Jay Reatard: Blood Visions

Yhteensattuman myötä blogissa käsitellään ensimmäisenä artistia, jonka toistaiseksi selvittämättä oleva kuolema puhutti rokkikansaa vain pari päivää sitten. Jay Reatard ehti oikeastaan tulla laajemmalle yleisölle tutuksi vasta viimeisinä aikoinaan. 29-vuotiaana kuollut mies oli kuitenkin aloittanut levytysuransa teini-ikäisenä garagerock-ihmelapsena jo 90-luvun puolella.

The Reatardsin ja Wikipedian perusteella noin tuhannen muun bändin kanssa levyttänyt mies nautti mainetta huumehuuruisena hurjimuksena, jonka musiikkikin oli asiaankuuluvan suttuista ja sotkuista. Tämän vuonna 2006 julkaistun ensimmäisen soololevynsä myötä hänen sanotaan "seestyneen". Tosin levyn kannessa hän seisoo punaisissa kalsareissa tekoverilammikon keskellä.

Itselleni Reatardin musiikki on aiemmin tuttua vain jonkun yksittäisen pikaisen Spotify-pyöräytyksen verran. Ennakkoasenteita on, koska kaikenlaiset Kallion punkkarit tuntuvat häntä palvovan. Lähdetäänpä siis testaamaan.

Biisilistaa katselemalla käy heti ilmi ainakin se, että progea tämä ei ole: biisit ovat lyhyitä, pariminuuttisia tai vieläkin lyhyempiä. Levyn avaa nimibiisi, joka kuulostaa itse asiassa aika 60-lukuiselta, tosin nopeammalla tempolla kuin The Wholla ikinä. Kitarat sahaavat ihan toimivia juttuja, rumpali hakkaa energisesti, Reatard laulaa amerikkalaisen indierokkarin tapaan hoilottaen. Kakkosbiisissä tempo vaan kiihtyy. Laulu menee jo punkmaiseksi melodiattomaksi hokemiseksi.

Kolmosbiisissä lauletaan: "So easy when your friends are dead." On vaikea päätellä, kertooko tämä tekijän nihilismistä. Musiikki ainakin kertoo halusta rokata. Kolmeen ekaan biisiin on kulunut alle 4 minuuttia. Seuraavana kuultava My Shadow onkin sitten yhtä pitkä kuin ne yhteensä. Siinä onkin jo eri tavalla melodinen kertosäe, vaikka kertsin jälkeen Reatard karjuukin biisin nimeä aggressiivisesti.

Tässä kohtaa on jo aikaa vähän miettiä kuulemaansa. Reatard tuntuu edustavan tyylipuhtaasti tiettyä rock-koulukuntaa, jonka makumieltymykset pääsivät 2000-luvun alussa osaksi valtavirtaa. Tämän koulukunnan mukaan 60-luvun autotallirock ja klassinen punk ovat sitä oikeaa rockmusiikkia, ja soundin pitää olla rupinen. Myös Strokesin kaikuja on kuultavissa. Epäilemättä tuon yhtyeen hyödyntämillä kitarajutuilla on omat esikuvansa, mutta nimenomaan kitaroiden osalta Blood Visions kuulostaa kyllä Is This Itiltä. Musa vaan on raivokkaampaa, vähemmän itsetietoisesti coolia, jotenkin eteenpäin kallistuvaa. Varmasti se toimisi livetilanteessa, jos kestäisi niitä ihmisiä, jotka ovat saapuneet samalle keikalle.

Reatardin diggailussa on nimittäin väistämättä annos rappioromantiikan ihailua, joka miehen kuoleman myötä tulee nyt entisestään voimistumaan - jos ja kun päihteiden käytöllä oli siinä roolinsa. Tämän alan muusikolle on aina eduksi elää vaarallista elämää, sehän saa musiikinkin kuulostamaan vaarallisemmalta.

