The Go! Team: Thunder, Lightning, Strike

Tätäkään puoli vuosikymmentä sitten kovin muodikasta kokoonpanoa en ole koskaan tietoisesti kuunnellut. Go! Teamin yhteydessä on puhuttu lo-fista, genrejen sekoittamisesta ja makuuhuoneäänityksistä. Beckin Odelayhin on viitattu. Sehän on erinomainen levy, mutta en välttämättä haluaisi kuulla kehnompaa versiota siitä. Katsotaanpa.

Levy polkaistaan vauhdilla käyntiin. Panther Dash on erinomaisen virkeä liki-instrumentaali, jossa on surfia, hieman autotallirokin rosoa, liidisoittimena jokin lelupuhaltimen kuuloinen vekotin ja yleisesti oikein hyvä meininki. Ladyflash lisää keitokseen huomattavan määrän uusia aineksia: tyttöbändimäistä laulua, naiivia funkkia, pieni ripaus vielä naiivimpaa räppäystä, hälyääniä. Helvetin letkeä meininki, ei voi muuta sanoa. Ei tämä ehkä suurta tai syvää musiikkia ole, mutta tästä tulee hyvälle tuulelle ainakin tähänastisella annostuksella. Äänikuvassa vilisee vitusti kaikenlaista, mikä ei haittaa, kun groove pitää biisin koko ajan kasassa. Lo-fi ei ole kyllä ensimmäisenä mieleen tuleva käsite.

Lyhyen Feel Good By Numbersin nimi saattaa olla leikkisä viittaus kappaleeseen itseensä: hyvän mielen musaa tämäkin, mutta kenties instrumentaalisena ja kompaktina enemmänkin täyteraita. Hyvä boogie silti. The Power Is On! on lähes kakofoninen sekoitus ilmavaa biittiä, lapsikuoron räppäystä (?), torvia ja handclapseja. Täytyy sanoa, että The Go! Team on nimensä mukaisesti helvetin energistä musiikkia. Tempo ei ole toistaiseksi hellittänyt hetkeksikään. Voin kuvitella, miten sivistyneen nousuhumalaiset indienuoret vuoden 2005 hipster-diskoissa ryntäsivät tanssilattialle minkä tahansa levyn kappaleen lähtiessä soimaan. Mutta eihän se väärin ole.

Get It Together on periaatteessa lisää samaa, mutta pisteet nokkahuilun käyttämisestä liidisoittimena - kenties ensimmäinen kerta ns. jorausmusiikin historiassa. Pisteet täytyy antaa levyn rumpuosastolle. Ilmeisesti kyse on elävästä rumpalista, mutta niin tai näin, aggressiivisen kovaäänisenä paukkuva biitti muistuttaa kerrassaan ikivanhaa ja ajat sitten haudattua big beat -musiikkia. Kun levyn muut musiikilliset palikat on haalittu paljon Chemical Brothersia laajemmalta alueelta, tuo rytmiikka toimintaan kaivattua jämäkkyyttä.

We Just Won't Be Defeatedilla kuullaan kohottavia torvia, ja samainen lapsikuoro hokee uhmakkaasti kuin kuudennen luokan koulujen välisen futisottelun katsomossa otsikon lausetta. Leikkikenttäkapinallisuutta! Siltähän The Go! Team muutenkin kuulostaa. He kuulostavat kuitenkin olevan vilpittömiä asenteensa kanssa, muutenhan tämä olisikin jo alkanut ärsyttää.

Junior Kickstartin alku hämää kuulostamalla kämäiseltä versiolta jostain luolaparta-aikojen hardrock-hehkutuksesta, mutta vaikka biisi pysyykin suht suoraviivaisena jyräyksenä, ottavat puhaltimet sentään taas hallitsevan roolin. Svengi pysyy yllä, mutta pikkuisen tässä alkaa ensi-innostus herpaantua. Kokonaisen tanssikäyttöisen levyn kuuntelussa yksin kotioloissa on omat ongelmansa. Jokin uusi vaihde saattaisi olla nyt tarpeen.

Bottle Rocketin naisräppäri kuulostaa näsäviisaalta 14-vuotiaalta tytöltä, Casio piipittää ja torvijuttujen tilalle alkaa kaivata jo muitakin sovitusideoita. Vasta nyt alkaa tiettyä ironian makuakin olla ilmassa. Toivottavasti tyypit jaksavat kunnialla levynsä loppuun asti!

Odelayhin verrattuna tämä on selkeämmin hyvän mielen musiikkia, ja ehkä albumimitassa juuri muiden tunnelmien puute alkaakin vähän nakertaa.

Friendship Updaten nimi ei kai levyn iän puolesta voi viitata Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Tempo rauhoittuu sopivasti vaikkakaan ei paljoa, enemmän funkia taas kehissä ja kaikenlaista kivaa kilinää ja kellonhelähdystä. Spectorin oppeja tässä lie jonkun verran, ei niin että soundi olisi retro, vaan ihan sovitusten tyylissä kasata kaikenlaista höttöä jotenkin juhlavan kuuloiseksi massaksi. Tässä biisissä on hienoja melodiajuttuja ja nostetta, diggaan. Ärsyttäviä naisräppäreitä tai muitakaan ihmisääniä ei kuulla.

Kaksi biisiä jäljellä, sinänsä toimivasti puksuttava ja koliseva ja lapsikuoroa taas viljelevä Huddle Formation ei ainakaan tuo kehiin mitään olennaisesti uutta. Jalka kyllä taas vipattaa, hetkeksi jo kyllästyttyään. Kannattaako The Go! Teamin motiiveja taiteensa tekemiseen edes pohtia? Ilmiselvästi tämä levy on tehty siksi, että on osattu tehdä sellainen. Jos itselle ja muille saadaan samalla bileet käyntiin, niin mikäs siinä.

Levyn viimeinen biisi on klassisesti sen pisin. Everyone's a VIP to Someonen nimi tuo huvittavalla tavalla mieleen 30-49 -vuotiaiden naisten harrastamat jääkaappiaforismit. Se alkaa kantrihenkisella banjolla, joka vajoaa kuitenkin pian elementiksi muiden helistimien sekaan. Kappaleen tunnelma on pari astetta seesteisempi kuin edeltävien, venyessään se kehkeytyy suorastaan juhlavaksi, taustalle tulee synteettisiä jousia. Täysin positiivisia viboja tässäkin viljellään, surumieltä ei ole aistittavissa. Sovelias päätös tälle sävelteokselle, joskaan ei ehkä klassikko itsessään.

Levy on ohi alle 40 minuutissa, eikä sen olisi yhtään pidempi tarvinnut ollakaan. Sen alkupuoli ansaitsee kyllä paikkansa 2000-luvun ehdottomasti kiinnostavien musiikkielämysten joukossa. Luulen, että tulen kuuntelemaan sitä lisääkin. Mutta mitä tapahtui The Go! Teamille? Onko heistä kuultu vuosiin? Totesivatko he, ettei samaa juttua voi tehdä kahdesti, eikä muuhunkaan riitä kapasiteettia?