Devendra Banhart: Rejoicing in the Hands

Tällä kertaa tiedossa olisi sitten hippeilyä. Devendra Banhart tunnetaan outo-folkin ehkä suosituimpana nimenä: tuon väljän yläkäsitteen alle voinee niputtaa monenmoisia akustisen musiikin tekijöitä, joita kliiniset saundit ja selkeät 12 biisin, 48 minuutin mittaiset levykokonaisuudet eivät kiinnosta. Jenkkihörhön kuumimman hypemaineen päivistä on jonkin aikaa: tämän nyt kuunneltavan albumin myötä hän taisi nousta ensimmäistä kertaa tavallisia rocklehtiä lukevien tietoisuuteen.

Banhartin musiikkia olen tätä ennen kuunnellut satunnaisesti, en varsinaisesti ajatuksen kanssa. Olen mieltänyt hänet käsiin hajoavan lo-fi -musan tekijäksi, siinä missä itse suosin mietitympää, vähemmän lonkalta raapaistua ilmaisua. Toisaalta traditionaalisempi folk-ilmaisu on kyllä lähellä sydäntäni. Katsotaanpa, mitä tältä naivistis-surrealistisella kannella varustetulta levyltä löytyy.

Akustista kitaraa näppäillään aika mielivaltaisesti hetken ajan, sitten korkea miesääni alkaa laulaa, ihan kivaa simppeliä melodiaa. Jo toisessa lyhyessä säkeistöntapaisessa kuullaan lause: "This is the beard I'm always growing". Sanoitus koostuu luettelosta laulajan elämää koskevia tosiasioita tai väittämiä. Musiikkikin saa kunniaa: "This is the sound that swims inside me." Lyhyen biisin lopuksi Banhart kehottaa: "Rejoice, rejoice!" Elämänmyönteinen meininki. Laulu oli kiva. Likimain lastenlaulu.

Kakkosbiisissä It's a Sight To Behold on hieman vakavampi, melankolisempi tunnelma. Olisiko taustalla selloa, sekä näppäiltynä että jousella vingutettuna? Tausta värisee jossain kaukana laulajan takana, vokaalimelodia onkin tehokas. Biisi loppuu oikeastaan liian lyhyeen, mutta on selvää, ettei tällä levyllä moisesta piitata: kappale seuraa toistaan nopeassa tahdissa, paras olla kiintymättä niihin liikaa. Olennainen pitäisi löytää muusta kuin yksittäisistä sävellyksistä.

Musiikin tunnelma on epäilemättä niin sanotusti pastoraalinen, eli ulkona luonnon helmassa liikutaan. Mahdollisesti paikassa, joka muistuttaisi punapuumetsän ja teletappimaan välimuotoa. Toisin sanoen aika epätodellinen fiilis. Tässähän esitetään luonnonläheisyyttä. En sitten tiedä, mitä aito luonnonläheisyys musiikissa tarkoittaisi: kenties jotain meren kohinaa ja puiden huojuntaa sämpläävää ambientia? Banhartin luonnonläheisyys on kuitenkin sitä, että hänen mielestään luonto on hauska idea.

Nelosbiisin nimi on Poughkeepsie, eikös tuo nimi liity johonkin klassikkosatuun tms? Kappale onkin jankkaavan lapsenomainen, vähän kuin pikkulasten piirretyssä tulisi pikkuisen pelottavampi kohtaus vastaan. Tällä kaikella on tietysti paljonkin tekemistä Syd Barrettin ja sitä kautta väistämättä Lewis Carrollin kanssa. Carrollin joku hahmo se Poughkeepsie oli? En googlaa en, nyt mennään näillä, ja Banhart kuulostaa entistä enemmän satuhahmolta, vaikka mainitseekin nyt myös siniset mokkakengät.

Dogs They Make Up The Dark: biisinnimi, joka herättää ainakin jonkinlaisia mielikuvia. Lauletaan vuorista ja merestä. Kaikki kappaleet tähän mennessä ovat rakentuneet hyvin simppelille kielisoitinsäestykselle, enkä epäile, etteivätkö loputkin rakentuisi. Rytmisektiota ei ole, mutta kielisoittimia sentään kehissä useita, ja niitä käytetään aina joka kappaleessa vähän eri tavalla. Melodiat ovat lauluosuuksissa. Ne kuulostavat aina ilmaantuessaan aika hyviltä, mutta epäilen, etteivät ne jää päähän soimaan.

Banhartin ja erinäisten muiden artistien mielenmaisemaa on nähtävästi kuvattu käsitteellä New Weird America. Tarkoittaneeko sitten muuta kuin että ovat outoja ja amerikkalaisia. Juuri tämänhenkinen outo musiikki on kyllä aiemmin tullut yleensä briteistä. Takavuosikymmeninä amerikkalaiset olivat psykedeliansa suhteen vähän enemmän tosissaan. Juuri tosissaan oleminenhan on jenkkimusiikille tyypillistä. Myös nykyiset americana-hemmot ovat enimmäkseen hyvin tosissaan, ja heidän kappaleensa ankkuroituvat sitä paitsi konkreettiseen amerikkalaiseen todellisuuteen, oli se sitten mennyt tai nykyinen. Lopulta Banhartin ja heidän välillään onkin vaikeasti nähdä hirveästi muita yhtäläisyyksiä kuin parran kasvattelemiseen liittyvät intohimot.

