Pulp: We Love Life

Kahteen edelliseen levyyn lähdin siis tutustumaan aivan puhtaalta pöydältä, mutta nyt näkökulma vaihtuu. Pulp on eräs kaikkien aikojen suosikkibändejäni ja ehdottomasti tärkein 90-luvun brittipop-menestyjistä, jos minulta kysytään. Yhtyeen historia tietenkin ulottuukin huomattavasti kauemmas menneisyyteen, vaikka sillä kesti tunnetusti vuosia ja taas vuosia löytää "oma juttunsa" ja sen myötä menestys.

Pulpin levyistä on olemassa tiettyjä ennakkokäsityksiä. Yleensä klassikoina mainitaan vuoden 1995 voitonriemuinen läpimurto Different Class ja sitä 1998 seurannut This Is Hardcore, joka on tyypitelty tummasävyiseksi krapulalevyksi, jolla tilitetään menestyksen hintaa. Oma näkemykseni Pulpin parhaasta levystä on vaihdellut eri aikoina, mutta se on selvää, että kaikki tuotokset vuoden 1992 Separationsista tähän 2001 julkaistuun joutsenlauluun ovat loistavia. Tunnen ne kaikki läpikotaisin.

We Love Life oli aikanaan kaupallinen floppi, ja ehkä siitä syystä kriitikot ja fanitkin tuppaavat sitä välillä väheksymään. Tämän levyn kohdalla stereotypia on Pulpin "orgaaninen" ja "positiivinen" levy. iTunes kertoo, että olen kuunnellut levyn viimeksi kokonaan pari viikkoa sitten. Varsinaisessa aktiivikuuntelussa se ei ole enää viime aikoina ollut, muutamia suosikkiraitoja lukuun ottamatta. Mutta laitetaanpa levy soimaan.

Kiekko alkaa kahdella Weeds-nimisellä kappaleella. Ensimmäinen niistä on keskitempoinen, etäisesti Velvet Underground -vaikutteinen (All Tomorrow's Parties tulee mieleen), joskin isoksi tuotettu. Rytmisektio ja kitarat kuljettavat biisiä, Pulpille yleensä tyypillisiä koskettimia ei kuullaan vissiinkin vain jossain taustalla. Duurissahan tässä mennään, melodisella tasolla kertosäe on hyvinkin nostattava.

Me-muotoon kirjoitettu teksti vihjaa siihen, että otsikon rikkaruohot ovat pakolaisia - tai kenties se onkin vain allegoria Jarvis Cockerin ennenkin suosimalle ulkopuolisuuden teemalle. Tulee mieleen Different Classin aloittava Mis-shapes, jossa väheksyttyjen voitonriemu oli aivan ilmeinen sanoma ja sopi mainiosti yhteen Pulpin vahvimman kaupallisen nousukauden kanssa. Samanlaista painoarvoa Weeds I ei luonnollisista syistä saa, vaikka onkin perushieno albumin aloitus.

Se ei kuitenkaan ole täydellinen ilman kakkososaa, joka on jotain aivan muuta: tummasävyinen, elokuvallinen, hieman dubmainen groove, jonka päälle Jarvis puhuu tutun sleazylla kertojanäänellään. Syntikkasoundeja leijailee äänikuvassa. Biisi ei ole synkkä, mutta arvoituksellinen, dekadentti ja hieman uhkaava kuitenkin. Huomaan, etten enää pysty suoralta kädeltä sanomaan, mistä Jarvis puhuu. On helppo jäädä kuuntelemaan tunnelmaa, sitä paitsi kaikilla Pulpin levyillä erikseen kielletään lukemasta tekstivihkoa samaan aikaan, kun levy soi!

Levyn ensimmäinen todellinen klassikkoraita taitaa kuitenkin olla kolmonen, The Night That Minnie Timperley Died. Se edustaa Weeds I:n tyylistä eeppistä rockia, mutta on sävellyksenä vielä pari astetta hienompi. Ensi alkuun kappale kuulostaa juhlivan nuoruutta, omaa ja maailman kauneutta Jarvisin puhutellessa nimihenkilöä, nuorta kaupungilla bilettävää tyttöä. "It's such a beautiful world, you're such a beautiful girl." Tosin Jarvis ei olisi Jarvis, ellei toisi mukaan lähiörealistisempaa tasoa: "How can a girl have sex with these pathetic teenage wrecks?"

