Okkervil River: Black Sheep Boy

Black Sheep Boy on 60-luvun heroiininarkkarilauluntekijä Tim Hardinin kappale, joka on itselleni tuttu ennen kaikkea Scott Walkerin karismaattisena versiona. Okkervil River taas on amerikkalainen, kai jonkinlaiseksi alt countryksi luokiteltava kokoonpano, joka on lähteideni perusteella tehnyt tässä konseptialbumin Hardinin traagisesta elämästä. Taas pitäisi siis kyetä kuuntelemaan sanoituksia tarkemmin kuin puolella korvalla. Tsekataanpa.

Levy alkaa lyhyellä tiivistelmällä samaisesta Black Sheep Boysta, laulaja kuulostaa hieman käheältä, synnynnäisesti melankoliselta. Ensimmäinen varsinainen biisi For Real ei niinkään ole mitään alt countrya kuin ihan amerikkalaista vaihtoehtorokkia. Meininki on rosoinen ja lo-fi, hillitympien säkeistöjen väliin heitetään rujoja särökitarapurskahduksia, sitten kämäinen kitarasoolo. Vokalisti vetää kevyesti epävireessä, ääni meinaa särkyä, folkie-versio Kurt Cobainista tulee mieleen. Lähes viisiminuuttinen biisi yltyy loppua kohden intensiiviseksi metelöinniksi. Hieno esitys, tarinaa en kyllä pystynyt seuraamaan, tai edes yrittänyt, kun musiikissakin riitti fiilisteltävää.

Hauras, hidas ja hyvin surumielinen In a Radio Song taustoittuu minimalistisesti näppäillyllä kitaralla, jonka taakse tulee ensin varovaista klipatusta kuin rumpukapuloita kalisteltaisiin varovasti yhteen, sitten jo vähän selloakin. Hyvä kun biisi ei hajoa käsiin. Ihan hyvin se pitää silti otteessaan. Tulee mieleen vaikkapa Eelsin taipumus rytmittää levyjään rivakampien ja mietteliäämpien biisien vuorottelulla. Amerikkalaisten vaihtoehtotyyppien surumieli ei juuri koskaan ole melodraamaa, vaan tällaista oikeastaan aika rauhoittavaa hempeilyä, jossa itsemurhaiskelmiin tottunut kuulija erottaa aikamoisen annoksen toivoakin.

Ja jep, kuinka ollakaan, seuraavaksi tulee kiivas, rokkikomppinen Black. Suht melodinen pala on klassinen esimerkki toimivasta jenkkiläisestä väliinputoajarockista. Tämäkin on tempoonsa nähden aika pitkä, mutta vokalistin intohimoinen tulkinta ja soiton jatkuvasti kasvava kiihko pitävät mielenkiintoa yllä. Vola kaakkoon -biisi. Tarinan kulusta ei edelleenkään mitään havaintoa.

Get Big on aika klassinen balladiduetto jonkun naisen kanssa. Tunnetta piisaa, ja nyt tulee jo vähän mietittyä levyn aihemaailmaakin. Hardinhan seurusteli jonkun rikkaan perheen tytön kanssa ja kirjoitti tästä tunnetuimpiin ja parhaisiin biiseihinsä lukeutuvan Lady Came From Baltimoren. Jotenkin tämän biisin mieltää näiden kahden väliseksi dialogiksi. Unelmista ja todellisuudesta hankalan parisuhteen kontekstissa taitaa olla kyse. Onko tämä nyt sitten synkkää musiikkia, kun kerran kertoo kaverista, jolla oli synkkä kohtalo? Ei mielestäni, ei toistaiseksi. Tässä on monenlaisia tunteita pelissä.

A King and a Queen voisi nimensä perusteella jatkaa samaa teemaa, nyt äänessä on kuitenkin vain mieslaulaja. Puoliballadi saa mausteekseen hieman fanfaarimaiset torvet ja jatkaa tasaisen vahvojen esitysten sarjaa. A Stone on tälle luontevaa jatkoa, Calexicon torvisovitukset tulevat mieleen, komppi on tasaisen vakaa, laulaja laulaa naisesta, joka "rakastaa kiveä, koska se on tumma ja koska se on koti". Hiljalleen kasvava kappale taitaa olla levyn parhaita. Siitä saisi sovitettua hienon yhteislaulun, mutta tällaisenaan se kuulostaa vähän nuhjuisalta ja kotoisalta siinä missä levyn muutkin biisit.

The Latest Toughs kiihdyttää taas vähän tahtia, puhaltimet tuntuvat nyt jumittuneen pysyvästi levyn äänikuvaan. Laulaja tavoittelee isompaa ääntä ja naiskuoro tukee kliimaksikohdissa. Biisi kuulostaa vähän epämääräiseltä ensi alkuun, mutta kyllähän se sieltä hahmottuu, ei huono. Vihainen ja voitonriemuinen meno yhtä aikaa, jotenkin.

Muutama biisi on jäljellä, yksi niistä kahdeksanminuuttinen. Mitä tämä Okkervil River nyt sitten on? Hyvin emotionaalista ja ilmaisultaan väkevää musiikkia, lähtökohdat periaatteessa autotallista, mutta sieltä on vaan päätetty kurottaa jo sellaisille taajuuksille, joita yleensä tavoitellaan vain konserttisaleissa. Täysin ammattitaitoista, suvereenin musikaalista kamaa. Briljantti yksittäinen kappale puuttuu, mutta tavallaan se kuuluu konseptiin. Mahtaisiko kestokuuntelussa tarinakin sieltä taustalta hahmottua? Vielä ei, mutta sen voi sanoa, että nämä sanoitukset kuulostavat tarkemman perehtymisen arvoisilta.

So Come Back, I'm Waiting on se kahdeksanminuuttinen kappale. Se on klassinen voimaballadi siirrettynä merkillisen rupusakki -tex mexin kontekstiin. Se kasvaa ja kasvaa oikeastaan huomaamatta, kitaroihin tulee säröä, jousetkin saatana taustalle, laulaja runtelee taas äänihuuliaan huolella. Jostain äärimmäisestä tuskan ja yksinäisyyden tunteesta se kertoo. Se tulee ihon alle ja osoittautuu Okkervil Riverin ylivertaiseksi magnum opukseksi. On aina hienoa, kun levyn kunnianhimoisin biisi on myös paras.

Tällaisen jälkeen ei voi tulla enää kuin jokin seesteinen loppuherkistely. A Glow on sellainen, ei mikään turha biisi kuitenkaan, sävelmänä vähän vähemmän nerokas mutta tunnelmaltaan just siinä. Ajattelen: tarina ei tainnut jatkua Hardinin vuonna 1980 tapahtuneeseen överikuolemaan asti, vai ehdittiinkö jo edetä toiselle puolelle? Toisaalta tämä lienee, hakiakseni vertailukohtaa suomalaisesta elokuvamaailmasta, enemmän Pölösen Badding kuin koivusalolainen suurmiespatsas. Snapshot elämästä, joka muistetaan, ei triviaalien käänteidensä vaan sen mittaan syntyneen taiteen takia.

Hieno levy, ehdottomasti lisäkuunteluun.