Monia tämä musiikki ärsyttänee erityisesti silloin, kun laulaja päättää "tulkita ilmeikkäästi", kuten tällä This Beard Is For Siobhan -raidalla (parta taas!). Biisintynkä vieläpä päättyy hokemaan: "We'll have a good time, a real good time". Uskallan sanoa, että rock/metalliorientoituneet suomalaiset musiikinharrastajat tappaisivat mieluummin itsensä kuin kuuntelisivat tätä keskittyneesti levyllisen verran.

Avarakatseisemmallekin Banhartin laulutulkinnat saattavat olla vähän raskasta kuultavaa, vaikka kiistatta hänellä on repertuaarissaan aika monenlaisia ilmeitä - pokerinaamaa vaan ei löydy. Aina ei tarvita sanoja, vaan pelkkä ääntelehtiminen riittää. Eipä noihin sanoihin paljoa tule muutenkaan huomiota kiinnittäneeksi.

Levyn puoliväli on ohitettu, ja kuullaan perin oudosti, eittämättä teennäisestikin nimetty laulu Tit Smoking In The Temple of Artesan Mimicry. No, se on lyhyt instrumentaali, jossa akustisen näppäily menee jo kevyesti virtuoottisen puolelle. Sellaisille on perinteisesti lupa keksiä hassuja otsakkeita.

Seuraavana nimibiisi, minimalistinen hymni, jolla kaksi ääntä laulaa päällekkäin: kenties kaksi Devendraa? Jos tämä on levyn ydinaineksen välittävä manifesti, en osaa siitä sanoa sen tarkempaa kuin että jonkinlaista hyväntuulisuutta se varmaan julistaa. Hyväntuulisuutta sen johdosta, että on pilveä ja omituisia vanhoja satukirjoja saatavilla?

Alan toistaa itseäni, koska Banhartilla ei tietystä musiikillisesta variaatiosta huolimatta ole kuin yksi perusmoodi. Niinpä levyn diggailu on puhtaasti siitä kiinni, tykkääkö tästä moodista. Kyse ei nähdäkseni ole edes siitä, että levykokonaisuuden edetessä se alkaisi kuulostaa osiensa summaa suuremmalta. Ei ala, se kuulostaa koko ajan samanlaiselta, ja uskallanpa väittää, ettei biisien järjestykselläkään ole suurta väliä.

Hieman rivakammin laukkaavan Fallin jälkeen vedetään espanjaksi. Ja käytetään tuttu temppu: virhealoitus, naureskelua ja biisi uudestaan käyntiin. Tällaisen laittaminen levylle markkeeraa epämuodollista, kotoista, inhimillistä meininkiä. Olisi melkoinen shokki monelle, jos kävisi ilmi, että Banhart on jossain tilanteessa syyllistynyt kusipäiseen rocktähteilyyn.

Koska tämä levy ei jaksa enää pahemmin kiinnostaa minua, muistelen sen sijaan hieman samankaltaista suomalaista äänitettä, jota kuuntelin paljon joskus vuosina 2001-02, nimittäin Kuusumun Profeetan levyä Kukin kaappiaan selässään kantaa, jonka ilmestyessä Mika Rättö kumppaneineen ei ollut vielä löytänyt sankarihevin autuutta. Sen instrumentaatioissa ja välillä tunnelmassakin on paljon samaa, mutta se on mielestäni millä tahansa mittareilla paljon parempi kuin Banhartin pläjäys. Se on nimittäin johdonmukainen ja määrätietoinen, mitä Rejoicing in the Handsista ei voi sanoa. Miksi tällainen fragmentaarisuus miellyttää monia? Onko kyse yksinkertaisesta soittamisen, äänen tuottamisen ilosta? Mikä sen arvo kuuntelijalle on? Tämä on pientä musiikkia. Tosinhan meitä kehotetaan usein iloitsemaan pienistä asioista, ehkä välttämään ja pelkäämäänkin suurta. Minusta moinen asenne on sekä kestämätön että sietämätön, mutta Banhartin ja faniensa mielestä varmaankaan ei.

Viimeistä edellinen biisi Insect Eyes kestää kokonaista viisi minuuttia. Se on periaatteessa laajennettu versio eräistä muista levyn kappaleista, mutta nyt Banhart tuntuu ottavan tekemisensä vähän enemmän tosissaan. Kappaletta sitä paitsi palvelee se, että on aikaa vähän kehitellä. Ainakin näiden minuuttien ajaksi mielenkiinto herää taas. Ei tämäkään silti unohtumatonta musiikkia ole. Mies on formaattinsa vanki, siinä missä joku Jay Reatardkin.

Levy saadaan pulkkaan askeettisen pianon säestämän Autumn's Child -balladin myötä. Minulle Rejoicing in the Hands jää hahmottomaksi tekeleeksi. Lahjakkuutta kiistatta on, näkemystä ei. Vai onko se näkemys vain liiaksi erilainen kuin omani?