin ääni ei pysty.

Tämän jälkeen kuullaan vielä hieman aavemainen, kirkossa tai luolassa soitetun kuuloinen pianoinstrumentaali Bye. Siinäkö ne, Smithin jäähyväiset yleisölleen ja tälle maailmalle? Ei, kyllä se oli vaan levyn outro.

Air: Talkie Walkie

Ah, ranskalaista eleganssia. Air on tehnyt melkoisen pitkän uran lähinnä sen stereotypian varassa, että ranskalaisuudessa on jotain samaan aikaan seksikästä että ikitrendikästä. Oma stereotypiani duon musiikista on aina ollut, että se on pinnallisen kaunista, sanalla sanoen pikkusievää. Koska olen ollut tätä mieltä hamasta Sexy Boysta asti, eivät Airin albumit ole tietenkään viihtyneet voimasoitossani, mutta tähän nyt käsiteltävään Talkie Walkieen asti pyöräytin itse kutakin kuitenkin muutaman kerran. Tämän kolmosalbumin kohdalla edellisestä kerrasta on vuosia, joten suhteellisen puhtaalta pöydältä tässä lähdetään katsomaan, olisiko vanhoissa ennakkoluuloissa päivitettävää.

Ei hyvää lupaa, jos avausbiisin nimi on Venus. Se alkaa simppelillä kosketinmelodialla ja laiskalla elektrobiitillä, joiden päälle jompikumpi yhtyeen romanttisista ranskalaisista alkaa lauleskella punastuttavan simppeleitä säkeitä: "You could be from Venus / I could be from Mars", "We would be together, lovers forever". Jotain tiettyä hypnoottisuutta melodiassa on. Mukaan tulee täyteläisempää syntikkataustaa, sitten biisi hidastuu yhden soinnun väliosaan jatkuakseen uneksivalla instrumentaalimaalailulla. Ja sitten se päättyy.

Näin yksin kotona tuntuu suorastaan typerältä kuunnella tällaista, niin muodollisesti pätevä esitys kuin kyseessä onkin. Air tuntuu avausraidalla suorastaan alleviivaavan sitä, että levy on tarkoitus laittaa soittimeen, kun ollaan jonkun kanssa söpösti sillai. Luulen kyllä, että kaikki tyttöystäväni olisivat pitäneet moista yritystä lähinnä koomisena. Yleensäkin niin sanotulle kuherrusmusiikille on hankala löytää todellisia käyttötilanteita, ainakin jos tykkää järkevistä suomalaistytöistä.

Kakkosbiisin toki muistan: Cherry Blossom Girl oli levyn pieni hitti, ja sen melodiassa on jotain ehdottoman vetoavaa, vaikka ihan tolkutonta söpöilyähän tämäkin on. En tiedä, onko Lost In Translation -leffaan tehty musiikki johdattanut jätkiä jonkinlaiselle Japani-tripille, mutta sellaista sävyä tässä tunnutaan tavoiteltavan. Huilulla jammaillaan varovasti, ja lauluharmonioissa taitaa olla mukana niin naisia kuin miehiä. Äänimatto on pehmeä kuin untuvapeitto, ja tempo pysyy edelleen unettavana.

Run alkaa näennäisesti kokeellisemmilla bleep-bleep -soundeilla, mutta pian sekin paljastuu samaksi sokerihattaraksi. Biitissä on hyvin varovainen aavistus olohuoneystävällistä breakbeatia. On muuten mahdotonta sanoa, kuka tällä levyllä milloinkin laulaa. Vokaaleja on nähtävästi käsitelty suuntaan jos toiseenkin: periaatteessa kyse voi koko ajan olla bändin jätkistä, joiden äänenkorkeutta on muuteltu, tai sitten on jotain vierailevia vokalisteja, kuka sen tietää. Jo kolmannessa peräkkäisessä kappaleessa käytetään samaa temppua, jossa syntikkamatto nostetaan vähitellen miksauksessa enemmän pintaan ikään kuin intensiteettiä markkeeraamaan. Meno alkaa käydä varsin tylsäksi. Ei tämä kai ollutkaan tarkoitettu kuherrusmusaksi, vaan unimusaksi.

Hmm, Universal Traveler. Liittyyköhän tämäkin jotenkin Lost In Translationiin? Senkin leffan näkemisestä on vuosia, muistaakseni se oli aika hyvä, mutta ei hypetyksen arvoinen. Airin mikä tahansa biisi yhdistyy kyllä vaivatta niihin tunteisiin, joita pätkäkin minussa herätti. Sofia Coppolan edellinen leffa Virgin Suicides oli astetta särmikkäämpi ja mieleenpainuvampi, ja siihen Air teki mm. mielestäni parhaan biisinsä Playground Love. Nyt ei olla leikkikentällä vaan lentokentällä, ainakin näennäisesti, paitsi että lentokentän hälyä ja paniikkia ja lähtemisen ja luopumisen tunnelmaa tämäkään sisäsiisti himmailu ei kykene millään tavoittamaan. Nojatuolimatkailuksi jää.

Miksihän seuraava kappale on nimetty R.E.M.in basistin Mike Millsin mukaan? Toisaalta, miksipä tätä mietin - epäilemättä nimi on annettu juuri siksi, että kuulija sitä miettisi. Tämä on ilmeisesti instrumentaali, ja niillehän voi antaa mitä nimiä haluaa. Airin musiikki ilman vokaaliosuuksia ei juuri poikkea peruskaavasta. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Onko näitä synteettisen kuuloisia "akustisia kitaroita" ollut aiemmissakin biiseissä? Miksei kukaan ole suoraan sanonut, että tämä on sitä mitä on: new age -musaa!

