Air: Talkie Walkie

Ah, ranskalaista eleganssia. Air on tehnyt melkoisen pitkän uran lähinnä sen stereotypian varassa, että ranskalaisuudessa on jotain samaan aikaan seksikästä että ikitrendikästä. Oma stereotypiani duon musiikista on aina ollut, että se on pinnallisen kaunista, sanalla sanoen pikkusievää. Koska olen ollut tätä mieltä hamasta Sexy Boysta asti, eivät Airin albumit ole tietenkään viihtyneet voimasoitossani, mutta tähän nyt käsiteltävään Talkie Walkieen asti pyöräytin itse kutakin kuitenkin muutaman kerran. Tämän kolmosalbumin kohdalla edellisestä kerrasta on vuosia, joten suhteellisen puhtaalta pöydältä tässä lähdetään katsomaan, olisiko vanhoissa ennakkoluuloissa päivitettävää.

Ei hyvää lupaa, jos avausbiisin nimi on Venus. Se alkaa simppelillä kosketinmelodialla ja laiskalla elektrobiitillä, joiden päälle jompikumpi yhtyeen romanttisista ranskalaisista alkaa lauleskella punastuttavan simppeleitä säkeitä: "You could be from Venus / I could be from Mars", "We would be together, lovers forever". Jotain tiettyä hypnoottisuutta melodiassa on. Mukaan tulee täyteläisempää syntikkataustaa, sitten biisi hidastuu yhden soinnun väliosaan jatkuakseen uneksivalla instrumentaalimaalailulla. Ja sitten se päättyy.

Näin yksin kotona tuntuu suorastaan typerältä kuunnella tällaista, niin muodollisesti pätevä esitys kuin kyseessä onkin. Air tuntuu avausraidalla suorastaan alleviivaavan sitä, että levy on tarkoitus laittaa soittimeen, kun ollaan jonkun kanssa söpösti sillai. Luulen kyllä, että kaikki tyttöystäväni olisivat pitäneet moista yritystä lähinnä koomisena. Yleensäkin niin sanotulle kuherrusmusiikille on hankala löytää todellisia käyttötilanteita, ainakin jos tykkää järkevistä suomalaistytöistä.

Kakkosbiisin toki muistan: Cherry Blossom Girl oli levyn pieni hitti, ja sen melodiassa on jotain ehdottoman vetoavaa, vaikka ihan tolkutonta söpöilyähän tämäkin on. En tiedä, onko Lost In Translation -leffaan tehty musiikki johdattanut jätkiä jonkinlaiselle Japani-tripille, mutta sellaista sävyä tässä tunnutaan tavoiteltavan. Huilulla jammaillaan varovasti, ja lauluharmonioissa taitaa olla mukana niin naisia kuin miehiä. Äänimatto on pehmeä kuin untuvapeitto, ja tempo pysyy edelleen unettavana.

Run alkaa näennäisesti kokeellisemmilla bleep-bleep -soundeilla, mutta pian sekin paljastuu samaksi sokerihattaraksi. Biitissä on hyvin varovainen aavistus olohuoneystävällistä breakbeatia. On muuten mahdotonta sanoa, kuka tällä levyllä milloinkin laulaa. Vokaaleja on nähtävästi käsitelty suuntaan jos toiseenkin: periaatteessa kyse voi koko ajan olla bändin jätkistä, joiden äänenkorkeutta on muuteltu, tai sitten on jotain vierailevia vokalisteja, kuka sen tietää. Jo kolmannessa peräkkäisessä kappaleessa käytetään samaa temppua, jossa syntikkamatto nostetaan vähitellen miksauksessa enemmän pintaan ikään kuin intensiteettiä markkeeraamaan. Meno alkaa käydä varsin tylsäksi. Ei tämä kai ollutkaan tarkoitettu kuherrusmusaksi, vaan unimusaksi.

Hmm, Universal Traveler. Liittyyköhän tämäkin jotenkin Lost In Translationiin? Senkin leffan näkemisestä on vuosia, muistaakseni se oli aika hyvä, mutta ei hypetyksen arvoinen. Airin mikä tahansa biisi yhdistyy kyllä vaivatta niihin tunteisiin, joita pätkäkin minussa herätti. Sofia Coppolan edellinen leffa Virgin Suicides oli astetta särmikkäämpi ja mieleenpainuvampi, ja siihen Air teki mm. mielestäni parhaan biisinsä Playground Love. Nyt ei olla leikkikentällä vaan lentokentällä, ainakin näennäisesti, paitsi että lentokentän hälyä ja paniikkia ja lähtemisen ja luopumisen tunnelmaa tämäkään sisäsiisti himmailu ei kykene millään tavoittamaan. Nojatuolimatkailuksi jää.

Miksihän seuraava kappale on nimetty R.E.M.in basistin Mike Millsin mukaan? Toisaalta, miksipä tätä mietin - epäilemättä nimi on annettu juuri siksi, että kuulija sitä miettisi. Tämä on ilmeisesti instrumentaali, ja niillehän voi antaa mitä nimiä haluaa. Airin musiikki ilman vokaaliosuuksia ei juuri poikkea peruskaavasta. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Onko näitä synteettisen kuuloisia "akustisia kitaroita" ollut aiemmissakin biiseissä? Miksei kukaan ole suoraan sanonut, että tämä on sitä mitä on: new age -musaa!