Mutta kappaleen nimihän jo paljastaa, mistä se lopulta kertoo: tuntematon mies surmaa Minnien. Itse tapaus mainitaan vain ohimennen ja perustellaan itsetarkoituksellisen hatarasti ja aika karmivasti: Minnie sattui näyttämään tekijän omalta lapselta. Jarvis ei jää märehtimään tapauksen konkreettista tasoa, vaan intensiivisessä lopukkeessa hän tuntee yleistä myötätuntoa epäoikeidenmukaisten hirveyksien uhreja kohtaan toistaessaan: "Minnie, I can feel the pain!"

Jollain tasolla aika arveluttava ja ehdottoman tyly biisi, jonka pointiksi näkisin itse sen, että kun tällaiset teot ovat käsittämättömiä ja motivoimattomia, ei niistä kertovien biisienkään sovi livetä hurskasteluksi. Jarvis on parhaimmillaan tällaisessa moniselitteisyydessä.

Ensisingle The Trees on toki tarttuva, jälleen hyvin optimistinen ja melodinen laulu, jota kantaa hieno syntikkajousiriffi. Tämä kai edustaa tyypillisimmillään sitä pastoraalista kauneutta, joka on nähty koko albumin ominaisuudeksi. Pulpin kaikkein parhaita vetoja biisi ei silti ole. Kertosäe: "The trees, those useless trees / produce the air that I am breathing" on tietysti itsetarkoituksellisen banaali. Jarvisin terävintä lyriikkaa tämä ei ole.

Jotain paljon kunnianhimoisempaa niin vokalisti kuin koko yhtyekin ovat yrittäneet seuraavana kuultavalla Wickermanilla. Nimihän viittaa erinomaiseen kulttielokuvaan, vaikka yhteys siihen on itselleni jäänyt epäselväksi. Pulpin biisi on yli 8-minuuttinen synkeä eepos, joka yliluonnolliseen viittailustaan huolimatta tapahtuu sheffieldiläisessä kaupunkimaisemassa. Se etenee tasaisella tempolla eteenpäin Jarvisin jälleen puoliksi puhuman tekstin varassa, ja saa lisätehoja toistuvasta, upeasta bassokuviosta. Parin minuutin jälkeen kappale hidastuu, lähes pysähtyy ja siirtyy improvisoidulta tekstiryöpyltä kuulostavaan väliosaan.

Tässä kappaleessa Cocker on lopullisesti jättänyt taakseen Pulp-musiikin kuluneimmat ilmeisyydet. Wickerman on jollain tasolla tarinalaulu, mutta itse olen aina kuunnellut sitä ihan mielikuvapohjalta. Se synnyttää kuvia öisestä kaupungista, salaisuuksista siltojen alla, oudoista kohtaamisista: hyvin englantilainen versio suurkaupunkigotiikasta. Keskeinen elementti on "kaupungin alla" virtaava joki, joka tuntuisi edustavan kaupungin alamaailmaa, kätkettyä todellisuutta, josta töihin kiiruhtavat ihmiset saavat vain selkäpiitä hyytävän aavistuksen. Jokea voi seurata ja päästä kaupungista pois - sinne Jarvis loppunostatuksessa haikaileekin, "wherever the river may take me. Wherever it wants us to go." Eräs Pulpin omalaatuisimmista ja hienoimmista esityksistä.

On soveliasta, että sen jälkeen kuullaan jotain paljon suoraviivaisempaa: hyvin yksinkertainen, kaunis ja kohottava I Love Life. Epätodennäköinen laulunaihe Cockerilta, mutta ironiaa en kappaleessa kuule. Ehkä sentään jonkin verran kertojan yritystä vakuuttaa itse itsensä otsikon todenmukaisuudesta. Tällaisilla vesillä liikuttaessa biisin pitää olla hyvä, ja tämä onkin, jos ei ehkä suorastaan klassikko. Viiden ja puolen minuutin mitta on hieman yliampuva, vaikka biisi kasvaakin puolenvälin jälkeen hienosti.

Birds In Your Garden on kiero biisi ja omia suosikkejani. Senkin näkökulma hämmentää aluksi: kertoja puhuttelee jotakuta, ilmeisesti nuorta miestä, ja kehottaa painavasti tätä menemään jonkun naisen huoneeseen ja "give it to her", koska jos aamuun odottaa, nainen on jo kadonnut. Linnunlaululla ja akustisella kitaralla herkästi alkava biisi sijoittuu siis aamuyön ensimmäisen valon hetkiin, joskaan settingiä ei sen tarkemmin määritellä. Biisi kasvaa maailman komeimmaksi eeppiseksi popiksi, joskin härskillä sanoituksella: "C'mon, touch her inside / It's a crime against nature, she's been waiting all night!"