Levyn on muuten tuottanut Nigel Godrich. Se taitaa olla niitä tuottajia, jotka ovat parhaimmillaan silloin, kun tuotettavallakin on jotain asiaa. Mies on ollut osallisena joihinkin mestariteoksiin, mutta tässä hänen läsnäolostaan ei tunnu koituneen mitään lisäarvoa.

Vuorossa Surfing on a Rocket, mennään siis avaruuteen. Vaikka Airin kyydissä matka mihin tahansa taitaisi olla aika samanlainen. Pikkuisen toiminnallisempaa biittiä tässä on yritetty, mutta vain pikkuisen. Ihan kiva syntikkajuttu velloo taustalla. Mutta miten jätkät kuvittelevat synnyttävänsä näin voimakkaita mielikuvia - rakettimatkasta, Japanista, suurten tunteiden parisuhteista - kun joka ikinen kappale kuulostaa edelliseltä?

Asuin taannoin Helsingin Punavuoressa Merimiehenkadulla yksiössä, jonka ikkunasta avautui mainio tarkkailunäkymä vastapäiseen, kaiketi hyvinkin sadan neliön suuruiseen juppikämppään. Oli kolme ikkunaa vierekkäin kadulle päin, ja lisäksi kämppä ulottui läpi talon. Sitä asutti ehkä 30-35 -vuotias pariskunta, joiden elämänmenoa seurailin iltojeni ratoksi. Isossa olohuoneessa oli tyylikalusteita, aika harvaan täytetty kirjahylly ja paljon tilaa. Välillä pariskunnan vieraina kävi muita samanoloisia pariskuntia, silloin juotiin hillitysti viiniä ja kerran, vain kerran, näin ihmisten yötä kohden vapautuvan ja jorailevan parketilla jotain. Veikkaan että se oli Airin Sexy Boy.

Makuuhuoneessa sälekaihdin oli aina kiinni, ja hyvä niin. Veikkaan, että kun siellä tapahtui jotain, soi taustalla Airin Talkie Walkie -levy.

Näitä muistellessani ehti Another Day livahtaa ohi. Se tuntui kuulostavan samalta kuin aiemmatkin biisit. Just another day in Airworld.

Alpha Beta Gagan avaa sinänsä vähän rasittava vihellyskoukku, jonka muistan välittömästi. Kaiken tämän tylsyyden päälle se kuulostaa itse asiassa virkistävältä. Biittikin on rivakampi, tämähän on ihan hauska instrumentaali vähän Röyksoppin Eplen tyyliin. Tietysti voinut saada siitä innoituksensakin, parin vuoden ilmestymismarginaalin huomioiden. En tätäkään soittaisi käymään tulleelle kaverille vitun kovana löytönä, mutta nostaa meininkiä tässä vaiheessa. Aika simppeleille tempuille tämäkin biisi rakentuu, eikä missään nimessä herätä syvää kunnioitusta tekijöitä kohtaan.

Tajuan, että Talkie Walkie on tarkoitettu taustamusiikiksi. Blogia varten olen kuunnellut vähemmän tutut levyt kahdesti, ensimmäisen kerran yleensä taustalla, sen kummemmin keskittymättä. Silloin tämä kuulosti kohtuullisen mukiinmenevältä. Siis: nukahtamismusiikkia. Mutta sehän ei ole imarteleva määritelmä levylle, joka on varmaankin tarkoitettu huomion kiinnittäväksi taideteokseksi. Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat paneutua tähän musiikkiin, fiilistellä sitä. Pakko olla, muuten Air ei saisi isoja arvosteluja musalehtiin vielä tänä päivänäkin. Sellaisten ihmisten täytyy olla joko niin asiantuntevia soundifriikkejä, että he löytävät tältä levyltä tuhatkertaisen määrän yksityiskohtia minuun verrattuna, tai sitten he yksinkertaisesti diggaavat Airin konseptia, sitä että ranskalaiset tekevät eleganttia pää tissien välissä -musiikkia. Näinä postmoderneina aikoina on perin hankala sanoa, miksi ihmiset pitävät siitä mistä pitävät. Mikä on ironian ja sydänveren suhde. Air-faniudessa sen on pakko olla lähes sataprosenttisesti ensin mainitun hyväksi. Mutta ovatko Air-miehet tarkoittaneet musansa ironiseksi? Kiinnostaako se ketään?

Niin tai näin, kuusiminuuttinen Biological oli arvattavan tylsä, ja nyt on päästy lopetusraitaan. Se vie meidät taas Japaniin ja on nimeltään Alone In Kyoto. Lost In Translation taas - eikös siinä oltu yksinäisiä Tokiossa? Toivottavasti japsiteema tosiaan on vain leffan peruja, muuten se olisi ehkä ennalta-arvattavin mahdollinen läppä tällaisella levyllä. Biisi vaikuttaa hitaalta ja minimalistiselta, tyypilliseltä elektrolevyn päätösraidalta. Eikä siitä muuksi muutu.

Se siitä. Täten tuomitsen Airin Talkie Walkien tylsäksi paskaksi. Ja meinasin sanoa tähän loppuun vielä jotain nokkelaa, mutta säästetään tähdellisempiin merkintöihin.