Art Brut: Bang Bang Rock & Roll

Koska en ole ikinä kuullutkaan Art Brutista, tutustun pikaisesti pariin nettilähteeseen. Saan ensinnäkin selville, että termi viittaa "outsider-taiteeseen", siis kouluttamattomien friikkien tuotoksiin lähinnä kuvataiteissa, mutta musiikissakin. Mutta Art Brut on myös englantilais-saksalainen yhtye, joka julkaisi tämän esikoisalbuminsa vuonna 2005. Sitä taas on verrattu ainakin Franz Ferdinandiin ja Bloc Partyyn. Liekö tämä nyt jotain sietämätöntä taidekoulujuustoa? Se selviää vain kuuntelemalla.

Avausbiisin nimi on Formed a Band. Se alkaa lyhyellä kitaraintrolla, mutta laulaja pääsee lähes heti töihin. Vittu, tämähän on rokkia! Laulaja kuulostaa siltä, joka Wiressä lauloi, en muista nimeä. Tämä on positiivinen seikka. Se laulaa jotain bändin perustamisesta, ja energiataso on punaisella. Yhdistelmä Weezeriä parhaimmillaan ja kulmikasta post punkkia. Vittu tämä biisi toimii!

Vokalisti saa anteeksi senkin, että puhutuissa säkeistöissä toteaa mm: "And yes, this is my singing voice. It's not irony." Mikä on periaatteessa just sitä taidekoulupaskaa, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa. Huomio outron yhteydessä: The Falliakin on kuunneltu. Tavallaan tässä biisissä oli kyse Wiren ja Fallin popularisoinnista nykykuuntelijalle siinä missä Franzit tekivät saman Gang of Fourille. Mutta haitanneeko tuo, jos meininki on näin kova. Olihan Franzitkin aluksi vitun kova juttu.

My Little Brotherissa lauletaan pikkuveljestä, joka on herkässä iässä ja löytänyt juuri rock & rollin. Pikkuveikka "ei enää kuuntele a-puolia, vaan pakottaa minutkin kuuntelemaan bootlegejä ja b-puolia". Laulaja kyselee aiheellisesti, miksi heidän vanhempiensa pitäisi olla huolissaan. Mutta hetkinen: "He's only 22 and he's out of control". Tämäkin oli siis ironiaa? En välitä, koska tämäkin biisi sai joraamaan.

Kolmosbiisissä siirrytään rokkenrollista rakkauden ihmeellisen maailmaan. Otsikon Emily Kane on jokin vanha rakkaus, josta laulaja ei pääse yli, vaikka "other girls went and other girls came". Siitäkään huolimatta, että ei ole Emilyä nähnyt 10 vuoteen ja niin ja niin moneen viikkoon,päivään ja sekuntiin. Aikamääre kerrotaan sekunnin tarkkuudella, mutta ei jäänyt mieleen, koska tässäkin on pirun tarttuva kertosäe, jota piti fiilistellä.

Kolme ekaa biisiä ovat tehneet vaikutuksen. Pyhää yksinkertaisuutta, aivan liian monista vihjeistä päätellen ironista sellaista, mutta toisaalta: mitä on ironia? Olisiko elämän yksinkertaisia peruskokemuksia sitten parempi käsitellä näennäisen naiivisti, sehän se vasta ärsyttävää on! Älykäs ihminen voi tuntea naiiveja tuntemuksia,tunnustaa niiden naiiviuden mutta silti tehdä niistä biisejä, koska ne ovat arvokkaita asioita.

Nelosbiisi on hitaampi, kitarat vellovat semieeppisesti, basso on pinnassa. Laulaja heittäytyy taas puhumaan, mikä tuo heti mieleen Mark E. Smithin. Biisin nimi on Rusted Guns, ja tämä saa pienen viiveen perästä sanoituksenkin avautumaan. Kertoja on niin sanotusti epäonnistunut vehkeensä saamisessa seisomaan, kriittisellä hetkellä kun olisi tuore naistuttavuus käsillä. Epätoivoisesti hän pyytelee tyttöä olemaan kertomatta ystävilleen ja vakuuttelee, että "on se turhauttavaa minullekin". Heh heh. Tästäkin aiheesta on toki tärkeää tehdä biisejä, vaikka en suostu uskomaan, että yksikään miesvokalisti olisi aivan paljaimmillaan rehellinen käsitellessään aihetta.