Levyn on muuten tuottanut Nigel Godrich. Se taitaa olla niitä tuottajia, jotka ovat parhaimmillaan silloin, kun tuotettavallakin on jotain asiaa. Mies on ollut osallisena joihinkin mestariteoksiin, mutta tässä hänen läsnäolostaan ei tunnu koituneen mitään lisäarvoa.

Vuorossa Surfing on a Rocket, mennään siis avaruuteen. Vaikka Airin kyydissä matka mihin tahansa taitaisi olla aika samanlainen. Pikkuisen toiminnallisempaa biittiä tässä on yritetty, mutta vain pikkuisen. Ihan kiva syntikkajuttu velloo taustalla. Mutta miten jätkät kuvittelevat synnyttävänsä näin voimakkaita mielikuvia - rakettimatkasta, Japanista, suurten tunteiden parisuhteista - kun joka ikinen kappale kuulostaa edelliseltä?

Asuin taannoin Helsingin Punavuoressa Merimiehenkadulla yksiössä, jonka ikkunasta avautui mainio tarkkailunäkymä vastapäiseen, kaiketi hyvinkin sadan neliön suuruiseen juppikämppään. Oli kolme ikkunaa vierekkäin kadulle päin, ja lisäksi kämppä ulottui läpi talon. Sitä asutti ehkä 30-35 -vuotias pariskunta, joiden elämänmenoa seurailin iltojeni ratoksi. Isossa olohuoneessa oli tyylikalusteita, aika harvaan täytetty kirjahylly ja paljon tilaa. Välillä pariskunnan vieraina kävi muita samanoloisia pariskuntia, silloin juotiin hillitysti viiniä ja kerran, vain kerran, näin ihmisten yötä kohden vapautuvan ja jorailevan parketilla jotain. Veikkaan että se oli Airin Sexy Boy.

Makuuhuoneessa sälekaihdin oli aina kiinni, ja hyvä niin. Veikkaan, että kun siellä tapahtui jotain, soi taustalla Airin Talkie Walkie -levy.

Näitä muistellessani ehti Another Day livahtaa ohi. Se tuntui kuulostavan samalta kuin aiemmatkin biisit. Just another day in Airworld.

Alpha Beta Gagan avaa sinänsä vähän rasittava vihellyskoukku, jonka muistan välittömästi. Kaiken tämän tylsyyden päälle se kuulostaa itse asiassa virkistävältä. Biittikin on rivakampi, tämähän on ihan hauska instrumentaali vähän Röyksoppin Eplen tyyliin. Tietysti voinut saada siitä innoituksensakin, parin vuoden ilmestymismarginaalin huomioiden. En tätäkään soittaisi käymään tulleelle kaverille vitun kovana löytönä, mutta nostaa meininkiä tässä vaiheessa. Aika simppeleille tempuille tämäkin biisi rakentuu, eikä missään nimessä herätä syvää kunnioitusta tekijöitä kohtaan.

Tajuan, että Talkie Walkie on tarkoitettu taustamusiikiksi. Blogia varten olen kuunnellut vähemmän tutut levyt kahdesti, ensimmäisen kerran yleensä taustalla, sen kummemmin keskittymättä. Silloin tämä kuulosti kohtuullisen mukiinmenevältä. Siis: nukahtamismusiikkia. Mutta sehän ei ole imarteleva määritelmä levylle, joka on varmaankin tarkoitettu huomion kiinnittäväksi taideteokseksi. Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat paneutua tähän musiikkiin, fiilistellä sitä. Pakko olla, muuten Air ei saisi isoja arvosteluja musalehtiin vielä tänä päivänäkin. Sellaisten ihmisten täytyy olla joko niin asiantuntevia soundifriikkejä, että he löytävät tältä levyltä tuhatkertaisen määrän yksityiskohtia minuun verrattuna, tai sitten he yksinkertaisesti diggaavat Airin konseptia, sitä että ranskalaiset tekevät eleganttia pää tissien välissä -musiikkia. Näinä postmoderneina aikoina on perin hankala sanoa, miksi ihmiset pitävät siitä mistä pitävät. Mikä on ironian ja sydänveren suhde. Air-faniudessa sen on pakko olla lähes sataprosenttisesti ensin mainitun hyväksi. Mutta ovatko Air-miehet tarkoittaneet musansa ironiseksi? Kiinnostaako se ketään?

Niin tai näin, kuusiminuuttinen Biological oli arvattavan tylsä, ja nyt on päästy lopetusraitaan. Se vie meidät taas Japaniin ja on nimeltään Alone In Kyoto. Lost In Translation taas - eikös siinä oltu yksinäisiä Tokiossa? Toivottavasti japsiteema tosiaan on vain leffan peruja, muuten se olisi ehkä ennalta-arvattavin mahdollinen läppä tällaisella levyllä. Biisi vaikuttaa hitaalta ja minimalistiselta, tyypilliseltä elektrolevyn päätösraidalta. Eikä siitä muuksi muutu.

Se siitä. Täten tuomitsen Airin Talkie Walkien tylsäksi paskaksi. Ja meinasin sanoa tähän loppuun vielä jotain nokkelaa, mutta säästetään tähdellisempiin merkintöihin.