tiistai 9. helmikuuta 2010

Jamie Lidell: Multiply

Päästään vaihteeksi itselleni täysin tuntemattoman artistin pariin. Perusnettilähteiden tarkistus kertoo, että Lidell on kokeellisesta konemusiikista tunnetulle Warp-yhtiölle levyttävä artisti, joka yhdistelee musiikissaan elektronisia elementtejä ja perinteistä soulia. Jälkimmäisen sanotaan olevan erityisen vahvassa roolissa tällä albumilla. Lähtökohtaisesti tämä ei kuulosta meikäläisen musalta - klassista soulia on helppo arvostaa, kaiken maailman märkäkorvien postmoderneja tulkintoja ei. Mutta annetaanpa miehelle tilaisuus.

Alle kaksiminuuttinen avausraita You Got Me Up todellakin kuulostaa siltä itseltään: kosketinsoundit ja valkonaama-Lidellin tyylipuhdas lauluääni vievät ajatukset suoraan sylttytehtaalle. Niin hyvin en soulia tunne, että osaisin suoraan yhdistää tätä tiettyyn alagenreen; vaikutteet tuntuvat kuitenkin olevan enimmäkseen 70-luvun puolelta, ehkä Stevie Wonderilta? Biisi on turhan äkkiä ohi eikä ole sävellyksenä samalla tapaa napakka kuin klassikot. Tuntuu myös, että Lidellin ääntä on käsitelty vähän häiritsevästi.

Nimiraidalla Lidell laulaa olevansa väsynyt pitämään itseään pystyssä ja haluavansa moninkertaistua. Tässä on jo kunnollinen, aivan sujuva ja tarttuvakin sävellys. Edelleen pysytään täydessä pastissimeiningissä. B-osassa tulee vähän kiinnostavampia synasoundeja ja pörinöitä kehiin. Retrosoulin lajityypissä tämä on kiistatta toimiva kappale, ja ehkä tällaista musiikkia pitäisikin kuunnella biisi kerrallaan, jolloin touhun likiarvoisuus ja jääräpäinen menneeseen katsominen eivät ehdi niin ärsyttää. Tätä kirjoittaessani vietän laiskaa vapaailtapäivää, ja tämäkin tosiseikka saa minut hiljalleen lämpenemään Lidellille.

When I Come Back Around tuo mukaan melkoisen annoksen 80-lukua: Princen kuivasti jysähteleviä rumpukonebiittejä ja slap-bassoa. 70-luku pysyy yhä kuvassa sekin. Hra Symbolin laulunkirjoittajan loistokkuuteen Lidellillä on matkaa, mutta kohtalaisen hyvin tämäkin toimii, vaikka pitkän biisin puolivälin paikkeilla vahvasti 80-luvun puoliväliltä haisevat synarevittelyt eivät oikein minua vakuuta. Kappaleen on kai tarkoituskin olla vähän ylipitkä jamittelu ja suunnattu enemmänkin tanssilattialle.

A Little Bit More perustuu jumpsuttavalle biitille ja tyhmänkuuloiselle miesäänen laulukoukulle. Ne tavallaan peittävät ihan hyvän soulbiisin alleen. Tällaista syntyy, kun haetaan levylle variaatiota ja "kiinnostavia ideoita". Mutta eipä mennä dumaamaan, ennen loppuaan biisi menee yllättävänkin syvälle ihon alle ja alkaa kuulostaa aika hauskalta. Ehkä silti lievästi täyteraita. Se tässä levyssä on hyvää, että neljän biisin jälkeen on aika vaikea sanoa, mitä kaikkea vastaan vielä tulee.

What's the Use on varmaankin paras biisi tähän asti. Se perustuu hillitylle, mutta hypnoottiselle groovelle; Lidellin herkästi laulama kertosäe "I'm a question mark, a walking talking question mark / But what is the question again?" jää päähän. Biisi on näistä ensimmäinen, joka on sävellykseltään täysin klassista tasoa. Väliosassa vähän huuruillaan, mutta se ei haittaa, kun ajoissa palataan pääraiteelle. Kappaleen tunnelma kuulostaa melkeinpä aidolta, se johtunee juuri siitä, että musiikilliset palikat ovat kohdillaan.