Ymmärrän: Art Brut on hyvää viihdettä. Ei ole tarkoitus tuntea näitä biisejä sydänverellä. Niitä pitää kuunnella kavereiden kanssa, mahdollisesti nousuhumalassa. Onneksi soundi ei ole niin kliini kuin joillakin muilla post punkin kaupallistajilla. Eihän tämä vaaralliselta musiikilta kuulosta, mutta sentään niin sanotusti perseeseen potkivalta.

Good Weekendissä laulaja on hommannut uuden tyttöystävän ja kuulostaa olevan siitä aidosti innoissaan. Biisin kliimaksissa hän huutaa kahdesti: "I've seen her naked... twice!" Olen aivan fiiliksissä. Tämä on täysin tyhjänpäiväistä musaa, mutta jokainen tietää tuon tunteen, ja tästähän seuraa, ettei se olekaan tyhjänpäiväistä!

Jaha, nimibiisi. Jälleen rokkaava komppi ja tuo vokaalityyli, jonka voisi määritellä innostuneeksi Mark E. Smithiksi. Alkuperäinenhän ei kuulostanut koskaan innostuneelta, neuroottisen intensiiviseltä vain. Tämä ei kyllä ole Art Brutin koukuttavimpia kappaleita, mutta takapotku on riittävän tanakka pitämään homman kasassa.

Fight-biisistä ("C'mon c'mon, let's have a fight!) tulee jotenkin mieleen Franz Ferdinandin This Fire, eli nössöpojat uhoavat muka väkivallalla silleen ironisesti. Harmi, ettei tämä ole niin hyvä kappale, eli voitto tässä uhkapelissä jää tällä kertaa saavuttamatta. Hyväksytään täyteraitana.

Sitten on semiakustisen hetken vuoro. Moving To LA -biisissä nähtävästi kaavaillaan tätä siirtoa Englannin ankean sään innoittamana. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta idioottimaisesti toistettu kertosäe ("I'm considering a move to LA", johon taustakuoro vastaa: "He's considering a move to LA") huvittaa silti kovasti. No ei tämäkään edes ollut mikään semiakustinen biisi, vaikka alku hämäsikin. Art Brut ei osaa olla vetämättä näitä rokiksi, vaikka tässä voi hyvin kuvitella sitäkin yritetyn: on Beach Boys -imitaatiota väliosassa jne. Ja hei, lauloiko se: "I'm drinking Hennessy with Morrissey"! Jep jep...

Nyt on vuorossa Bad Weekend. "Popular culture no longer applies to me." En ihan tavoita tuon lauseen ideaa, mutta se kuulostaa hyvältä. Good Weekend oli se uusi tyttöystävä -biisi, liekö tämä jonkinlainen vastakappale. Kaikki vituttaa, eikä Top of the Pops telkkarissa kiinnosta eikä sieltä tule mitään muutakaan hyvää. Taisi uusi tyttöystävä kyllästyä siihen potenssiongelmaan. Tai mitä lie, ihan sama, mutta hyvä biisi oli tuokin.

Enää kaksi biisiä jäljellä, niistäkin toinen joku minuutin pätkä, eikä vielä ole kyllästyttänyt hetkeäkään. Ainakin valikoidut biisit on laitettava heti tämän jälkeen uudestaan tulemaan. Olen adrenaliineissa. Nyt tulee tosin hitaampi kappale, Stand Down. Se kuulostaa jollain tapaa vakavalta. Kertsi on varsin hyvä, lähes eeppinen, mutta nyt aivot ovat jo ehdollistuneet kuulemaan nokkelaa purkkaa.

Outo ja hatusta reväisty vertailukohta tälle levylle: The Enemyn debyytti We'll Live And Die In These Towns. Se oli hitikkäämpää, valtavirtaisempaa kamaa, mutta samalla tapaa pullollaan mahtavia, fiksulla tavalla tyhmiä biisejä. Ja senkin kohdalla mielenkiinto hiipui aina, kun tempo hidastui.

Outro on taas The Fallia. Sen nimi on 18 000 Lira, siis pieni summa rahaa Italian rahassa (eikös sitä pidä olla suunnilleen miljoona, että voi puhua edes vakavaraisuudesta). Myös nopeista, hyvin nopeista skoottereista höpistään jotain. "Sounds like a lot of money" - no niin, jätkät tuntevat finanssinsa, kuulostaa paljolta mutta ei ole.

Art Brutin esikoinen taas ei kuulosta paljoltakaan, mutta on sitä. Toivoinkin, että tämä blogi toisi eteeni tällaisiakin tapauksia. Yhtyeitä ja levyjä, joista ei ole ikinä kuullutkaan, mutta joihin ihastuu heti ja ainakin pariksi kuukaudeksi. Jos näen tämän kiekon jossain midprice-hintaan, ostan sen heti.