Bright Eyes: Fevers and Mirrors

Vaikka Bright Eyes -aliaksella (ja nyttemmin omalla nimellään) musiikkia tekevä Conor Oberst on eräs 2000-luvun puhutuimpia indieartisteja, oma tuttavuuteni hänen tuotantonsa kanssa on viitteellinen. Ainoat kuulohavaintoni taitavat olla yhtä aikaa ilmestyneistä I'm Wide Awake, It's Morning ja Digital Ash in a Digital Urn -levyistä. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti hyvältä, mutta jostain syystä tarkempi perehtyminen aiheeseen jäi.

Tämä kiekko taas on paljon vanhempaa Oberstia, aivan vuosituhannen alusta, jolloin hän kulttimaineensa rakensi, vaikka Suomessa harva oli koko jätkästä kuullutkaan. Olen ollut siinä uskossa, että alkupään Bright Eyes oli hyvinkin vahvasti roots-americanaa, mutta All Music Guidessa Fevers and Mirrorsia verrataankin 90-luvun brittipop-nimiin. Otetaanpa selvää.

Levy alkaa pitkällä nauhoitteella, jossa pieni lapsi tankkaa tekstiä jostain kirjasta; ystävä on muuttamassa pois. Tunteellinen viba saadaan heti aikaiseksi. A Spindle, a Darkness, a Fever and a Necklace on suunnilleen olettamani kaltaista kitaran näppäilyä ja intiimiä tunnelmaa. Oberstin värisevä, hauras ja hieman mumiseva laulu on oikein stereotyyppistä sydän vereslihalla -osastoa. Biisin edetessä haitari ja koskettimet nostattavat intensiteettiä varovasti. Sitten se päättyy. Kyllähän tämä mielenkiinnon vangitsee.

A Scale, a Mirror And Those Indifferent Clocks saattaisi nimensä puolesta olla eräänlainen vaihtoehtoinen johdanto levylle. Siinä on mukana rytmisektiokin, vaikka aika hitaassa tempossa ja ilman suurempaa meteliä edetään edelleen. Amerikassa on parin vuosikymmenen sisään tehty melkoiset määrät tällaista musiikkia. Vaihtoehtorockbiisin kaava, mutta instrumentaatiossa vaikutteita juuriosastolta. Ei vakuuta hirveästi.

The Calendar Hung Itself pistää lisää pökköä pesään jankkaavine ja sätkivine rytmeineen ja kolisevine soundeineen. Tässä kuten edellisessäkin kappaleessa Oberst laulaa nuhaisella soundilla, jonka vetää paikoitellen särkymisen rajoille asti. Kertosäkeentapaisessa lainataan You Are My Sunshinea. Tekstiä riittää, säkeet tulevat vähintään täyteen, mutta eipä niistä tällä kuuntelumenenetelmällä vielä otetta saa. Olen ymmärtänytkin Oberstin olevan tarinankertojan sijaan Dylan-koulukuntaa, vertauskuvien miehiä.

Something Vague hidastaa taas tempoa, vaikka bändibiisi sekin on, keskitempoinen veto, jossa uljaina helisevät kitarat ja urkuharmoni luovat jonkinasteista mahtipontisuutta. Oikeinkin hyvä laulu, kaiketi paras tähän asti. Meno ei ole kovin rootsia, mutta ei brittipoppiakaan. Jenkki-indietähän tämä.

Juuri kun pääsin tuon sanomasta, The Movement of a Handissa taustan hypnoottista tavoitteleva kosketinkuvio itse asiassa tuo mieleen Karma Policen. Läheskään yhtä hyvä biisi tämä ei tietenkään ole, jos ei huonokaan. Oberstin laulut tuntuvat hyvin tekstivetoisilta, melodioissa hän ei ole vahvimmillaan. Toisaalta tässä genressä tämä on niin yleistä, että mieli tekee epäillä tietoista ratkaisua. Onko jenkkimuusikoilla jokin fiksaatio siihen suuntaan, että liian helpot ja nostattavat melodiat tekevät musiikista epäuskottavaa? Jos näin, niin kyse on pahasta arviointivirheestä.

