Elliott Smith: Figure 8

Tunnen ihmisiä, jotka suhtautuvat Elliott Smithiin todella intohimoisesti; kenessä tahansa moista fanikäyttäytymistä innoittavassa artistissa on pakko olla jotain. Itse en ole sitä onnistunut löytämään niinä muutamina kertoina, kun olen yrittänyt perehtyä miehen musiikkiin. Toisaalta se on kuulostanut liian kepeältä singer-somgwriter -popilta omiin makumieltymyksiini, toisaalta en ole sen kummemmin tutkinut tekstejä, jotka lienevät Smithillä tärkeässä roolissa.

Mutta ei voi mitään, korvakuulolta on mentävä nytkin. Figure 8 julkaistiin aivan vuosituhannen alussa ja onkin ainoa varsinainen albumi, jonka traagisesti kuollut mies kuluneella vuosikymmenellä ehti tehdä. Juuri tätä kiekkoa en muistaakseni ole ennen kuullut.

Avausbiisi on nimeltään Son of Sam: se on siis otsikoitu tunnetun sarjamurhaajan mukaan. Se alkaa kitaran ja koskettimien soittamalla melodisella, hieman haikealla introlla, jonka jälkeen biisi pääsee kunnolla käyntiin ja Smith alkaa laulaa korkeahkolla, varsin amerikkalaisella, ei kovin persoonallisella äänellään. Kappale on ytimeltään melankolista poprockia, väliosassa yllytään vähän rokkaamaankin ja kuullaan lyhyt kitarasoolo. Kolmessa minuutissa laulu on ohi. Se on kiistatta melodisesti vahva, hyvin mutta lämpimästi tuotettu ja erittäin kompakti. En kykene hahmottamaan, mistä se kertoo. Valitettavasti se uhkaa jäädä ihan kivan asteelle ilman mitään erityisen mieleenpainuvia elementtejä.

Somebody I Used To Know tavoittelee folkmaisempia sävyjä ja on niukemmin, lähinnä kitaralla säestetty. Mennään klassisen trubaduuriperinteen puolelle, laulaja kertoo tunteistaan ja kokemuksistaan ja näppäilee niitä tukevia sointuja. Tunnutaan liikkuvan ihmissuhderintamalla - "you're just somebody I used to know" kuulostaa kyyniseltä kuittaukselta, mikä on kivassa ristiriidassa biisin suhteellisen hempeyden kanssa. Tämäkin kappale on ohi ennen kuin sitä ehtii sen kummemmin miettiä.

Junk Bond Trader on keskitempoinen biisi, jossa on mahtihiturin ainekset, mutta onneksi tarpeeksi ilmaa sovituksessa. Jokin kellontapainen kumahtelee taustalla, jousetkin häivähtävät kuulokuvassa. Smithin musiikki on melodisesti hyvin eleganttia, se välttelee ilmeisimpiä kertosäkeitä ja vetoaa varmasti kehittyneellä melodiantajulla varustettuun kuulijaan. En tiedä, olenko sellainen. Mutta tämän biisin säkeistöä voi kyllä helposti hyräillä. Kappale on eittämättä hyvä, mutta ei sentään mestarillinen.

Everything Reminds Me Of Her, eli rakkaussuruja tiedossa. Trubaduurimeininkiä taas, hyvin hauras alku. Laulaja huomaa yhtäkkiä muistelevansa tyttöä, josta on periaatteessa tainnut päästä yli aikaa sitten. Aihe on ikuinen, niin ikuinen, ettei se jaksa suuremmin säväyttää, mutta onhan sävelmä sentään nätti. Monen mielestä Smithin äänessä on varmasti kosolti tunnetta. Tosin tavanomaisesti ilmaistuna.

Seuraa toinen lyhyt biisi, Everything Means Nothing To Me, joka samankaltaisen nimensä ja vastaavan askeettisen toteutuksensa takia asettuu edellisen pariksi. Nyt säestyssoittimena on piano. En saa otsikon taustalla olevasta filosofiasta oikein otetta, mutta sitten rummut tulevat mukaan ja biisi hahmottuu hiljalleen kasvavaksi pienoismantraksi. Tätä on pakko pitää lopun kauniista jousista huolimatta välipalana.

Seuraavakin kappale näyttäisi kertovan ikuisuusaiheesta, se on nimeltään L.A. Saadaan taas runsaampaa instrumentaatiota ja aavistuksen äänekkäämpää kitarointia. Tämä on kuitenkin avauskolmikkoon verrattuna aika jähmeä biisi. Tunnelma on laiska, aika kesäinen, ei sillä tavalla hattarainen kuin monissa muissa biiseissä Kaliforniasta. Mikä lie Smithin suhde L.A.han, ikään kuin olisin lukenut, että hän muutti menestyksensä myötä sinne jostain muualta, ehkä itärannikolta?

In the Lost and Found (honky bach) / The Roost on melkoinen nimihirviö biisille. Piano kilkkaa simppeliä melodiaa ja sitten lavennetaan jousilla. Rytmisektiota ei ole. Tällaista tavataan kai kutsua "barokkipopiksi". No, Honky Bach lienee aika osuva kuvaus biisin musiikillisesta annista. Instrumentaatio on komeaa, ammattilaisten työtä, mutta itse biisiä saisi olla vähän enemmän. Smithin laulun varassa mennään, ja vaikka sanoja kuinka yrittää kuunnella, ne jäävät abstraktille tasolle. Tuo The Roost on nähtävästi itse biisiin liitetty lyhyt, minimalistinen lopuke.