Edellisen jälkeen Music Will Not Last tekee väistämättä vähäisemmän vaikutuksen, vaikka taas Lidell tarjoaakin jotain hieman uutta: enemmän 60-luvun alkuun viittaavaa, ilmavan basson kuljettamaa soulia, jossa sormiakin vähän napsutellaan. Biisissä on vähän outo kaikusoundi ja sävellyksenä se kuulostaa hieman liikaa sinänsä ammattitaitoiselta pastissilta jostain Driftersistä tms. Newme taas on aika kaoottinen, siinä on jazzia ja hieman hysteerinen rytmi, joka viittaa jonnekin latinosuuntaan - olisiko tämä nyt sitten sitä tropicaliaa, en tunne näitä genrejä kovin hyvin. Lidellin laululle on tässä tehty efekti, joka saa miehen kuulostamaan vähän Lenny Kravitzilta. Näin iltapäivän kuunteluhetkessä tästä ei oikein saa otetta.

Tämä levyhän on oikein oppitunti nykyään trendikkäisiin mustan rytmimusiikin genreihin. Vain hiphoppia puuttuu, ja varmaan hyvä niin. Olen tyytyväinen siitä, että nykyelektronista häröilyä on toistaiseksi kuultu minimaalisen vähän.

The City vakuuttaa taas kunnolla. Aggressiivisen bassolinjan kuljettama biisi huokuu sarjakuvamaisen uhkaavaa suurkaupungin vaarallisen yön tuntua. Jossain pohjalla on Temptationsin happokauden eepoksia, etenkin Lidellin epätoivoisessa, lähes kirkumiseksi äityvässä laulussa, mutta mukaan on pistetty perkeleesti ääniefektiä: metallin kirskuntaa, laukauksia, poliisihelikoptereita, pelon kiihdyttämiä askeleita. Tämä on tehty ennenkin, mutta harvoin näin toimivasti.

Jäljellä on enää kaksi biisiä. What Is It This Time? on vanhan koulun soulballadi, joka voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Nina Simonen ohjelmistoa. Lidell kärvistelee naisensa suututtua, kun ei ymmärrä tämänkertaista syytä. Lopussa mies revittelee äänellään kunnolla. Ei huono, mutta taas sitä vähemmän omaperäistä osastoa. Game For Fools tekee periaatteessa saman jutun iisimmin, ja nyt oikea vertailukohta olisi kai Otis Reddingin balladiosasto. Veto on jo niin pastissi, ettei siitä ihan hirveästi saa irti, varsinkin kun tämä genre on aika loppuunkaluttu näinä postmoderneina aikoina.

Lopputulema Multiplysta on kuitenkin ehdottomasti positiivinen. Levyn kuuntelusta tuli yksinkertaisesti hyvälle tuulelle, semminkin kun odotin jotain ironista kikkailua. Voihan olla, ettei yhdessäkään näissä biiseissä ole aitoa tunnetta mukana, mutta populaarimusiikissa riittää, jos sen pystyy feikkaamaan. Monipuolinen ja lisäkuunteluun houkutteleva kiekko.

En ole juuri lainkaan kuunnellut esimerkiksi kaikkien kehumaa Tuomoa (mitä nyt pari biisiä radiosta), mutta sen vähänkin perusteella tuntuu, ettei hänellä ole samalla tapaa omaa musiikillista ääntä. Lidelliltäkin se välillä hukkuu, mutta ainakin What's the Use? ja The City ovat joukosta erottuvia, omaehtoisia teoksia. Jos tästä retrosoulista löytyy lisääkin näin kiinnostavaa kamaa, niin saa vinkata.

2 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi innosti minutkin tutustumaan tähän levyyn Spotifyssa, ja sehän tosiaankin kuulostaa maukkaalta! Tähänastinen retrosoul-suosikkini on muuten ollut Raphael Saadiq.

    VastaaPoista
  2. Saadiqiakin on kehuttu. Pitäisi kaiketi tutustua. Olen tosin olettanut, että se saattaisi olla vähän setämäistä makuuni...

    VastaaPoista