Mountain Goats: Tallahassee

All Music Guiden kuvauksen perusteella tässä on levy, joka saattaisi sopia minulle kuin nyrkki silmään. Mountain Goats -nimellä musaa tekevä John Darnielle on niitä amerikkalaisia lo-fi -heppuja, jotka ovat allekirjoittaneelle jääneet vain nimeltä tutuiksi. Nyt kyseessä näyttäisi kuitenkin olevan teema-albumi erään avioliiton viinanhuuruisesta tuhosta. Väkisin tulee mieleen niin romaanina kuin elokuvana pysäyttävä Revolutionary Road. Tällaisista romantiikkaa ja inhorealismia yhdistelevistä tarinoista olen aina tykännyt. Mutta mutta, blogin konsepti ei salli kovin syvällistä perehtymistä teksteihin, joten musiikinkin pitäisi ehdottomasti toimia. Katsotaanpa.

Levyn avaava nimibiisi on intiimin oloisesti äänitetty palanen mies ja kitara -musaa: herkältä, mietteliäältä folkjampalta kuulostava Darnielle laulaa ja näppäilee kitaraa. Ilmeisesti biisissä pariskunta saapuu Floridan Tallahasseehen, tuollaiseen Turun kokoiseen jenkkicityyn, viettämään kesää. Tunnelmasta saa otteen, vaikka sävellys ei itsessään ole erityisen muistettava. On kuuma, puolet kaupungista lomilla jossain. Ei käy ilmi, miksi pääpari sinne lentokentän kautta saapuu, mutta toisaalta kertojan - oletan hänet pariskunnan miesosapuoleksi - ajatukset ovatkin vain naisessa ja heidän umpikujassaan.

The First Few Desperate Hours nostaa rämpyttelyn temmon rivakammaksi ja on aika kyyninen: "We keep up a good fight to keep our spirits light." Ja: "Let the good times roll through these first few desperate hours." Kyllä tämän kitkerän mutta tunteellisen fiiliksen tavoittaa aika vaivatta.

Southwood Plantation Road kuvaa pariskunnan asumusta paikassa, jossa voimajohdot humisevat - ja asumuksen muuttumista paikaksi, jossa "paholainen kulkee" eikä mikään pysy haudattuna. Darniellen laulutapa tuo tässä mieleen jotenkin sen jampan Counting Crowsista. Game Shows Touch Our Lives taas on satiirisesta nimestään huolimatta mietteliäämpi. Mies katselee, kuinka nainen "polttaa kuin korsteeni". "People say friends don't destroy one another / What do they know about friends?", mies ihmettelee. Ehkä kaikki on hyvin jo huomenna, tai ylihuomenna, tai... Tunnelma huokuu hiljaista turhautunutta vihaa asioiden tilaan. Darniellen ääni kiihkeytyy viiltäväksi, halveksivaksi nasaaliksi kuin Dylanilla vittumaisimmillaan. Vaikuttavaa.

The House That Dripped Blood paljastaa jo nimellään, ettei kaikki kääntynytkään sitten parhain päin. Musa on edelleen periaatteessa samaa rämpytystä, mutta nyt tunnelma on painostava. Särkyneitä pulloja lojuu ympäriinsä, kellarinovi - cellar door oli Tolkienin mielestä englannin kielen kaunein ilmaus - muistuttaa avointa kitaa. Lopussa vedellään kiihkeästi huuliharpulla. Jotain pahaa on tapahtunut, mitä?

Idylls of the Kingissä elämänmeno näyttää palanneen samaan varovaiseen pahojen asioiden odotukseen. Miehen unissa korppikotkat, heinäsirkat ja muut raamatullisten vitsausten odotukset ympäröivät rivistöinä taloa. Hän pohtii, kuinka kauan kestää, ennen kuin jompikumpi romahtaa.

No Children onkin sitten todella pirteä biisi. Se alkaa heti lauseella: "I hope our few remaining friends give up tryin' to save us." Mies toivoo muitakin asioita, kuten että vaimo kuolee tai mieluummin he molemmat. Ja ettei hän enää koskaan joutuisi olemaan selvänä. Musiikillisesti suht valoisa biisi tuntuu vievän albumin lopulliseen pohjakosketukseen. Ollaan osapuilleen puolivälissä. Mitä tämän jälkeen voi tulla?