Seiskabiisi Oh It's Such a Shame on siinä mielessä tyypillinen, ettei se ihan lunasta tarttuvan intron asettamia odotuksia. Joku ainesosa tästä puuttuu: kunnollinen kertsi, omaperäinen musiikillinen elementti, korvakuuloltakin vangitseva lyyrinen sisältö. Tässä "vaan rokataan". Sehän onkin tällaisen musan ystävien mielestä pääasia, mutta meikäläiselle se ei ole oikein ikinä riittänyt.

Hyväksi asiaksi Reatardin levyllä voidaan laskea se, ettei touhu ole kuitenkaan kovin laskelmoidun oloista. Monet tämän alan bändithän pusertavat biisinsä automaattisesti kolmen minuutin hittimuottiin. Jo pelkästään se, että kappale saattaakin olla minuutissa ohi, tuo touhuun tiettyä myönteistä arvaamattomuutta. Kuulostaa siltä, että muusikot ovat menneet kellarikämpälle ja ihan vaan soittaneet biisinsä läpi.

Herra Reatard itse ei kyllä kuulosta kovin arvaamattomalta tai edes karismaattiselta. Laulu on ajettu lähes kauttaaltaan (taas Strokesista muistuttavan) megafoniefektin läpi. Siltä ainakin kuulostaa. Kokemuksia on ehkä takana, mutta persoonallista karismaa niistä ei ole syntynyt.

Ei synny selvää kuvaa siitä, mistä tällä levyllä lauletaan. Hallitseva tunnetila vaikuttaisi olevan jonkinlainen uhmamieli ja jämäkkä oman reviirin puolustaminen. Jotain sellaista me vs. muut -meininkiä tässä kai on.

Hei, We Who Wait taitaa olla tähän asti paras biisi! Jotenkin dramaattisemmalta ja painokkaammalta se kuulostaa kuin muut. Lopussa kuullaan levyn kiinnostavinta kitarointia. Kahteen minuuttiin sekin on saatu mahtumaan.

Vaikka Reatard on valinnut taiteilijanimensä hyvin nuorena, kertoo se ehkä jotain olennaista hänen ja kaltaistensa musiikillisesta ajattelusta. On kova juttu olla jälkeenjäänyt. Paljon kovempi juttu kuin olla esimerkiksi älyllinen. Tämä nyt on tietysti asioiden yksinkertaistamista, koska nimen on varmaankin tarkoitus olla ironinen. Tosiasiassa tämä musiikki ei kuulosta erityisen tyhmältä, kevyesti putkinäköiseltä kylläkin.

Ollaan kolmanneksi viimeisessä biisissä, eikä Blood Visions ole vielä onnistunut yllättämään kertaakaan. Ihan hyvälle mielelle sen kuuntelemisesta on kuitenkin tullut. Ajatus tällaisen musiikin nauttimisesta jatkuvasti ja suurina ajatuksina tuntuu kyllä edelleen absurdilta.

Jos tämä on jo seestynyttä Reatardia, miehen varhaisemmat tuotokset mahtavat olla aikamoista paukutusta. Tavallaan tämä kama taitaisi toimia vielä karummassa muodossa paremmin. Miten kuulostaa rankalta on tietysti ikuinen dilemma. Kyllä vaarantunteen täytyy lähteä sisältäsi - lopultahan rokki on vaan rokkia, ja huumeisiin kuoleminenkin sinänsä merkityksetön joskin traaginen ihmiskohtalo muiden joukossa.

Viimeinen biisi on toinen kahdesta yli kolmeminuuttisesta, mutta stereotyyppinen balladi se ei ole. Samaa kamaa kuin edeltävätkin. Ehkä vähän psykedeelisempää jumitusta tulee mukaan.

Perushyvä rokkilevy, parempi kuin Flaming Sideburns, huonompi kuin White Stripes. Ei tällaisesta vielä kannattaisi kylillä asti huudella, mutta ymmärrän kohtalaisen hyvin, miksi ne Kallion punkkarit Reatardia hehkuttavat.