Aika nopeasti tuli tajuttua, että itseäänhän Jarvisin hahmo tässä komentaa ja rohkaisee. Asia tulee selvästi ilmi viimeisessä säkeistössä, jossa kertoja saa itsensä menemään naisen huoneeseen ja tekee "sen, mikä on vain luonnollista". Linnut laulavat kertosäettä puutarhassa ja rakkaus, tai ainakin himo saa täyttymyksensä. Biisi kai kertoo siitä, miten nuori ihminen tulee sinuiksi hankalan asian, oman seksuaalisuutensa kanssa. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Se on aina huvittanut minua suuresti, ja melodia on aivan ylivoimainen.

Bob Lind (The Only Way Is Down) viittaa obskuuriin 60-luvun folklaulajaan ja on nimestään huolimatta positiivista, sovitukseltaan lähes barokkimaista poppia sekin. Kappale on taas hyvä, joskin tässä kohtaa levyä elämänmyönteisten laulujen putki alkaa jo tuntua synkistelyyn tottuneen kuulijan keskittymiskyvyssä. Onko levy tarkoituksellinen antiteesi kiistatta synkälle This Is Hardcorelle? Kenties jopa hieman ironinen yritys vallata takaisin massayleisöä, jonka otaksuttiin säikähtäneen juuri edellisen levyn angstisuutta? Sehän ei onnistunut, koska We Love Life tuli ilmestyneeksi juuri silloin, kun kaikki Britanniassa intoilivat Strokesista ja autotallirockista. Ja oli joku syyskuun 11. päiväkin mietittävänä.

Kenties asia olisi nähtävä niin, että Cocker ja kumppanit yksinkertaisesti halusivat tehdä hienon levyn, joka olisi myös helpompaa kuunneltavaa. Tätä tarkoitusta palvelee erinomaisesti flopanneena singlenä julkaistu Bad Cover Version, joka on Pulpin kepeämmän laidan ehdottomia helmiä. Upealla, isolla kertosäkeellä kruunattu kappale käyttää yksinkertaista rinnastusta: biisin sinä-hahmon nykyinen ihmissuhde on vain "huono cover" siitä oikeasta rakkaudesta, joka oli ja meni. Vertaus tulee konkreettiseksi biisin nerokkaassa videossa, jossa joukko kaksoisolentojen näyttelemiä supertähtiä kokoontuu studioon äänittämään hyväntekeväisyyssingleä. Etsimättä tulee mieleen muutamaa vuotta aiempi kammottava eri esittäjiä -raiskaus Lou Reedin Perfect Daysta. Pätkä on klassikko, mutta eivätköhän biisin mahdollisuudet hitiksi menneet viimeistään siinä, että johdonmukaisuuden nimissä se tosiaan äänitettiin uusiksi keskenään riitelevien vierailijaäänten tulkitsemana...

Viimeisten biisien myötä on aika rauhoittua. Roadkill on Pulpin mittareilla poikkeuksellisen vähäeleinen, jopa kokeellinen tunnelmointi. Jarvis aloittaa sen elegantisti lähes kuiskaten, vaikka tämäkin kasvaa edetessään. Kuuluisiko tässä selkeimmin tuottaja Scott Walkerin vaikutus? Yleisellä tasolla on vaikea sanoa, mikä levyllä olisi juuri hänen ideoimaansa. Walker on jo vuosikymmeniä tunnettu hyvin hankalatajuisesta musiikista, mille We Love Life on lähes antiteesi.

Lopulta kuullaan dramaattinen Sunrise, joka julkaistiin The Treesin kanssa ns. kahden a-puolen sinkkuna. Hittiainesta se ei kylläkään ole, vaikka komea onkin. Se alkaa lähes jatko-osana Roadkillille, mutta täyteläisemmin ja isompaan mittakaavaan tehtynä. Lopussa paisutellaan oikein kunnolla instumentaalisesti.

On aika tehdä muutama yleinen huomio We Love Lifestä. Glam-henkisiä särökitaroita ei kuulla missään. Dekadentit eepokset puuttuvat, kun Wickermankaan ei tuota määrettä tahdo vastata. Äänimaisema on orgaaninen, kyllä, mutta ei retro. Jotkut kappaleet ovat selvästi ammentaneet 60-luvun lopun kokeellisesta popista, mutta nekin on toteutettu ajanmukaisin soundein. Kaupallinen menestymättömyys on suuri vääryys, kun ilmeisiä singlejä on useita. Levy ei ole sanoituksellisesti Pulpin vahvin, mutta musiikillisesti hyvin lähellä sitä. Erinomainen albumi!