Vihainen See America Right tuo mukaan säröisemmän kitarasoundin ja sotilaallisesti kolisevat rummut. Darnielle puolittain puhuu määrätietoisen aggressiivisella äänellä rakkaudestaan, joka on "kuin musta pilvi, aina aivan pääsi päällä". Minimalistisesti näppäilty Peacocks sitten lienee rakkauden toinen puoli. Tässä biisissä pelätään ja surraan. Haikeassa biisissä tosin myös lauletaan moniselitteisesti: "The sky will fall, we will rise." Darnielle tuntuu piirtävän johdonmukaisesti kuvaa ihmisistä, jotka ovat tunne-elämänsä kanssa aivan romuna.

Hiljainen International Small Arms Traffic Blues hakee vertauskuvia miehen rakkaudelle kansainvälisen sotilaspolitiikan maailmasta. Tässä vaiheessa tosin alkaa hiipiä mieleen, että tätä rakkautta on kuvattu erilaisin nihilistisin sanankääntein jo aika monessa biisissä, ja tapahtumiakin olisi kiva saada mukaan. Have To Explodessakin jatketaan vain uumoilua, että kohta jokin räjähtää.

Niin tarkkanäköisiä irtohavaintoja kuin Darnielle tuntuukin hahmojensa tunne-elämästä tekevän, Tallahasseesta tuntuisi puuttuvan konseptialbumille erityisen tärkeä draaman kaari. Samoja tunteita ja tilanteita vain ristivalotetaan eri näkökulmista. Musiikillisesti kaavoja on kaksi: nopeampi rämpytys ja hillitty näppäily. Levyn atmosfääri on kyllä väkevä, mutta yksittäisiä huippubiisejä ei oikein ole.

Kenties halusin pitää tästä albumista niin paljon, että tämänkin takia se kuulosti pitkään mainiolta. No, ei Tallahasseen ansioitakaan voi kiistää, mutta odotusten veroinen merkkitapaus se ei ole. Sanoihin tosin pitäisi perehtyä tarkemminkin. Old College Tryssa soppaa maustetaan sentään elegisellä hammond-ujelluksella.

Sitten ollaankin jo toiseksi viimeisellä raidalla. Oceanogapher's Choice on koskettimien maustama toimiva bändibiisi, jossa kertoja pelkää naisensa menettämistä ja väittää lopultakin saaneensa tunteensa takaisin. Jo pelkästään musiikillinen piristysruiske saa suhtautumaan taas Darniellen laulamiin sanoihinkin vakavammin. Tuntuisi, että kaikki on lähellä loppuaan, vaikka tapahtumien tasolla ei ole aivan käynyt ilmi, miksi. Samoja tuntemuksiahan on jankattu biisistä toiseen, välillä niin, että matsku on tuntunut jonkinlaiselta kaljabaariversiolta psychobabblesta.

Levyn päättävässä Alpha Rats' Nestissä odotetaan auringonnousua pettävän valoisissa tunnelmissa - valonsäteet kun saattaisivat kertojan mielestä saada niin hänet kuin naisenkin hajoamaan ilmaan. Vampyyrikortti käytetty. Viimeinen nuotti helähtää, enkä ole varma, miten kaikki päättyi. Ilmeisen avoimesti.

Blogissa tähän mennessä käsitellyistä levyistä Tallahassee sijoittunee kuitenkin kiinnostavampaan puolikkaaseen. On ehkä väärin verrata kanonisoituun klassikkoon, mutta Lou Reedin Berlin teki kyllä samantyyppisen jutun muutamaa astetta ravistelevammin. Tietty ulkokohtaisuus, pintatason pienten yksityiskohtien hallinta ilman mukana olevaa sydänverta, Mountain Goatsin eepoksesta välittyy. Yhdentekevää musiikkia se ei silti ole, ja hakkaa ainakin kaiken maailman postmodernin napinkääntelyn silkalla aihemateriaalillaan. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Tallahassee vastaa kysymykseen "miksi", ainoastaan - ja hyvin hyvin monisanaisesti - kysymykseen "miten".