Arienettessa anellaan jotain mimmiä jäämään, ja harras tunne on taas pinnassa. Oberstin ääni värisee, akustinen kitara, urut ja aavistus kuoroa taustalla kuovat elegistä ilmapiiriä. Puolen välin jälkeen laulu muuttuu epätoivoiseksi raakunnaksi: "This house has nothing but memories!" Ollaan siis populaarimusiikin suurimpien kliseiden äärellä, paitsi että talo toiminee tässä sentään ovelasti vertauskuvanakin, koskapa: "Stay with me Arienette, till the walls are away..." Ehdottomasti levyn paras biisi tähän asti, lajissaan klassikkoainesta.

When The Curious Girl Realizes She Is Under Glass on vessaäänityksen kuuloinen pieni laulelma ja ilmeinen täytebiisi, jossa kiinnostavinta on nimi. Haligh, Haligh, a Lie, Haligh liittyy omituisten nimien kerhoon, mutta jostain emännästähän siinäkin taidetaan laulaa. Toki imperfektissä ja aika katkeran kuuloisesti. Oberstin tapa kertoa tällaiset jutut alkaa hahmottua yksityiskohtien ja pienten havaintojen viljelemiseksi; tällaista tavataan kai pitää "kirjallisena". Taas akustisen kappaleen intensiteetti kasvaa sitä mukaa, kun vokalistin ääni särkyy. Ei huono, tällaisten tunnetilojen kuvaajana sankarimme taitaa olla parhaimmillaan.

The Center of the World noudattaa sekin samantyyppistä kaavaa. Tämänkin levyn ongelma on, että irtoesityksinä sinänsä muotovaliot biisit seuraavat toisiaan aika samankaltaisina, ja kun meininki ei ihan täysin omaan makuhermoon iske, saattaa kyllästyminen olla vaarana. Fevers and Mirrorsin teho perustuu pitkälti Oberstin kaikkialla läsnä olevaan persoonaan. Kuinka pahasti pitää ihmissuhde-elämässään epäonnistua, jotta tällaisia levyjä syntyy?

Sunrise, Sunset perustuu väljästi musikaaliklassikkoon, mutta Oberst improvisoi siihen aivan omaa tilitystään petoksista ja naamioista ja rakastetun kusemisesta silmään. Välillä herkistellään, sitten rymistellään aggressiivisesti ja laulu kuulostaa suorastaan vihamieliseltä - tosin tässä kai syytetään lähinnä itseä hölmöydestä. Meno alkaa käydä jo hieman raskaaksi, niin syvissä vesissä tässä uidaan. Ja seuraavaksi on huolestuttavasti vuorossa 8,5 -minuuttinen kappale.

An Attempt To Tip The Scalesin mitta johtuukin siitä, että itse sekava biisi loppuu äkkiä ja antaa tilaa (toivottavasti näytellylle) Oberstin radiohaastattelulle. Yli-innokas eikä kovin välkky juontaja kyselee symboliikasta ja biisien teemoista. Keskustelussa on hauskat kohtansa: haastattelija haluaa tietää Arienettesta, Oberst sanoo, ettei halua puhua tästä siltä varalta, että tämä sattuisi kuuntelemaan. "Oh, I didn't realize she's a real person", juontaja toteaa. "She's not, I made her up", Oberst vastaa. Loppu keskustelusta on täynnä vastaavia ristiriitaisuuksia, kunnes juonta lopulta toteaa: "I'm feeling sick." Ilmeisesti tässä pelleillään kaverin oletetun vaikeaselkoisen taiteilijuuden kustannuksella. Mielestäni jää kyllä perustelematta, miksi tämä show piti levylle lätkäistä...

Lopuksi Oberst ilmoittaa soittavansa uuden kappaleen nimeltä A Song To Pass The Time, minkä jälkeen tämä biisi kuullaan. Karu lo-fi -äänimaisema saa helposti uskomaan sen kämäisen radioaseman studiossa tallennetuksi. Pari jätkää laulaa taustoja ja joku lyö triangelia. Esitys ei perustele viiden ja puolen minuutin mittaansa. Mutta siihen levy päättyy.

Loppua kohti homma hajosi pahasti käsiin, ja tietty yksipuisuus vaivaa, mutta parhaimmillaan tämä oli erinomaista musiikkia. En osaa olla pitämättä Fevers and Mirrorsia vielä harjoitustyönä, vaikka se näyttääkin olleen jo kolmas Bright Eyes -levy. Tuleekohan blogin mittaan vastaan niitä uudempiakin?