Toistaiseksi kuulemani vastaa hyvin ennakkokäsityksiäni tästä musiikista. Olen kai liian dramaattisten tehojen ystävä kaivaakseni Smithin hillitystä ilmaisusta sitä syvää tunnetta ja vereslihaa, jotka moni on löytänyt. Epäilen, että tämä on indie-ihmisten versio "muusikoiden musiikista".

Stupidity Tries on taas pontevampaa poprockia, jossa on paljon 60-lukua. Beatlesia tietty. Smithin soundit eivät ole 60-lukulaisia, melodiat kyllä usein. Mutta ei hän ole tainnut kirjoittaa yhtään niin nerokasta sävelmää kuin vaikka Turtlesin Happy Together, joka jostain syystä tuli mieleeni tämän biisin kohdalla. Kappale päättyy intensiiviseen instrumentaaliosuuteen, jossa jousiakin taas kuullaan.

Ymmärtääkseni Smith aloitti uransa hyvin askeettisella mies ja kitara -musalla, eivätkä monet tosifanit oikein arvosta näitä loppuvaiheen isosti sovitettuja levytyksiä. Olisi mielenkiintoista kuunnella niitä vanhempiakin, ehkä tunne välittyisi niillä paremmin. Smithiähän pidetään yleensä melkoisena masennuksen ylipappina, mutta ei se tältä levyltä välity. Lievä surumielisyys ja kyynisyys vain. Tosin Smith on helppo kuvitella mieheksi, joka ottaa iskuja sydämeensä (sitten lopulta aivan konkreettisestikin), siinä missä joku Leonard Cohen vaan naurahtaisi kuivasti ja jatkaisi seuraavaan kukkaan.

Luulen että tällaista musiikkia tekevät usein tunteelliset ihmiset, joiden päänsisäinen maailma on niin sekaisin, että se heijastuu ihmissuhteisiinkin. Kaikki on kuulijan korvassa kovin kaunista, mutta sitä voi aavistaa jotain itkuraivareista, vessaan lukittautumisista ja ilkeistä sanoista näiden kappaleiden taustalla. Jenkit vaan harvoin vuodattavat raakaa tunnetta suoraan levylle tai paperille, jonkinlaista omatoimista psykoanalyysia siihen tulee yleensä väliin.

Wouldn't Mama Be Proud on taas rokkaavampi: aika johdonmukaisesti sellainen seuraa aina hiljaisempaa biisiä ja toisin päin. Smithin rokkihitit vaan eivät ole ihan niin iskeviä kuin toivoisi, joten taidan pitää trubaduuriosastosta enemmän. Tällainen musiikkihan rokkaa korkeintaan hyvin varovasti, eikä sitä voi kuvitella joraamaankaan menevänsä. Kuulostaisi ehkä hyvältä autossa, heh heh.

Levyllä on kerrassaan 16 toki enimmäkseen aika lyhyttä biisiä. Nyt ollaan jo selvästi yli puolenvälin. Hyvä niin, sillä keskittymiseni alkaa herpaantua. Ei tämäkään ole sellaista musiikkia, jota jaksaisin oikein kuuntelemalla kuunnella. Ollaan päästy levyn pisimpään biisiin, se on viisiminuuttinen ja nimeltään Happiness / The Gondola Man. Se etenee vakaalla keskitempolla ja kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kaltaisensa. Tältä levyltä puuttuvat niin sanotut kärkiraidat. Floppejakaan ei toisaalta ole tullut vastaan. Kauttaviiva kertoo jälleen kappaleen sisältävän irrallisen instrumentaalilopukkeen, joka on tällä(kin) kertaa melko turha.

Smith jättää minut hieman kylmäksi samasta syystä kuin suurin osa modernista amerikkalaisesta romaanitaiteestakin. Sekin kulkee keskitietä, välttää kaikenlaisia räikeyksiä, on muodollisesti pätevää ja keskittyy pieniin tapahtumiin ulkomaailmassa ja ihmisen pään sisällä. Tällaista kenties syntyy maassa, jossa kaikenlaiset aatteelliset äärimmäisyydet on viety niin naurettaviin mittoihin, että fiksun ihmisen ainoa odotuksenmukainen vastareaktio on säilyttää suhteellisuudentajunsa. Välttää äärimmäisyyksiä. Mutta tuleeko siitä hyvää popmusiikkia?

Ajattelen Smithin kuolemaa, hänethän löydettiin veitsi sydämeen iskettynä. Liekö vieläkään selvitetty, oliko kyseessä omalaatuinen itsemurha vai henkirikos, jota jossain vaiheessa epäiltiin? Tällaisen mielivaltaisen ja kaikenlaisia tarinallisia mahdollisuuksia avaavan groteskin hirveyden tapahtuminen juuri Smithin kaltaiselle aika harmaalle artistille kertoo maailman absurdiudesta. Vaikka Smithin depressiosta kuinka on jauhettu, hänen kohtalostaan on silti mahdotonta löytää samaa kreikkalaisen tragedian logiikkaa kuin Jim Morrisonista kylpyammeessa tai Kurt Cobainista aivot seinällä.

Levyn lopussa on peräkkäin biisit Better Be Quiet Now ja Can't Make a Sound. Olisiko tässä nyt kommunikaation vaikeuteen ja musertavaan ahdistukseen luhistuvan ihmisen hätähuutoa? No ei siltä kuulosta, sillä meininki on edelleen varsin leppoisaa. Jälkimmäinen biisi on kyllä parhaasta päästä levyllä. Eeppiseksi kehkeytyvä sovitus välittää jotain, mihin Smithin ääni ei pysty.

Tämän jälkeen kuullaan vielä hieman aavemainen, kirkossa tai luolassa soitetun kuuloinen pianoinstrumentaali Bye. Siinäkö ne, Smithin jäähyväiset yleisölleen ja tälle maailmalle? Ei, kyllä se oli vaan levyn outro.